IRC-Galleria

Tyttö menee nukkumaan ja toivoo, ettei herää taas siihen, kun vanhemmat tulevat kotiin. - Tuutte sit oikeesti hiljaa kotiin, nuorempi sisko vannottaa vanhempia. Vanhemmat lupaavat, niin kuin aina. Tyttö pudistelee päätään, sulkee silmänsä ja rukoilee, että vanhemmat osaisivat olla ihmisiksi eivätkä baarista tultuaan taas tappelisi. Tytön kaksi pienempää sisarusta nukkuvat samassa huoneessa tytön kanssa. On lohduttavampaa kuunnella sitä tappelua, kun on muitakin samassa huoneessa. Etenkin tytön pikkusiskoa nuorempi pikkusisarus on saanut ikuisia traumoja, hän ei ole nähnyt millaisia vanhemmat olivat ennen alkoholia. Pikkusisarus oli vanhempien aloittaessa vielä niin pieni. Nyt he kaikki kolme yrittävät nukkua. Toistakymmentä vuotta eläneen tytön pitäisi olla pienempien turva, pitää huolta ja lohdutella, kun tappelu taas yöllä alkaisi. Mutta ei tyttö kykene siihen, hän haluaisi vain sulkea korvansa kaikelta mitä tulee taas kuulemaan. Hän tuntee itsensä avuttomaksi, heikoksi pikkutytöksi. Tyttö toivoo vain, että nukahtaisi ennen kuin vanhemmat palaavat eikä heräisi siihen meteliin, johon hän on jo niin monta vuotta herännyt.

On hauska katsoa kuinka äiti meikkaa itseään illalla. Pienin sisarus on jo nukkumassa, kolme tyttöä istuu pöydän ääressä äidin taivutellessa ripsiään hauskan näköisellä välineellä. Ilmapiiri on iloinen, vanhemmat lähtevät ensimmäisen kerran moneen vuoteen käymään ulkona. Tyttö ei ole kovin vanha, alle kymmenen vielä. Tyttö ja hänen kaksi nuorempaa sisarustaan jätetään isosiskon vastuulle. Tyttö ihailee suuren vastuun saanutta isosiskoaan vaikka iällisesti heidän kahden välinen ikäeronsa on vain muutama vuosi. Vanhempien lähdettyä kolmas sisko laitetaan nukkumaan. Tytöt kaivavat esiin herkut ja katsovat televisiota myöhään yöhön. Nautittuaan tarpeeksi uudesta tilanteesta tyttö ja hänen isosiskonsa lähtevät nukkumaan.
Muutaman tunnin kuluttua tytöt heräävät meluun, jonka vanhemmat saavat aikaan. Tyttöä pelottaa, hän ei uskalla liikkua sängystään mihinkään. Tyttö vain kuuntelee, kuinka hänen vanhempansa solvaavat toisiaan, huutavat toisilleen. Tyttö painaa silmänsä tiukasti kiinni ja toivoo, että tilanne olisi pian ohi.

Tyttö pötköttää pedillään silmät auki. Pienet sisarukset nukkuvat vielä, ovat onnekkaita. Vanhemmat tappelevat taas, eivät välitä siitä, että heidän lapsensa heräävät ja kuulevat kaiken. Tyttö kuuntelee vielä hetken ja nousee sitten lähteäkseen vessaan. Vanhemmat ovat keittiössä, he ovat hetki sitten käyneet suihkussa. Tyttö kehottaa vanhempiaan menemään nukkumaan, vaikka tietää ettei häntä kuunnella. Tyttö palaa pedilleen, vanhemmat lähtevät ulos tupakalle. Pikkusisko herää, käy vessassa ja palaa pedilleen. Myös katraan nuorin on herännyt. Perheen isä huutaa ulkona jotain. Nuorin käy tytön kehotuksesta käskemässä vanhemmat sisälle. Isä käskee nuorimman pois, ei hän välitä siitä, että hänen lapsiinsa sattuu. Kolmen sisaruksen parvi miettii tilannetta, jokainen omalla pedillään. Pian nuoremmat nukahtavat, mutta tyttö ei saa unta. Hän muistelee kuinka muutama vuosi aiemmin hän ja hänen pikkusiskonsa piilottivat kaikki veitset ja sakset, sekä muut terävät esineet talosta. Pelko siitä, että kännisten vanhempien päässä saattaisi naksahtaa oli suuri. Tyttö sulkee silmänsä, vihaten tilannetta, jossa hän on ollut jo niin monta kertaa aiemminkin.

Tytöistä ei ole enää hauskaa saada valvoa myöhään. Tilanne ei ole enää tytöistä jännää. Vanhemmat ovat päässeet kunnolla pullon makuun. Joka viikonloppu he ovat jossain, joka viikonloppu he tappelevat. Pari kertaa perheen äiti on soittanut jopa poliisit, syyttäen kaikesta isää. Tyttö katsoo ikkunasta kuinka poliisi-sedät puhuttelevat isää. Äiti on tyytyväinen tilanteeseen, hän on niskan päällä. Kertaakaan ei äiti eikä isä ole käynyt katsomassa nukkumassa olevia lapsiaan. Vaikka he tietävät, että lapset ovat heränneet, ei heistä kumpikaan tule lohduttamaan eikä selittämään. Lasten täytyy selvitä yksin. Ikinä ei seuraavana päivänä ole puhuttu yöllisistä tapauksista. Ei ole selitetty, ei pyydetty anteeksi. Vanhemmat eivät kysy miltä lapsista tuntuu. Jos asiasta kysyy, äiti syyttää isää. Pikkuhiljaa pienet lapset alkavat uskoa äitiä, tuota manipuloinnin mestaria.

Perheen muutettua, isän jäädessä työttömäksi ja äidin opiskellessa entisellä kotipaikkakunnalla, on pätkä jolloin alkoholia ei käytetä oikeastaan yhtään perheessä. Isä huolehtii lapsista, ei osta kertaakaan olutta. Se pätkä on rankka, mutta kuitenkin jollain tavalla onnellinen. Äiti saa opintonsa loppuun ja pääsee töihin. Pian vanhemmat käyvät tutustumassa paikkakunnan baareihin.
Vuosien kuluessa alkoholi ottaa yhä enemmän valtaa perheessä. Kaupasta lähtee joka ilta mukaan vähintään mäyräkoira. Nyt vanhemmilla on varaa juoda itsensä känniin joka ilta, molemmat ovat nimittäin työllistyneet. Lapset katsovat sivusta, eivät he voi muutakaan. Katraan vanhin muuttaa pois kotoa. Nyt tyttö on vastuussa nuoremmista, kun vanhemmat käyvät istumassa iltaa. Lapset ovat keskustelleet isän kanssa tämän sekä äidin alkoholin käytöstä. Äiti ei edes aio osallistua keskusteluun. Vanhemmat oikeuttavat massiivisen alkoholin käyttönsä sillä, että he eivät moneen vuoteen olleet ottaneet tippaakaan. Nyt he ottavat senkin edestä. Tilanne ei muutu, ei vaikka niin luvataan.

Kaiken tämän alkaessa tyttö oli yhdeksän vuotias. Kymmenen vuotta myöhemmin tilanne on vain pahentunut. Pullon henki on ottanut suuren vallan perheen huoltajista. Riitely on normaalia, lähes joka iltaista kuten myös alkoholin käyttö. Isosisko on jo pitkään asunut toisella paikkakunnalla. Tyttö muutti vasta vähän aikaa sitten pois kotoa, mutta vanhempiensa luona käydessään hän haluaisi pitää perheen taloa turvapaikkanaan. Lähes joka iltainen riiteleminen laukaisee tietynlaisen paniikin tytössä. Hän on pienestä asti kantanut harteillaan suurta takkaa. Suurin taakka on kuitenkin hänen sydämessään. Vaikka tyttö ei haluaisi, hän kantaa edelleen sitä vastuuta, joka hänelle sälytettiin vuosia sitten. Tyttö on päässyt pois Pullon hengen valtaamasta perheestä, mutta hänen pienet sisaruksensa ovat siellä edelleen. Edelleen he joutuvat kokemaan sitä tuskaa, pelkoa ja surua jota vanhempien alkoholin käyttö aiheuttaa. Aikanaan tyttö huusi, itki ja valitti vanhempien ongelmasta. Äiti ja isä keksivät vain syitä sille, miksi he tekivät niin kuin tekivät. Tyttö toivoi vanhempiensa eroavan. Ei olisi enää riitoja, lasten ei tarvitsisi enää pelätä kännisten ihmisten päähänpistoja. Mutta ei, edelleen vanhemmat ovat yhdessä, edelleen he riitelevät ja edelleen he kuuntelevat ensisijaisesti Pullon henkeä lastensa sijaan.

********

Tarina kertoo perheestä, jossa alkoholi on suurena osana vanhempien elämää. Lapset ovat huomanneet ongelman jo kauan sitten, mutta äiti ja isä eivät myönnä olevansa alkoholisteja.
Perustuu tositapahtumiin.

_ArkiPäivänVaras_

Sinä päivänä mä olin just muuttanu vieraaseen kaupunkiin. Mulla oli ollu edellisenä päivänä viisvuotissynttärit ja niitä juhlistamassa vaan kolme vierasta. Mun parhaat kaverit, naapurin Niemisen siskokset Sanni, Sissi ja Tuuli. Mun ainoat kaverit. Missä välissä mä olisin enempää kerenny hankkiakaan ku oltiin sinnekin muutettu vasta just ja just pari kuukautta sitte? Eikä nyt ollu enää niitäkään, kun me oltiin taas muutettu. Ne synttärit oli ollu sellaset ”onnea ja hyvää loppuelämää” –synttärit. Siihen aikaan me muutettiin tosi usein mun isän työn perässä. Vaikka pieni olinkin, mä en tykänny siitä.
Mutta siitä päivästä eteenpäin me ei enää muutettu kertaakaan sinä aikana kun mä asuin kotona. Enää ei tarvinnu, ku isä ei käyny töissä. Ei enää ollu mitään isää. Sinä aamuna me oltiin, muutaman päivän säädön ja kahden talon välillä ramppaamisen jälkeen, saatu lopultaki viimenen muuttokuorma uuteen kotiin. Mä ja äiti jäätiin sinne, isä lähti palauttamaan muuttoa varten lainattua kuorma-autoa. Siltä reissulta se ei sitten enää palannutkaan. Tai palashan se. Ruumisarkussa.
Myöhemmin mulle selitettiin, että joku tyyppi oli nukahtanu rattiin ja ajautunu vastaantulijoiden kaistalle. Yhtäkkiä se oli vaan tulla pamahtanu kaarteen takaa isän eteen. Isä oli kuormurinsa kanssa yrittäny väistää, tienny, että suora törmäys olis tappanu sen toisen kuskin, vaikka se itse olis siitä varmaankin selvinny. Mutta ei. Se yritti vielä pelastaa tilanteen. Niin se aina teki. Nyt se vaan ei enää onnistunukkaan. Ja ojaanhan se sitten oli rysähtäny, katolleen. Satakakskymmentä lasissa. Niin, että se siitä. Mun isästäni.
Viikon yli viisvuotiaana mä sitten istuin ku joku halvaantunu, kalpee vahanukke mustaan mekkoon puettuna itkevän äitini vieressä ja katoin ku neljä kyynelsilmästä miestä kanto valkosta arkkua pitkin kirkkokäytävää.
Sillon mä en oikeen ees tajunnu, että se oli mun isä, joka siellä arkussa makas, ja ettei se sieltä enää koskaan nousis. Mun oma rakas isäni. Isä, joka oli paljon töissä, muttei silti koskaan etänen. Kaikki se aika, minkä se mun kanssa vietti, korvas moninkertasesti sen ajan, minkä se mun luota vietti poissa. Se tosissaan rakasti mua, ainoota tytärtään. Ja mä sitä. Ainoota isääni. Miten se olis voinu olla poissa? Ei se ollu mahdollista. Se oli luvannu olla aina mun luona. Aina.
Mä en itkeny kyyneltäkään niissä hautajaisissa. Emmä käsittäny mistään mitään. Ei musta tuntunu surulliselta. Itseasiassa musta ei ollu tuntunu moneen päivään miltään. Kotonakin oli vaan hiljasta.
Ensin seinistä oli kaikunu äidin tyynyyn tukahtuva hiljanen itku. Se oli tuntunu aika pahalta, vaikka mä itse olinkin itkeny vaan pari kertaa ja sekin oli johtunu siitä, että mä tulin surulliseks kun äitikin oli surullinen. Muutaman päivän kuluttua äiti lakkas itkemästä. Se laitto mulle ruokaa, muttei syöny ite paljon mitään. Ei sillä kai ollu ruokahalua. Eikä ihmekkään. Ei ollu mullakaan, mutta nälkä kylläkin. Mä olin lapsi ja tarvitsin ruokaa.
Äiti yritti alottaa tavaroiden purkamisen, mut kun se avas ekan pahvilaatikon, se tuijotti sinne hetken, sit sen silmät täytty kyynelistä, se putos polvilleen siihen lattialle sen laatikon luokse ja purskahti niin surulliseen itkuun, et munkin silmät täytty väistämättä kyynelistä. Mä katselin sitä salaa yläkerran porrastasanteelta eikä se tienny, että mä näin kun se hajos sillä tavalla. Mä hiivin omaan huoneeseeni ja makasin kauan mun sängyllä purkamattomien pahvilootien keskellä, iso, kultanen nalle tiukasti sylissä ja itkin hiljaa. Isä oli antanu sen nallen mulle. ”Se on yhtä kultanen kun säkin”, isä oli sanonu mun löydettyä se lahjapaketista. Se nalle on mulla vieläkin. Ja ei, vieläkään mä en itkeny, koska isä oli kuollu, enhän mä sitä ollu vieläkään käsittäny. Musta vaan tuntu niin pahalta se, miten äiti itki ja mä olin hirveen yksinäinen, ei ollu ees kavereita tai mitään. Oli vaan uus talo, uus, vieras kaupunki, uus huone, kultanen nalle ja talo täynnä huutavaa, kuristavaa hiljasuutta.
Niiden hautajaisten jälkeen me tultiin äidin kanssa kotiin. Äiti meni huoneeseensa ja lysähti sängylle. Siinä se sitten makas ihan liikahtamatta, tuijotti vaan kattoon ja sen silmät näytti suurilta lasikuulilta, tyhjinä ja ilmeettöminä kasvoissa. Jopa niiden kirkas vihree tuntu haalistuneen. Siinä se vaan makas, koko sen päivän. Vielä seuraavanakin aamuna se oli siinä samassa asennossa. Tuskin se oli liikahtanukkaan kertaakaan sen jälkeen kun se oli edellisenä päivänä siihen tullu. Mä en ollu syöny mitään niiden hautajaisten jälkeen, mutten edes huomannu sitä. Äiti vaan makas siinä, uuden kodin uudessa makkarissa, ei liikahtanu, ei katsonu päinkään, ei sanonu sanaakaan. Ei sillä, että mä olisin jotain sanonu. Ei ollu sanoja, jotka mä olisin sillon osannu lausua. Mua pelotti ihan kauheesti, että kohta äitikin kuolis. Kuihtuis vaan pois ja jättäis mut ihan kokonaan yksin. Sit mä joutuisin asumaan jossain roskiksessa tai ties missä kamalassa paikassa.
Emmä pystyny vaan oleen siellä, kattomassa kun mun äiti oli ku halvaantunu. Puolittain mä odotin koko ajan, et se vaan lakkais hengittämästä, kuolis. Se oli sen saman valtavan, tukahduttavan tyhjyyden halvaannuttama, joka oli multakin varastanu kyyneleet.
Sitte mä en enää kestäny enempää. Yhtäkkiä mä vaan nousin, menin laittamaan kengät jalkaan ja sit mä juoksin ulos ja pois pihasta. Miten moni viisvuotias kestäis vaan olla ja puolittain odottaa, koska äitikin liukuis johonkin pois, mistä mä en enää koskaan sais sitä takas kun isäkin oli jo menny?
Mä juoksin muutaman sata metriä, ensin suoraa asfalttitietä, sit poikkesin johonki metsikköön ja yhtäkkiä mä sukelsin puiden keskeltä häikäsevään auringonvaloon. Silmiin sattu ja kesti hetki ennen ku aloin nähdä taas kunnolla. Autio hiekkaranta. Iso, sininen meri aukes mun edessä, läikehti ja välkky ja mun silmiin sattu auringon kilo laineissa. Normaalisti olisin varmasti järkyttyny sen suuruudesta, mut siinä tilassa mä en oikeestaan edes huomannu sitä. Lysähdin siihen lämpöselle hiekalle ja siinä mä sitte makasin ihan äänettömänä keskikesän auringossa vaaleensininen kesämekko päällä ja valkoset sandaalit jalassa.
Mä en oikeestaan tiedä miten kauan mä siinä makasin. Varmasti ainaki tunnin. Yhtäkkiä mä näin kun joku kirkkaan punanen välähti mun näkökenttään. Mä kavahdin istumaan ja huomasin tuijottavani suurin, säikähtänein silmin noin mun ikästä, pientä ja hintelää tyttöä, jolla oli ihan kirkkaanpunanen hellemekko päällä, ruskeet silmät ja tummanruskee tukka. Se seiso siinä mun edessä ja katteli mua vähän kummastuneen näkösenä. ”Kuka sä oot?” se sitte kysy. Mut ei mitenkään epäluulosesti tai töykeesti tai mitään, vaan ystävällisesti. Hetkeen mä en osannu sanoa mitään. Sit mä sain takelleltua: ”M-milla.” Nousin ylös ku halusin olla samalla korkeudella kun sekin.
”Ai. Mä oon Elina”, tyttö sanoi. Hetken se oli hiljaa. Sitten se hymyili, työnsi pitkiä, pörrösiä hiuksia pois silmiltään ja sano: ”Moi.”
”Moi”, mä sanoin, enkä kaikesta tapahtuneesta huolimatta voinu olla hymyilemättä takas. Sen hymy oli jotenki hirveen tarttuva. Isänkin hymy on, mä ajattelin, ja samassa hymy kuoli mun kasvoilta. Elina huomas sen ja kysy: ”Miks sä näytät noin surulliselta? Onks sulla paha olo?”
”Me muutettiin vasta vähän yli viikko sitten tänne”, mä takeltelin. Hetken me oltiin hiljaa. Sit yhtäkkiä mä sanoin: ”Mun isä kuoli viime viikolla.” Ja sillä hetkellä kun ne sanat purkautu mun huulilta, mä aloin itkee. Sillon mä vasta tajusin, et mun isä ihan oikeesti oli poissa. Elina seiso hetken siinä, ihan hiljaa ja mä tunsin sen katselevan mua. Sit, mitään sanomatta, se tuli ja halas mua. ”Munkin isä on kuollu”, se mutis hiljaa mun hiuksiin. Siinä me seisottiin ja halattiin toisiamme, kunnes mun itku laantu. Me irrottauduttiin ja katseltiin toisiamme hetki, ihan vakavina.
Sit Elina hymyili. ”Hei, mä tiedän mikä piristää sua. Mennään uimaan! Vesi on ihanan lämmintä!” viimeset sanat se huus juostessaan kohti vettä. Mä juoksin perään ja kengät ja hellemekot lens rantahiekkaan. Sinne me molskahdettiin molemmat kiljuen ja nauraen.
Ku me sitte oltiin uitu tarpeeksemme, Elina sano, että sillä on nälkä. Samassa mä tajusin, että olin syöny viimeks eilen, ja että mulla oli ihan mieletön nälkä. Elina sano, että nyt lähdetään niille. Ja niin tehtiin. Jutellen ja nauraen ku oltais tunnettu koko lyhyen elämämme, me käveltiin Elinan talolle, joka oli melkeen mun kodin vieressä, lähempänä rantaa.
Ensimmäisenä ovella pöllähti vastaan iso kultanennoutaja. Se oli Elinan koira Vilma. Se tuli häntä vispaten mun luokse ja ensitöikseen anto mulle ison, märän pusun naamaan. Mä kikatin ja silitin sitä. Elina kerto, että se oli kolmevuotias ja tosi kiltti.
Seuraavana olikin sitte keittiön ovella vastassa Elinan äiti. ”Moi, äiti! Tää on Milla, tosta ihan naapurista. Ne on muuttanu vasta”, Elina selitti tohkeissaan ja sen äiti hymyili. ”Hei, Elina”, se sano ja mä vastasin ujosti: ”Hei.” Elinan äiti sano, että mä voisin kutsua sitä Maijaksi ja sitte se tarjos meille kaupasta ostettuja korvapuusteja ja mehua. Sen jälkeen mä ja Elina mentiin Vilman kanssa ulos, me heiteltiin sille keppiä ja pidettiin tosi hauskaa.
Lopulta kuitenki tuli ilta, ja mun oli palattava kotiin. Takasin kotiin, äidin luokse siihen kamalaan, kuristavaan hiljasuuteen. Ku mä sanoin siitä Elinalle, se katto mua vakavana ja sit se lupas, että se tulee huomenna hakemaan mua, että voidaan tehdä jotain kivaa. Mä kiitin sitä hauskasta päivästä. Sit mä käännyin ympäri ja juoksin kotiini. Elämä oli taas palannu mun silmiin. Ehkä vielä on toivoa, mä ajattelin. Sinä iltana mä nukahdin kultanen nalle sylissä ja hymy kasvoilla.

----
Destie, 20.12.'08

---

Kiitos, jos joku vaivautu tän lukee. Ja sit kaikille tiedoks, että tää on omistettu mun parhaalle ystävälle, Annalle. Täysin ja ainoastaan.
Ja jos ketään ny sit kiinnostaa, ni osottees www.freewebs.com/destinyseyes on lisää näitä.
Destie kiittää.

Pieni tyttö, viiden vanha hypähtää isänsä syliin vaaleat kiharat hiukset heiluvan mukana. Tyttö antaa pusun isänsä poskelle, tietämättä sitä, että se olisi viimeinen pusu. Isä nostaa tytön ilmaan ja tyttö alkaa nauraa. Isä laskee tytön maahan ja rutistaa häntä kovaa. Hänet tultaisiin viemään tänä iltana. Hän tiesi sen. Ei hän voinut tytölle miitään sanoa, ja vaikka sanoisikin, ei tyttö mitään ymmärtäisi. Hän oli liian pieni ymmärtämään.
- Mä rakastan sua isi! tyttö huudahtaa ja pitää isänsä kädestä kiinni heidän kulkiessa tytön huoneeseen.
- Minäkin sinua. Enemmän kuin ketään muuta ikinä, isä sanoo tyttärelleen kyynelten polttaessa tämän silmäkulmia. Hän laskee tytön pieneen sänkyyn ja peittelee hänet vaaleanpunaisella täkillä. Isä istahtaa tytön sängyn reunalle ja silittää tytön hiuksia. Pakostakin kyyneleet tippuvat hiljalleen hänen poskilleen.
- Isi, miksi sinä itket? tyttö kysyy huolissaan ja katsoo isänsä viimeisiä hetkiä.
- Kulta, olen niin onnellinen.
- Niin isi mäkin, tyttö sanoo iloisesti hymyillen, mutta väsyneesti. Hän haukottelee.
- Alahan kulta nyt nukkumaan. Hyvää yötä rakas, isä sanoo ja antaa hellän pusun tytön otsalle.
Tyttö vilkuttaa isälle. Isä poistuu hiljaa huoneesta. Isä kävelee keittiöön ja näkee keittiön ikkunasta ulko-ovella olevan jonkun. Hän tietää aikansa tulleen. Miksi hän oli ollut niin tyhmä, ennen tyttöään? Huumeet ja viina, oli tullut velanmaksun aika. Ei hänellä ollut rahaa, ainoa mikä olisi pelastanut oman hengen, oisi ollut hänen tyttönsä. Mutta sitä hän ei sallisi ikinä, ei ikinä. Hän oli kirjoittanut tytölle kirjeen, jossa hän selitti kaiken. Hän siirtyy ovella ja avaa sen hitaasti.
- Oletko valmis? möreä mies ääni kysyy.
- Saanko vielä käydä kerran katsomasa tytärtäni? Sitten olen.
- Nopeasti sitten, mies ähkäisi.
Rauhattomasti isäntä kävelee tytön huoneen ovelle, raottaa sitä hiukan. Siellä hänen oma pikkutyttönsä makaa rauhallisesti unessa. Viimeisen kerran hän näkisi tyttönsä. Hän kuiskaa ilmaan: Minä rakastan sinua ja poistuu huoneesta. Mies ohjaa tytön isän olohuoneen sohvalle.
- Tapan sinut tänne. Tyttösi saa kokea myös jotain, mies sanoo ilkeästi ja nauraa perään kylmästi.
Ennen kun hän kerkeää sanomaan vastaväitettä hän on pois. Mies poistuu vähin äänin talosta. Talossa on hiljaista.
Tyttö herää aamulla, hän juoksee iloisena etsimään isäänsä. Isä ei ole omassa huoneessaan, eikä keittiössä. Sitten tyttö keksii, olohuone! Tyttö menee olohuoneeseen ja huomaa isänsä makaavaan paikoillaan sohvalla. Tyttö menee herättämään isäänsä.
- Isi! Isi, herää, tyttö huutaa.
- Isi rakaas! Herää nyt, tyttö huutaa nyt hiljempaa ja hakkaa hellästi isänsä elotonta ruumista. Tytön poskille valuu kyyneleet. Hän ei ymmärtänyt, oliko hänen isänsä kokonaan pois? Mitä tämä nyt oli? Tyttö lopetttaa hakkaamisen ja huudon. Hän on yksin.

-
oli pakko nostaa tää <:
saa antaa kommenttia ((=

http://sanottava.livejournal.com/1680.html
http://sanottava.livejournal.com/1511.html

Siinä se taas seisoo edessäni. Lasittuneet silmät tuijottavat minua sotkuisten hiusten takaa. Kylmät kasvot,
kylmä sydän. Se olen minä, katson itseäni peilistä. Suljen silmäni, ja toivon, että kun avaan ne, en ole siinä... Avaan silmäni jälleen. Mutta nään edelleen peilistä kalvenneet kasvoni. Siirrän hiuksia sivuun silmiltä, ja etsin takin päälleni. Ulkona on kylmä. Tärisen lumihiutaleiden tipahdellessa taivaalta. Hengitän syvään, nostan takin kaulusta pystyyn ja jatkan matkaani. En tiedä minne olen menossa. Jos vain.. Pääsisin pois.. Pois kylmästä. Pois ikävästä. Pois tyhjyydestä ja yksinäisyydestä. Pysähdyn ja katson taivaalle. Lunta sataa edelleen, ja suljen silmäni. Huokaisen syvään ja kuiskaan hiljaa jotain epäselvää. Pian tunnen kuinka kylmä hiipii sisääni. Se pakottaa minut paikoilleni. Vain tuskan kyyneleet valuvat poskelleni, ja jäätyvät siihen. Sitten on hiljaista. En kuule tuulen huminaa, tai kännisten ihmisten huutoja kanta baareista. On pimeää ja kylmää... Sitten tunnen jotain. Tunnen kuinka jokin lämmin koskettaa minua. Värisen hänen nostaessa minut syliinsä. Hengitykseni on katkonaista ja raskasta.
Kaikki pimenee jälleen..
Kun vaivoin saan silmäni auki, näen edessäni jotain.. Se on hyvin kaunis ja suloinen näky. Huulilleni muodostuu ujo hymy, ja hän hymyilee takaisin ja nostaa minut istumaan. Kyyneleet valuvat jälleen kasvoilleni. Tyttö edessäni pyyhkii ne pois. 'Kaikki järjestyy, lupaan', hän kuiskaa ja halaa minua. Nukahdan taas hymy huulillani..
.. Ei.. se kaikki katoaa! Tunnen taas kylmän ympäröivän itseäni, tärisen taas. Haukon henkeni ja pääsen pitkän ponnistelun jälkeen seisomaan. 'Ei, ei! En halua!' saan sanat suustani kyynelten sumentaessaan taas silmäni. Lunta sataa entistä enemmän. En tiedä enää missä olen.. Harhailen lumisateessa monta pitkää tuntia. Sitten luovutan. 'Ei.. en selviä..' kuiskaan hyvin hiljaa, ja vajoan taas pimeyteen.. 'SUURI PISTOHAAVA KYLJESSÄ! MENETTÄNYT PALJON VERTA...' joku huutaa.. Kuulen sen vaimeasti.. Kun avaan silmäni, näen vain kirkasta valoa, ja.. Valkeutta.. Mitä tapahtui, missä olen? Kasvoilleni laitetaan jotain, ja nukahdan taas..
Herätessäni jälleen huomaan edessäni tummahiuksisen, nuoren naisen. Hän hymyilee ja kysyy vointiani. Yritän sanoa jotain, mutta tunnen vain polttavaa kipua kyljessäni. 'Mitä minulle on tapahtunut? Missä olen? Miksi?' kysymykset pyörivät päässäni. '.. Missä.. Olen.. ?' saan vaimeat sanat suustani. Hoitaja katsoo minua tummilla silmillään ja sanoo 'Ei hätää, olette vain sairaalassa. Menetitte paljon verta puukotuksessa..' Olen hämilläni. Mikä puukotus? Muistan tuskin viime yöstä mitään, ja kosketan kylkeäni varovasti. Irvistän kivusta ja suljen silmäni. Kuka minua on puukottanut? Miksi? Hoitaja tuo lääke purkin minulle. 'Ottakaa nämä, kipu helpottaa.' Katson hoitajan kaunista hymyä ja ojennan käteni ottaakseni lääkkeet vastaan. Saadessani lääkkeet heitän ne huoneen poikki, purskahdan itkuun ja yritän nousta istumaan, sairaalloisesta kivusta huolimatta. Hoitaja hätääntyy: 'EI! TEIDÄN TÄYTYY LEVÄTÄ! RAUHOITTUKAA!',hän yrittää rauhoitella. Vajoan takaisin makuu-asentoon. Vapisen ja hikoilen. 'Ei.. Näin ei voi käydä!' Karkaa huuto kalpeilta huuliltani. Rutistan sairaalasängyn lakanaa nyrkissäni. Suljen silmäni ja yritän pidätellä itkua, en pysty. Kyyneleet valuvat hallitsemattomasti pitkin likaisia kasvojani. Hoitaja istuu viereeni. 'Ottakaa lääkkeet, ne rauhoittavat ja vähentävät kipua.' Hän hymyilee ja ojentaa lääkkeet uudelleen. Ravistan päätäni. 'En halua. En tarvii mitää lääkkeit, enkä apuu!' Nousen istumaan irvistäen, ja revin letkut irti itsestäni. 'RAUHOITTUKAAPAS NYT.. EIHÄN TEHDÄ MITÄÄN HARKITSEMATONTA.' Hoitaja nousee hädissään seisomaan ja yrittää saada minua takaisin vuoteeseen. '..älä.. Irrota kädestäni, ole kiltti..' Kuiskaan hoitajan korvaan, riuhtaisen käteni irti ja lähden vapisten kävelemään. Ulos päästyäni jalkani pettävät ja putoan polvilleni maahan. Painan vasemman käteni kyljelle ja yritän olla huutamatta tuskasta. Suljen silmäni, ja päätän, että tähän en jää. En varmasti jää sairaalan parkkipaikalle! Nousen ylös, lähden kävelemään reippaasti eteenpäin. Tietämättä minne olen menossa. Jatkan kävelemistä edelleen, vaikka tunnen väsyväni jo. En ole syönyt moneen päivään. Jatkan edelleen matkaani. Vaikkakin hitaasti, silti varmasti. Kävelen yötä päivään, taukoamatta. En tiedä kauanko olin jatkanut matkaani, missä olin, tai mikä päivä oli, mutta silloin en enää kyennyt jatkamaan. Laiha, laihtunut ruumiini makaa nyt koskealla asfaltilla. Suljen silmät ja yritän haukkoa henkeä. '.. löydän sinut vielä.. Odota minua, tulen pian.. Ihan pian.. Odota..' kuiskaan lähes äänettömästi ja vapisen kivusta, ikävästä ja väsymyksestä. 'Lepään vain hetken..' päätän, ja huokaisen syvään. Avaan silmäni jonkun ajan kuluttua, ja nostan kasvoni kosteasta asfaltista. On hämärää. 'On varmaan yö..' Arvelen ja nousen seisomaan, hitaasti, mutta varmasti. Huohotan raskaasti ja nojaan rakennuksen seinään. Pyyhin kasvoiltani likaa, ja huomaan että kasvoissani on haava. Syvä, pitkä vuotava haava. Pyyhin verta kasvoiltani ja jatkan taas kävelemistä. Vaatteeni ovat aivan veriset, ja likaiset sekä märät. Oloni on hyvin epämukava, mutta en anna sen häiritä. Raahaudun vielä vähän matkaa eteenpäin, kun jalkani pettävät taas. Luulen loppuni koittaneen. '.. anteeksi.. en jaksa enää..' käheä ääneni sanoo hiljaisuuten. Ennen kuin suljen silmäni, huomaan hahmon edessäni, se huutaa hätääntyneenä ja hetken kuluttua kuulen ambulanssin tulevan paikalle. Siristän silmiäni, ja yritän pysyä tajuissani tietääkseni mitä minulle tapahtuu nyt.. Minut viedään jälleen jonnekkin valkoiseen paikkaan.. Ihmiset puhuvat hiljaa ja rauhoittavasti. Sitten silmäni pimenevät jälleen.. Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun minua puukotettiin. Haava kyljessäni on lähes parantunut. Makaan silmät suljettuna sairaalan vuoteella. Kuulen kuinka hoitaja ja lääkäri puhuvat minusta.. '.. mitään ei voida tehdä.. Hän on täysi sekopää..' Avaan silmäni ja nousen istumaan. 'MÄKÖ HULLU??!' Huudan ja siirrän verhon sänkyni edestä. Hoitaja säpsähtää ja yrittää rauhoitella minua. Lääkäri tulee luokseni, ja tunkee piikin käsivarteeni. Huomaan kun kaikki alkaa sumenemaan. Mitä se aine oli? Miksi? Olen edelleen hereillä, yritän pitää itseni valveilla vaikka väkisin. En kykene liikkumaan, tai puhumaan. Kuulen vaimeasti hoitajien puheen. 'Siirretään eristykseen.' Minut puetaan valkoiseen paitaan, ja käteni sidotaan selän taakse. 'Miksi, mitä tämä on?' ääni päässäni kysyy. Suuhuni tungetaan taas jotain lääkkeitä. Nielen ne ja kaadun.. Lattia on pehmeä. Nousen istumaan, mikä ei ole aivan helppoa kädet sidottuna. Ovi edessäni on suljettu. Raahaudun oven eteen ja otan tukea siitä noustessani seisomaan. 'MITÄ TÄÄ ON?! PÄÄSTÄKÄÄ MuT POIS!' kyyneleet sumentavat taas silmäni. Ravistan päätäni rajusti, en halua itkeä. En halua olla täällä, missä sitten olenkin. Potkin ovea polvellani ja huudan: 'HALUAN POIS!' potkin ovea aikani, kunnes jalkani alkaa vuotamaan verta. Raivoan ja huudan, valahdan polvilleni oven eteen. Kyyneleet saavat taas vallan. Huudan vielä pitkään. Itken itseni uneen, nukun pehmeällä lattialla. Herään oven kolahdukseen. 'Antakaa nämä hänelle.' kuuluu käsky, ja hoitaja tuo taas pillereitä eteeni. Kieltäydyn ottamasta niitä. 'Ei, en taho! En tarvii apua, tai pillereitä!' Kaadun selälleni kahden miehen saapuessa huoneeseen, he pitävät käsistäni ja jaloistani kiinni, ja hoitaja tunkee lääkkeet suuhuni. Nielen ne vasten tahtoani. Hoitajat, miehet ja lääkäri lähtevät jälleen. Makaan lattialla selälläni huohottaen. 'Miksi mul tehdään näi?' mietin, ja suljen silmäni. Mietin aikaa, kun harhailin lumisateessa.. Siitä on noin kolme viikkoa.. En ollut järjissäni, liekkö mitä olin vetänyt silloin.. Harhailin lumimyrskyssä kolme päivää. Painoni oli tippunut 28 kiloon. Nyt olen jo 7 kiloa painavampi.. Joku mies oli soittanut ambulanssin paikalle, kun olin menettänyt tajuni hänen kotipihansa edessä. Puukotus haava oli tulehtunut pahasti. Puukotuksesta tulikin mieleen, puukotin itse itseäni. Muistan hämärästi kuinka vedin puukon taskustani, ja löin sen kylkeeni. Huusin kivusta ja menetin tajuni.. Kun palasin tajuihini, otin puukon irti kyljestäni, nuolin veren pois siitä, ainoastaan vanha, kuivunut veri jäi puukkoon.. Heitin sen lumihankeen.
Yritän selvittää päätäni. 'Miks oon täällä? Mitä olen tehnyt? Olenko hullu?' Kysymykset seilasivat sekavina päässäni. Tiedän vain, että sekoilin lumimyrskyssä kolme päivää.. Ja että kapinoin lääkkeitä vastaan.. Ajatukseni katkaisee oven kolahdus. Kaksi lääkäriä, kaksi poliisia ja joku muu mies, astuu sisään. 'Nouskaa ylös' kuuluu käsky. Nousen kahden poliisin auttaessa minut ylös. He riisuvat pakkopaitani, ja laittavat minut käsirautoihin. 'Mitä? Mitä nyt?' Kysyn, mutta saan vastauksesi vain murahduksen. Minut talutetaan huoneeseen, jonka arvelen olevan jonkin sortin kuulustelu huone. Minut istutetaan tuoliin, ja poliisit ja lääkärit poistuvat huoneesta. Lyhyt hiuksinen mies istuu vastapäätä olevalle tuolille. Hän katselee minua hetken, ja hetken kuluttua raottaa suutaan, kuin sanoakseen jotain, mutta pysyy sittenkin vaiti. 'Miksi olen täällä?' Kysyn mieheltä. Hän katsoo minua rauhoittavasti tumman vihreine silmineen. 'Sitä koetamme selvittää.' Hän sanoo mysteerisesti. Sitten hän kyselee minulta satunnaisia asioita, lähinnä viime aikojen tapahtumista. Kerron hänelle kaiken, mitään vääristelemättä tai paljastamatta. Keskustelua kestää noin puoli tuntia. Sitten hän nousee, nyökkää arvokkaasti, ja kehottaa minua nousemaan. Nousen vähin äänin ja minut saatetaan takaisin pehmustettuun huoneeseen. Parin päivän sisällä minua kuulusteltiin useasti, eri miehet kyselivät eri asioita. 'Asia selvä' yksi miehistä sanoi, kun oli kuulustellut minua. 'Mikä on selvä?' kysyn hämmentyneenä. Mies katsoo taakseen, ja kaksi suurta miestä ottavat minua käsivarsista. 'Noniin, mennäänhän' Toinen sanoo matalalla äänellä. Kävelen mukisematta poliisien taluttaessa minut poliisiautoon. Hämmentyneenä katselen ympärilleni ja pysyn vaiti. Katselen maisemia poliisiauton takapenkiltä. 'Mihin minua viette?' Kysyn varovasti. Poliisit ovat hiljaa, vilkaisevat vain toisiinsa. Haukottelen ja katselen taas ulos ikkunasta. Jonkin ajan kulutta saavumme määränpäähän. Nousen autosta, ja minut talutetaan.. Selliin. 'Mitä? Mitä olen nyt tehnyt??' Kysyn hätääntyneenä. 'Sitä voit miettiä itse..' Eräs poliisi sanoo, lukitessaan sellini ovea. Tuijotan tyrmistyneenä poliisia suu ammollaan. Poliisi irvistää vahingoniloisena ja lähtee laiskasti lampsimaan tiehensä. Istahdan vankilan kovalle sängylle ja huokaisen raskaasi. Suljen silmäni ja yritän rauhoittaa itseäni. Tahtoisin vain huutaa.. 'Anna anteeksi.. en pysty.. löytämään sinua..' Kuiskaan hiljaa. Heittäydyn selälleni sängylle. Katson kattoon. Katossa näkyy elämän jälki; se on naarmuinen, halkeillut, maali lohkeillut ja kulunut.. Aivan kuten minä.. Katson arpisia käsiäni. Kämmenissäni on syvät arvet, ne muistuttavat ikävästä. Ikävissäni viilsin puukolla käteni auki.. Ranteet, ne muistuttavat odotuksesta. Odottaessani viilsin ranteeni auki. Käsivarret, ne muistuttavat kohtalosta.. Kohtaloni on.. Kuolla yksin.. Ikävään.. Suljen taas silmäni ja huokaisen. Vajoan uneen.. Syvään, rauhalliseen uneen..
Herään äkisti kovaan kolahdukseen. Hieron päätäni. 'Äh..' mumisen, ja nousen lattialta. Ravistan päätäni, ja istun takaisin sängylle. On hiljaista. Luulin että vankilassa olisi kunnon meteli, kun muut vangit riehuvat.. Mutta.. Täällä on hiljaista. Johtunee kai siitä, että olen eristettynä.. 'Miksi olen täällä?' mietin taas. Ehkä olen oikeasti hullu.. Tai.. Niin. Olen kai sitten hullu. Ajatukseni katkaistaan taas, jokin valkotakkinen nainen astuu selliin. 'Tässä olisi iltalääkkeenne. Ne rauhoittavat ja auttavat nukkumaan.' Katson masentuneesti purkkiin, jonka nainen ojentaa. Viskaan pillerit suuhuni, ja nielen ne. Ojennan purkin takaisin naiselle, ja menen makuulleni sängylle. Valkotakki hymyilee ja poistuu. Silmäni alkavat hetken kuluttua painumaan väkisin kiinni. Yritän pysyä valveilla, mutta se on lähes mahdotonta. 'Kylläpä se oli tujua tavaraa.. Mitä perkuletta se minulle syötti?' En enää pysy hereillä, nukahdan taas levolliseen uneen..

'EI! MITÄ SÄ NYT? MITÄ SÄ TEET? PISTÄ SE POIS! OOTKO SÄ TULLU HULLUKS?!'
'Ole iha rauhas vaa.. Ei mitään hätää kulta..'
'EI MITÄÄN HÄTÄÄ?! Laita se puukko pois!'
'Puukko? Miks ihmees? Ei se satuta ketään, vaan se, ketä sitä käyttää..'
'HULLUKO ooT?! Laita se pois!'
'Rakkaani, älä hätäile, tämä ei satu.. Paljoa..'
'Mitä pahaa oon sulle tehny?'
'Älä itke Kultapieni, tule tänne.'
'EN tule, pysy kaukana musta sen puukon kans!'
'Raaauhotu.. Ei hätää..'
Sitä se oli, kyyneliä ja veren vuodatusta. Verta. Hetkinen.. Niin.. Puukko.. Veri. Ne kuuluvat yhteen. Ja minä. Hän. Kyllä.. Tapoin hänet. Sidoin ristiin, vähänkuin Jeesus ristiinnaulittiin, mutta risti oli väärinpäin, ja uhri sidottuna.. Ja sen jälkeen viilsin käsiin ja jalkoihin syvät, pitkät haavat. Ah.. Se veren maku.. Ah.. Veri hänen huuliltaan. Epätoivon kyyneleet. Toiveet, että lopettaisin. 'Lopeta, lopeta ole niin kiltti!' hän itki. Mutta en lopettanut. Viilsin lisää haavoja jalkoihin. Siitä veri alkoi valumaan pisin ylösalaisin roikkuvaa ruumista. Nuolin veren Hänen kasvoiltaan. 'Olet niin kaunis..' muistan sanoneeni, ja sain vastauksesi vain itkua ja tuskaisia huutoja. Otin puukon käteeni. Katselin sen kaunista terää. Oh. Niin kaunis. Veri.. Kyllä se vaan on niin kaunista. Viilsin Hänen poskensa auki. Aina vain enemmän verta. Lattialle laittamani valkoinen lakana oli jo aivan punainen, ja märkä. Sivelin Hänen kasvojaan Hänen omalla verellään. Hän vaikersi hiljaa '..miksi teet näin? Mitä tein väärin rakastaessani sinua?' Suutelin häntä, ja katsoin silmiin. Silloin vaikenin, ja pudotin puukon lattialle. '..ei.. Mitä olen tehnyt?!' parkaisin ja katselin vain rakkaani kauniita silmiä. Mikään, ei mikään tässä maailmassa voisi olla kauniimpaa, kuin Hänen siniset silmänsä. Itkin hallitsemattomasti ja pyytelin anteeksi. Sitä jatkui pitkään. Loppujen lopuksi vain katselin kuolleita kasvoja, jäätynyttä katsetta. Silloin minäkin kuolin.

Kirkas valo paistaa silmiini. Herään. 'Mitä helv..' Nousen ylös. Olen aivan hiestä märkä. Katson ikkunaan, josta valo tulee. Aurinko paistaa kirkkaasti, vaikka on talvi.
Nousen ja kävelen pienelle vankilan ikkunalle. Puiden oksilla oli lunta, mutta sekin oli sulamassa. Aurinko paistoi lämpöisesti ja kirkkaasti. Kevät kai tulee. En tiedä.
En ole tietoinen päivästä, en edes tiedä, mikä vuosi nyt on..'Nyt tiedän miksi olen täällä..' kuiskaan ja katson ulos. 'Anna anteeksi..'


Jos nyt mietit, mitä minulle tapahtui, niin kerrompas sitten. Vankilan vartiat saattoivat kuulla hiljaisen huokauksen, ja kolahduksen. Pia he löysivät laihan ruumiini lattialta. Aivan. Kuolin. Kuolin muistoihin, muistoihin jota en edes aiemmin muistanut.


EDIT // NII JUU... Ite tekemä siis XDD Et murrrrrr. Son mun tekemää paskaa 8<

Olen taas pitkästä aikaa alkanut kirjoittaa kirjaa. Osahan tästä tietääkin jo kun hehkutin silloin aikaisemmin, että olen aloittanut myös kirjoittamisen kurssin samassa paikassa jossa käyn filosofian kursseilla.
Luulin jo olevani inspiraatiokriisissä kun taas tänään "puhkesi suoni" ja tekstiä alkoi suorastaan ryöpytä paperille. Kurssilaiset sanovat, että tästä tulee bestseller =) Itse en olisi siitä niinkään varma, enkä edes kirjoita sillä mielellä että julkaistaanko tämä vai ei. Kirjoitan nyt vain sen takia, että saan purkaa itseäni. Ja ne tapahtumat on kirjoitettava ylös, sillä joku ihminen voi niistä ehkä joskus jotain oppiakin... Myös Monaa saattaa aikuisena kiinnostaa nuo tekstit.
Kirjoitan Egyptistä ja Monan syntymästä. Se oli tähän mennessä ehkä kaikkein opettavaisinta aikaa elämässäni.

Halloweenikin tuli ja meni =) ja oikein kivasti menikin =) Kiitos Pekalle ja Jennille, aivan ihanat kekkerit järjestitte ja oli todella kivaa käydä vähän "tuulettumassa". Heh, siitä onkin jo aikaa kun viimeksi olen Nummelassa bilettänyt!

Okei jaan tänkin nyt sitten maailman kanssa. Eli oon ruvennu kirjottamaan ja päätin laittaa tänne tarinoideni linkit. Tajuatte ajan kuluessa tarinoiden ytimen. Ehkä. Jos ootte fiksuja :)

http://forums.aniki.fi/viewtopic.php?f=46&t=8822
http://forums.aniki.fi/viewtopic.php?f=46&t=8817'

tossa linkit. Toivottavasti tykkäätte :)

- Kaikki on kiinni siitä miten sä liikutat sun lanteita.

- Se miten sä saavut paikalle saa mut tuntemaan vastenmielisyyttä. Ja se miten sä puhut mulle saa mun oksennusrefleksin toimimaan, vihdoinkin.

Kukaan ei ole koskaan merkinnyt minulle niin paljon. Kukaan ei ole koskaan koskettanut minua niin hellästi eikä niin kovasti. Kukaan ei ole koskaan satuttanut minua niin paljon eikä kukaan ole koskaan pyytänyt minulta anteeksi niin nöyränä. Kukaan mu ei ole koskaan vuodattanut kyyneleitä minun vuokseni. Eikä kukaan ole nauranut kanssani yhtä aidosti. Se olit sinä, joka sait minut elämään.