IRC-Galleria

Tapasimme ensimmäisen kerran sattumalta.
En osannut silloin vielä aavistaakaan,
kuinka tärkeä osa elämääni sinusta tulisi.
En osannut edes ajatella olevani kanssasi tekemisissä enemmänkin,
kuin sen yhden ainoan kerran.
En koskaan kuvittelut soittavani sinulle,
saatikka sitten sinun soittavan minulle.
Kuukausi ensimmäisen tapaamisemme jälkeen jo soitit minulle,
kuin vanhalle tutulle.
Et pyytänyt,
kuin pientä palvelusta,
mutta minusta se tuntui suurelta asialta.
Silloinkaan en ajatellut sinun merkitsevän minulle mitään.
Siihen mennessä olin jo saanut tutustua sinuun jonkin verran.
Tiesin millainen olit luonteeltasi.
Tiesin,
kuinka paljon pystyit muita satuttamaan.
Peitit oman tuskasi satuttamalla muita.
Annoin sinun olla,
mikä olit.
Enää en voi sinua unohtaa.
En voi antaa sinun kärsiä.
Haluan auttaa sinua selviämään elämästä.
Antaisit minun auttaa.
Ehkä jonain päivänä sinulla on aikaa puhua minulle,
kertoa mikä mieltäsi painaa.
Pystyt luottamaan minuun enemmän,
kuin muihin.
Ehkä jonain päivänä voin vielä kertoa sinulle,
kuinka tärkeä olet minulle.
Kuinka paljon hyvä olosi merkitsee minulle.

Hiljaisuus ympärilläni.
Yksinäisyys seuranani.
Monet ristiriitaiset tunteet sekoittamassa pääni.
Naru kaulani ympärillä kiristyy joka hetki,
kun koukistan polviani.
Ahdistus kasvaa suunnattomaksi,
kun tunnen kuinka en saa enää henkeä.
Rakastan sinua liikaa,
kestääkseni elää ilman sinua.
Olin onnellinen,
nyt entistäkin onnettomampi.
En saa enää henkeä.
Olen lähtenyt pois,
lopullisesti.

Auringon viimeiset säteet heijastavat veden pintaa.
Muistan kasvosi,
muistan kauniin hymysi.
Tunnen itseni nyt paremmin,
kuin koskaan ennen.
Tiedän vikani ja puutteeni,
mutta en voi niille mitään.
Tällainen minä olen,
ja muuksi en voi muuttua.
Olet opettanut minulle monia uusia asioita itsestäni.
Asioita,
joita en tiennyt minussa olevan.
Opetit minut rakastamaan,
opetit minut luottamaan.
Sait sisimpäni sekaisin pelkällä olemuksellasi.
Sait minun järkeni sekaisin.
Järkevän olemukseni ja täydellisen tasapainoni pistit horjumaan ja järkkymään.
Minulta ei puutu enää muuta,
kuin sinun vasta rakkautesi,
ja olen maailman onnellisin ihminen.

Kuljen matkani päähän. En tunne sisälläni minkäänlaisia tunteita. Odotan vain pääsyä taivaaseen. Taivaaseen, missä minun on hyvä olla. Paikkaan, jossa saan olla oma itseni ja silti minua rakastetaan. Olisi edes joku, joku joka välittäisi. Joku, joka halaisi ja pitäisi lähellä. Joku, joka rakastaisi. Ihminen, joka ymmärtäisi. Ihminen, joka tukisi ja jonka olkapäätä vasten saisi itkeä, kun tuntuu pahalta. Ikävä viiltää sisintäni. En saa kuvaasi mielestäni pois. Kyyneleet virtaavat pitkin poskiani. En kuulu enää elämääsi. En kuulu tulevaisuuteesi, enkä edes menneisyyteesi. Haluaisin olla osa elämääsi, muttei se enää onnistu. Ei sen jälkeen, kuinka verisesti sinua loukkasin, et voi antaa sitä koskaan anteeksi. Et voi unohtaa. Et vaikka haluaisitkin. En osaa olla niin kuin muut, satutan aina kaikkein lähimpiä ihmisiäni. Onnistun jotenkin aina pilaamaan kaiken hyvän. Nytkin pahoitin teollani kaikkein rakkaimman ihmisen mielen, en voi antaa sitä itselleni koskaan anteeksi. En voi unohtaa kasvoillasi ollutta ilmettä, kun sait tietää totuuden. Totuuden kaikesta, kaikesta mitä olin sanonut ja tehnyt. Elämäni on vain samojen asioiden toistamista. Päivästä toiseen vain toistan itseäni. Teen samat asiat samassa järjestyksessä. En voi enää vain unohtaa ja antaa asioiden olla. Piiskaan itseni hengiltä, enkä voi sille mitään.

Istun kalliolla. Jalat koukussa rintaani vasten. Mereltä huokuva kylmyys pakottaa minut kietomaan käteni jalkojeni suojaksi kylmyyttä vastaan. Meren aallot kohoavat uhkaavan lähelle jalkateriäni. Painan pääni jalkoihini ja toivon tuulen vievän minut mennessään. Toivon korkeiden aaltojen kohoavan vielä korkeammiksi ja vievän minut mukanaan kauas meren ulapalle. Kauas kaikesta muusta maailmasta. Tuuli kieputtaa hiuksiani. Koko elämäni on jäänyt kauas taakse. En enää välitä. Eikä kukaan enää välitä. Ne haalean valkoiset siivet selässäni, se hieman kellertävä rinkula pääni päällä ja se hennon vaaleanpunainen mekko ylläni on saanut kaikki unohtamaan minut. Paitsi sen yhden. Se yksi jolla on mekon sijasta suorat housut, hennon vaaleansiniset. Se poika on ollut kanssani koko ajan. Koko piinaavan ajan hän on ollut tukenani ja turvanani. Meidän hautajaisemme oli viime viikolla. Sielläkään ei ollut montaa ihmistä. Ei montaa ihmistä joka olisi oikeasti välittänyt. Välittänyt minusta, hänestä tai edes meistä. Lehtien etusivut huutavat traagisesta onnettomuudestamme. Kaksi nuorta kuoli vakavassa onnettomuudessa. Kylmä meri ja arvaamaton jäätikkö vaati kahden nuoren hengen viikko sitten tapahtuneessa onnettomuudessa. Tässä se tapahtui. Aivan tässä silmieni edessä. Tunsin vieläkin kuinka kylmää meren vesi silloin oli. Olen ollut täällä joka kerta yksin. En ole vielä kertaakaan pystynyt itkemään vaikka minun kyllä olisi pitänyt pystyä. Kihlasormukseni upposi meren pohjaan kaiken minulle tärkeän mukana. Oloni on kuin ontoksi kaiverretulla kurpitsalla tai ainakin uskon siitä tuntuvan tältä. Kaikki mitä on ollut ja on omistanut on otettu pois. Paitsi se yksi poika joka tälläkin hetkellä odottaa minua kauempana maalla. Menemme tänään ensimmäisen kerran hautausmaalle katsomaan kiviämme hautajaisten jälkeen. Ehkä tämä tästä lähtee kulkemaan. Tämä meidän hieman erilainen yhteiselämämme.

Sinä et saa jättää minua milloinkaan.
Et hylätä vaikealla hetkellä.
Et unohtaa silloin,
kun sinua eniten kaipaan lähelleni.
Et koskaan silloin,
kun tarvitsen sinun tukeasi ja lohduttavaa katsettasi eniten.
Et saa jättää minua silloin,
kun eniten kaipaan lohduttavia sanojasi.
Et silloin,
kun eniten kaipaan olkapäätä,
jota vasten itkeä.
Et saa antaa minun luulla olevani sinulle ilmaa,
jos en sitä oikeasti ole.
Et koskaan saa jättää minua yksin kylmään maailmaan.
Ota minut syleilyysi aina,
kun minua pelottaa,
tai kun minulle on tehty vääryyttä.
Tarvitsen sinua rinnalleni,
jotta jaksan elää.

Kirurgiveitsen ohut ja terävä terä viiltää pitkän viillon ranteeseeni. Kipu ei tunnu vielä. Veri valuu pitkin rannettani. Pakokauhu valtaa oveen koputettaessa. Kuka? Kuka kaipaa minua juuri nyt? Kuka kaipaa minua silloin, kun sitä vähiten haluan? En uskalla kunnolla edes hengittää. Pelkään liikahtaa. Huoneessani ei ole valoa. Ei yhtään ainuttakaan auringonsädettä, mustat verhot pimentävät koko huoneen. Ne suojaavat minua muulta maailmalta. Ne suojaavat minua todellisuudelta. Todellisuudelta, mikä minua niin kovin paljon satuttaa.

Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. En uskalla itkeä. En halua kenenkään tulevan nyt lähelleni. Katson vuotavaa rannettani. Vanhat, pitkät vaaleanpunaiset arvet näkyvät vielä ranteessa. Kuitenkin vain uusi viilto näkyy vuotavana.

Viillän uuden viillon. Kaksi viiltoa, täysin samansuuntaisina kauniisti vierekkäin. Koputus kuuluu uudestaan, kovempaa ja vaativampana. Kiedon ranteeseeni sideharson, etteivät viillot näkyisi. Harson päälle vedän vielä hikinauhan. Ranteeni joutuu puristuksiin, ja se tekee kipeää.

Varmoin askelin kävelen ovea kohti. Katson varovasti ovisilmästä ja avaan oven. Ihminen, jonka haluaisin viimeiseksi nähdä tällä hetkellä. Sinä kuitenkin seisot oven vieressä ja katsot minua vihaisesti. Eikö asia tullut jo selvitetyksi? Pitikö vielä tulla nauramaan minua, haavoitettua ja kärsivää? En halua päästää sinua sisälle. En siirry sivuun päästääkseni sinut sisälle. En nyt, kun olen palasina. Kysyt, saatko tulla. En voi kuin pyytää anteeksi ja laittaa oven kiinni.

En halua sinun näkevän. En halua, että tiedät minun sortuneen taas. Olen taas viiltänyt itseäni. Nojaan otsaani kiinni olevaan oveen ja kuulen sinun lähtevän pois.

Palaan takaisin valokuva albumien keskelle istumaan, stereot laitan huutamaan täysillä ja veitsi löytyy taas käteeni. Olen niin syventynyt sen tutkimiseen, etten edes huomaa, kuinka verivana valuu pitkin kättäni, siteestä ja nauhasta huolimatta. Olen täysin syventynyt ajatuksiini, kun oven lukko aukeaa ja sinä syöksyt vauhdilla sisälle.

En ehdi piilottaa veistä, enkä lattialle valunutta verta. Tiedän sinun tietävän totuuden, joten en edes vaivaudu hätääntymään. Miksi turhaan edes yrittää, jos tietää ettei onnistu kuitenkaan? Nostan katseeni kasvoihisi. Näen kauhistuneen ilmeesi sinun tuijottaessa lattialla lojuvia valokuvia, kädessäni olevaa veistä ja valuvaa verta.

Ensimmäisenä nappaat veitsen pois kädestäni. Niinhän sinä aina teet. Veitsi lentää vauhdilla ovelle asti sinun kädestäsi. Vihaat sitä, olet aina vihannut. Kauhistunut ilmeesi vaihtuu vihaiseksi, ja heti sen jälkeen pettyneeksi. Pettymys muuttaa pehmeät kasvosi kivikoviksi. En pysty tekemään mitään, en edes nousemaan ylös.

Stereoiden korvia huumaava meteli saa sanasi hukkumaan, voin vain arvata mitä sanoit. Sammutat stereot. Otat minua kädestä kiinni, nostat ylös ja talutat kylpyhuoneeseen. Varovasti otat hikinauhan pois ranteestani, side on värjäytynyt kokonaan punaiseksi.

Jääkylmä vesi tekee kipeää viilloissa. Ranne on tavallista kipeämpi jo nyt. Vasen käteni on kokenut kovia. Koko käsivarsi on täynnä pieniä haaleita arpia. Koskaan en oikeaa kättäni vahingoita. Vasemmalla ei ole niin väliä, oikea käteni on minulle kaikkein tärkein. Oikea käteni on minulle keino selvitä vaikeuksista. Oikea käsi pelastaa minut painamasta syvemmälle. Oikealla kädellä minä nimittäin kirjoitan.

Sinun lisäksesi ei kukaan muu ole koskaan ymmärtänyt, kuinka tärkeää se minulle on. Minua on nimitetty monta kertaa hulluksi, muttei se ole haitannut, jos lähelläni on vain ollut kynä ja paperia. Olen oppinut nauttimaan kivusta ja tuskasta. Olen oppinut tuottamaan tekstejä kivun ja tuskan myötä. Pahoista asioista on
huomattavasti helpompi ja mukavampi kirjoittaa. Paha olo koskettaa syvemmältä.

”Mitä vittua sä mahdat taas ajatella?” Vihainen ääni palauttaa minut takaisin maan pinnalle. Katsot minua, kuin olisin pikku lapsi, joka on juuri jäänyt kiinni äidin kalliin maljakon hajottamisesta. En osaa sanoa mitään. En saa ajatuksiani järjestykseen. Jatkat käteni puhdistamista ja paikkaamista. Kireällä kiedottu side puristaa rannettani sinun pitäessä kättäni pystyssä. Pystyssä ikään kuin viittaisin innokkaasti johonkin opettajan esittämään kysymykseen.

Käteni paketoituasi talutat minut sängylle istumaan. Otat minut suojelevaan syleilyysi. Kyyneleet aloittavat taistelunsa poskillani uudestaan. Ne harrastavat kilpajuoksua. Mikä tippuu kaikkein nopeimmin paidalle ja mikä jää valumaan pitkin kaulaa. Rutistat minut itseäsi vasten, mutten pysty halaamaan takaisin. Käteni roikkuvat toimettomina ja velttoina. Vaikka kuinka haluaisin halata sinua, en pysty. En pysty nostamaan käsiäni ja unohtamaan kaikkea. Haluan kaiken olevan kuten ennenkin, mutten voi antaa asioiden vain olla. En voi jättää asioita selvittämättä.

Koen tarvetta saada lysähtää lattialle, itkeä ja miettiä asioita rauhassa. Tiedän, ettet sinä anna minulle mahdollisuutta olla yksin. Et uskalla päästää minua silmistäsi. Vaikka kuinka haluaisin, en saa olla yksin. En yksin valokuvien, musiikin, kyynelten, ajatusten, veitsen ja veren kanssa. Sinä pelkäät henkeni puolesta, siksi en saa olla yksin. Et luota minuun yhtään. Katson varovasti vasenta kättäni. Pienet ja hieman isommatkin jäljet ovat hyvä syy olla luottamatta.

Pakotat katseeni nousemaan. Pakotat minut katsomaan silmiisi. Silmiemme kohdatessa vasta tajuan sinunkin itkevän. Kyyneleet valuvat pitkin poskiasi. Näytät onnettomalta, silmissäsi surullinen katse.

Rakastan sinua. Rakastan sinua enemmän, kuin ketään muuta. Muiden puheilla, sanoilla tai teoilla ei ole väliä. Rakastan sinua, ja
haluan vain sinut. Tajutessani tosiasiat minua itkettää entistä enemmän. Halaat minua, kunnes itku vaihtuu nyyhkytykseen ja lopulta loppuu kokonaan.

Jäljelle jää vain ontto olo. Tyhjyys sisälläni. Ehkä olen valmis jatkamaan, jatkamaan päivä kerrallaan. Katsomaan eteenpäin, katsomaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

En ole ollut reilu sinua kohtaan.
En vain jaksaisi olla enää sinun lapsenvahtisi.
En jaksa enää puolustaa sinua.
En jaksa enää olla iloinen ja onnellinen puolestasi.
Kunnes tulet luokseni ja..

Miten teetkään sen,
saat minut suuttumaan ja nauramaan yhdellä ainoalla lauseella.

Ranteeni iho viiltyy puukon terän alla kahtia.
Elämäni loppuu.
Viimeiset kuvat sinusta välähtävät silmissäni.
Näen vihasta liekehtivät silmäsi.
Näen loittonevan selkäsi.
Annan elämälleni periksi tajutessani vihasi aidoksi.
Aidoksi oikeaksi vihaksi.

Luulit olevasi jotenkin korvaamattoman täydellinen. Vaikka saatkin minut itkemään päivästä toiseen oman tahtosi mukaan, et ole täydellinen. Saat loukattua minua loputtomiin asti.

Saat loukattua minua vain, koska hyväksyn sen itse ja annan sen tapahtua. En jaksa enää. En jaksa odottaa ikuisesti sinun hyvää päivääsi. Sinun iloista mieltäsi ja tahtoasi olla kiltti ja hyvä minulle. En voi elää jatkuvassa kaipuussa ja tahdossa hyväksyä sinun tiuhaan muuttuvat mielialasi. En pysty päivästä toiseen olemaan vahva ja uskollinen.

Tahdon olla ystäväsi, mutten tahdo, että olen sinulle vain joku, ketä voit aina syyttää, kun sinulla on vaikeata. Tahdon tuntea sinut, tahdon olla lähelläsi. Tahdon olla sinulle korvaamaton, mutten tavalla, jolla nyt olen. Kaipaan tukeasi. Kaipaan sinua lähelleni. Tahdon sinun olevan minulle kiltti ja rakas, kuten silloin ennenkin.

Ennen mikään ei voinut tulla väliimme. Mikään ei voinut erottaa meitä tai estää meitä olemasta yhdessä. Muiden ajatukset ja mielipiteet eivät saaneet meitä eroamaan. Tahdon vanhan ajan takaisin.

Tahtoisin kertoa sinulle salaisuuden, mutten uskalla. En uskalla, koska pelkään sinun ajattelevan asiasta eri tavalla, kuin minun. Ajattelevan eri tavalla, kuin ennen.

Ennen, jolloin rakastit minua, olisin ollut valmis mihin tahansa, nyt en uskalla enää edes puhua sinulle. Olet minun maailmani. Saat minut jatkamaan, vaikka mieleni tekisi riistää henki itseltäni. Olet tähteni taivaalla ja tahtoni jatkaa eteenpäin, vaikka sisälläni kasvaa täysin uusi ihminen.

Kasvaa ihminen, jota meidän molempien pitäisi rakastaa ja hoitaa. Anteeksi, etten uskalla puhua. Yritä ymmärtää minua, vaikka riistänkin elämän ihmiseltä, jonka pitäisi meitä yhdistää maailman loppuun asti. Anteeksi.

Rakastan sinua.