IRC-Galleria

Kuumehoureisena sitä miettii mitä erikoisimpia asioita. Tämän päiväkirjamerkinnän inspiroi oikeastaan Cheekin uusi sinkku Mitä tänne jää. Ajatus lähti siitä, mitä oikeastaan itse haluaisin sanoa ja kenelle, jos tietäisin tänään kuolevani. Tiedän pelottavan tarkasti vastauksen tähän kysymykseen. Erilliset jäähyväiskirjeet jättäisin vanhemmilleni, pikkusiskolleni, ystävilleni sekä rakastetulleni. Ehkä askel oikeaan suuntaan olisi sanoa nuo asiat nyt sen sijaan, että odottaisin elämäni viimeisiin hetkiin.

Enempää asioita selittämättä, lähinnä johtuen niiden hyvin henkilökohtaisesta luonteesta, seuraavat ajatukset teille elämäni tärkeimmille ihmisille.

Vanhemmilleni vain yksi asia, pyyntö oikeastaan: apua erinäisiin ongelmiin on maailmassa tarjolla. Hölmöjä ovat vain ne, jotka eivät osaa apua ottaa vastaan. Vaan ehkäpä muistutan siinä suhteessa hieman teitä.

Pikkusiskoani haluaisin kannustaa aina olemaan ylpeä itsestään ja tallustamaan eteenpäin. Akateeminen koulutus ei tee ihmisestä parempaa. Toisaalta voisin pyytää häntä hyvin varovasti hiomaan tapaansa ilmaista asioita. Vaikka voimakkaat mielipiteet ovatkin useimmiten ihmiselle eduksi, ne vaativat myös taakseen pitävät perustelut. Ja ehkä on hyvä jättää varaa myös toisten eriäville mielipiteille..? Personal note muille lukijoille: Minua vuotta nuorempi pikkusiskoni on aikamoinen tänttäränttä. :)

Ystäviltäni haluaisin pyytää anteeksi sitä ulkokuorta, jonka he minusta näkevät. Haluaisin pyytää anteeksi sitä, että he eivät oman toimintani vuoksi tunne minua kovinkaan hyvin.

Rakastettuni tarvitsisi oikeastaan tietää vain yksi asia. Rakastin sinua.

Turhaa sitä konstailemaan. Miksi käyttää teennäisiä korulauseita? Elämän kauneimmat asiat ovat kuitenkin yksinkertaisia.

Näiden ajatusten saattelemana voisin aloittaa ikuisen uneni. Mutta ei syytä huoleen, se päivä ei oo vielä tänään..

Kun maailmassa kaikki menee päin v*ttua, enkö ole yhtä syyllinen kuin muutkin, jos vain katson sivusta? Toisaalta, jos yritän, eikä mikään muutu, yritinkö koskaan? Lopussa huomaan jälleen olevani vain nainen suuressa poikakerhossa, jossa vallanhimosi vetää vertoja vain kyvykkyydellesi tehdä typeriä päätöksiä.

Ettekö vain rakastakin sitä mainosta, jossa kissa venyttelee sohvalla ja toteaa: "Minä en nuku, minä filosofoin."?!

Rehellisyys itsessään on mielenkiintoinen käsite. Rehellisyys voidaan käsittää totuuden puhumisena, selkärankaisuutena ja rehtinä käytöksenä. Vaikka kaikki edellä mainitut määritelmät ovatkin kaikki päteviä ja enemmän tai vähemmän oikeita katsantokannasta riippuen, itse määrittelen rehellisyyden hieman eri tavalla. Arkinen toimintamme, kanssakäymisemme toisten ihmisten kanssa sekä käsityksemme oikeasta ja väärästä ovat normien ja hyvien tapojen määrittelemiä, eivät siis oikeastaan edusta rehellisyyttä millään tavoin. Valehtelu ei ole hyvien tapojen mukaista. Näin ollen siis toden puhuminen, "rehellisyys", on yleisesti hyväksyttävämpää. Voit myös olla rehellinen itsestäsi; antaa siis ihmisille todellisen kuvan itsestäsi sen sijaan, että teeskentelisit olevasi jotakin muuta kuin mitä itse asiassa olet. Mutta kuinka moni meistä oikeastaan on rehellinen itsestään? Yhteisöissä omaksumme tietynlaisia rooleja, joita sitten jokapäiväisessä elämässämme toteutamme. Palaverissa ei ole soveliasta nauraa. Vaikka kuinka tuolla hetkellä naurattaisi, ei se ole sopivaa, joten taas kerran yhteiskunnan säännöt sanelevat käytöksemme.

Seksi ja kyyneleet. Nämä edustavat minulle rehellisyyttä. Niitä hetkiä, kun kaikki muurit sortuvat eikä yhteiskunnan säännöillä ole enää sijaa ihmisen käytöksessä.

Tiedä sitten, onko tämä oikea foorumi puhua seksistä, mutta uhmaampa kuitenkin kaikkia käytössääntöjä ja teen sen. Useat tuskin ymmärtävät, miten seksi ja rehellisyys liittyvät toisiinsa. Heidän kannattaisi sitten ehkä kysyä itseltään: Olenko pidättäytyväinen? Ilmaisenko haluni ja toiveeni, vai vaikenenko siveellisyyden vuoksi? Estojen kariseminen herättää primitiiviset vaistomme. Tuolloin paljastamme eläimellisen luontomme, ja kukin meistä osoittaa hallitsevan luonteenlaatunsa. Oletko dominoiva ja tunnet lähes pakonomaista halua kontrolloida? Vai kenties alistuva tuntien halua omistautua täysin toisen tuottamalle nautinnolle? Mitä tahansa se onkaan, se on rehellistä ja tekee sinusta myös hyvin haavoittuvaisen. Mutta.. olen kaunis, kun olen rehellinen.

Mitä näet itsessäsi, kun kyyneleitä ei enää voi pidätellä ja suolaiset pisarat valuvat poskillasi? Mitä muut näkevät? Useimmat meistähän eivät itke julkisesti. Juuri tämän vuoksi kyyneleet ovat rehellisiä. Niitä ei ole tarkoitettu toisten nähtäväksi. Ne ovat kaikessa raakuudessaan sielumme syvimpiä tuotoksia. Epätoivoa, tuskaa, syyllisyyttä, haavoittuvaisuutta. Näitä näen katsoessani peiliin. Kyyneleet paljastavat kaiken: mitä rakastamme, mikä meihin sattuu, mikä menneisyydessämme tekee meistä sen, mitä olemme. Kyyneleet tekevät minusta kauniin ja avaavat sydämeni maailmalle.

Kun puhutaan rakkaussuhteista, nämä kaksi merkitsevät minulle henkilökohtaisella tasolla niin paljon enemmän kuin se sosiaalinen naamio, jota kukin meistä ympäristön painostuksesta kantaa. Kaikki valheet karisevat. Näihin tunteisiin voi rakentaa jotakin pysyvää. Mutta kuten niin monesti, sinulle nämä saattavat olla vain kuiskauksia yössä vailla syvempää merkitystä.

Meille jokaiselle tulee varmasti aika elämässämme, kun etäisyys ystäviimme kasvaa. Syitä lienee lukemattomia; muutto uudelle paikkakunnalle, uusi parisuhde, tai ehkä vain ne isot myrskyt elämässä, jotka tuntuvat vievän kaiken käytettävissä olevan ajan ja voiman. Kaikesta siitä huolimatta, vain hetki todellisten ystävien seurassa saa useimmiten muistamaan, miksi heidät alunperin tulikaan edes luettua ystäviksi. Vaikka arjen puuhastelut ovat jääneet menneisyyteen heidän kanssaan, et koskaan tunne itseäsi vieraaksi heidän seurassaan. "Heidät minä tunnen". Tavalla tai toisella. Ja miten hyvältä se tuntuukaan huomata, että ne ainutlaatuiset, kauniit ja sanan jokaisessa merkityksessä hyvät luonteenpiirteet säilyvät, vaikka vuodet kuluvat. Antaa toivoa huomata, että jopa tässä maailmassa on pieni pilkahdus valoa.

He ovat avoimia, lämminsydämisiä, huumorintajuisia niin hyvässä kuin huonossa. Heidän seurassaan voi olla rauhallisin mielin. He ovat eloisia ja hymyileviä. Heille minun on helppo hymyillä, koska näen edessäni jotakin, minkä vuoksi elämä ehkä sittenkin on ainutkertaista.

Iso halikiitos Heidille ja Sariannalle eilisestä illasta!

Hieman raskaampia ajatuksia nyt peittääkseni, voisinkin heittää ilmoille taas erään mysteerin. Suihkuverhot. Kukin meistä lienee asiaan jossain määrin tutustunut. Muistatko jonkin lämpöisen suihkuhetken, kun suihkuverho alkaakin yllättäen lähestyä ja liimautuu kiinni ihoosi? Minulle käy näin usein. Vaan onko selitys tälle toinen seuraavista:

1) Vesimolekyylin dipoliluonteen vuoksi iholla olevat vesipisarat pyrkivät muodostamaan vetysidoksia suihkuverhon pinnassa olevien vesipisaroiden kanssa.

2) Konvektion sekoittaessa kuumaa ja kylmää ilmamassaa suihkuverho liikkuu tästä syntyneen virtauksen vuoksi.

Itse olen ehkä enemmän vaihtoehdon 2 kannalla, sillä epäilen, että etäisyys ihon pinnasta suihkuverhon pintaan on kuitenkin hieman liikaa mahdollistaakseen vetysidosten muodostumisen. Tai ehkä molemmat ovat vääriä, ja joku teistä tietäisi vastauksen?

Näin unohdin hetkeksi oman elämäni karut realiteetit ja osaltani tuotin maailmaan taas yhden turhan ajatuksen.

Hih, hieman hitaana tajusin juuri, että muita päiväkirjoja voi lukea klikkaamalla välilehteä "päiväkirjat". Vaan hieman pettynyt olin huomatessani, että suurimman osan päiväkirjoista voidaan katsoa kuuluvaksi vaihtoehtoisesti seuraaviin kategorioihin: rasti ruutuun tai "tällainen oli päiväni".

Rasti ruutuun ja elämäni on syväluodattu. Kaikkihan tietävät ettei elämä ole näin yksinkertaista. Mutta liekö se sitten vain helpompaa vastata valmiisiin kysymyksiin kuin avata sielunmaisemaansa omin sanoin? Eikö ihmisillä ole nykyään enää ajatuksia? "Älä mieti liikaa". Lukemattomia kertoja olen joutunut tämän kommentin kohteeksi. Tuskin yllättänee ketään, että useimmiten kyseisen elämääkin suuremman aforismin on heittänyt miessukupuolta edustava henkilö. En syytä teitä putkiaivoistanne, joten jos voisitte antaa minun tippaleipää muistuttavien aivojeni tehdä sen, mikä niiltä luonnostaan sujuu. Ajattelu ei satu päähäni, ei synnytä tarvetta syödä prozacia eikä kasvata maailman entropiaa yhtään sen enempää kuin keskenkasvuisen lapsen kurottelu omiin varpaisiinsa.

Toinen elementaalinen päiväkirjakategoria muistuttaa juurikin sitä funktiota, jota päiväkirja nimensä mukaisesti edustaa. Se on siis PÄIVÄkirja, johon kirjataan ylös päivän tapahtumia. "Tänään oli matikkaa". "Nukuin viime yönä 5 tuntia". Itse henkilökohtaisesti koen, että yksikään ameebasta kehittyneemmät aivot omaava, persoonansa puolesta ainutlaatuinen ystäväni ei haluaisi lukea seuraavaa: "Tänään kirjoitin vaivaiset 1000 sanaa artikkelia Minerals Engineering- lehteen, kävin kahvilla ystäväni kanssa ja odotan edelleen, että miestä muistuttava otus tulisi asentamaan pesukoneeni." Tai ehkä olen väärässä. Ehkä juuri sinä nyt silmät killillään, jokaista sanaa maiskutellen, lisää himoiten luit intensiivisesti edellisen kaksi riviä..? Vaan epäilen.

Erilaisuus on toki rikkaus, ja kaikilla edellä mainituilla päiväkirjoilla on varmasti lukijansa. Jokainen etsii oman tiensä, ja tässä taas pieni pala asfalttia omalleni.

Hieman aiheesta poiketen: Mietitään, että kääpiöt muodostaisivat oman yhteisön. Nuo kääpiöt sitten saisivat toisten kääpiöiden kanssa lapsia. Aikojen saatossa, evoluution avustamana, olisivatko jälkeläiset ennen pitkää esi-isiään lyhyempiä vai pidempiä?

Jatkaakseni edellisestä, kaksikymppisenä naimisiinmenohan oli siis vain esimerkki siitä, miten ympäröivä maailma joskus tekee ratkaisuja, jotka eivät allekirjoittaneen ajatusmaailmaan yksiselitteisesti mahdu. Omassakin tuttavapiirissäni on useita tälläisiä yksilöitä: on sormukset ja talot ja lapsetkin jo. Toivon, että he osoittavat ennakkoasenteeni vääriksi ja selviävät elämän kilpajuoksussa maaliin asti. Erään tutkimuksen mukaan avoliitto jopa heikentää tulevan avioliiton mahdollisuuksia onnistua. Go figure.. *hmm*

Mutta mitä löytyykään sen köydenvedon toisesta päästä? Sinkkuihmiset, niin miehet kuin naisetkin, joille toisten tunteet ovat sekundaarisia. Nuo, jotka hakevat elämäänsä vain huvia, lohdutusta tai satunnaista seksiä. Toisaalta hommahan ajoittain toimii. Silloin, kun nämä synkkien syövereiden mutatoituneet sinkkupeikot löytävät toisensa. Harmikseni olen kuullut enemmän niitä tarinoita, kun hirviön uhriksi on joutunut elämässään vielä toivoa elättelevä, hyväuskoinen hölmö. En luonnollisestikaan pysty tarjoamaan muuta kuin naisnäkökulman. Mutta miksi suhteen laadusta keskustelu on niin vaikeata? Taas kerran viitatakseni erääseen suomi24:n keskusteluun, jossa nainen tiedusteli kanssatovereiltaan, missä vaiheessa mieheltä voi asiasta kysyä. Myönnettäköön, kyseinen nainen oli jo kolmenkympin paremmalla puolella, eikä luonnollisestikaan halunnut tuhlata aikaansa mieheen, jonka kanssa tulevaisuutta ei ole. Mutta missä vaiheessa me nuoremmat naiset luovumme tuosta oikeudesta? En pyydä sinua naimisiin kanssani, en kysy haluatko lapsia! En hae lupausta ikuisuudesta! Mutta en myöskään halua tuhlata aikaani sinuun, jos olet vain leikkimässä kanssani. Joten faktat pöytään, ukko, ja anna minun tehdä päätökseni ennenkuin huomaan olevani ulapalla ilman kellukkeita!

Oma takarajani tosin on vasta tuolla kolmissakympissä, joten vielä viisi vuotta armonaikaa. ;)

Jonkunnäköisissä deittailuohjeissa sanotaan: "Jätä henkinen painolastisi narikkaan". Jos et siihen kykene, et ole valmis uuteen suhteeseen. Mutta vastapuolesi ehkä on. Älä satuta häntä vain oman heikkoutesi takia.

Vaan ihmissuhteitahan on hyvin paljon muitakin kuin vain rakastavaisten välisiä. Yllättävän yleinen ongelma näyttäisi myös syntyvän ystävysten välille. "Ystäväni ovat yhteydessä vain silloin, kun he tarvitsevat jotakin". Ja silmäni pullistuvat päästäni lukiessani vastauksen: "Lakkaa valittamasta". Todellinen ystävyyssuhde omassa pienessä maailmassani on vastavuoroinen. Miten vaikeaa se voi olla kysyä ajoittain: Mitä kuuluu? Millaisella ystävällä ei ole aikaa käydä kahvilla?

Oikeastaan tämä hyvinkin problemaattinen dilemma on jo oma lukunsa itsessään, joten jätän ajatuksen vain ilmaan leijumaan ja odottamaan muusani maailman minulle suomaa inspiraatiota. Kettu kuittaa.

Tänään jutustelin puhelimessa erään vuosikurssikaverin kanssa, jota en vähään aikaan ole nähnytkään. Hänet lukisin yhdeksi niistä ihmisistä, joista pidän kovasti! Miehellä on hyvät ja selkeät mielipiteet ja selkärankaa seisoa niiden takana. Opintojen alussa hän vaikutti hieman laiskanpuoleiselta, mutta osoitti homman edetessä todella ihailtavaa itsekuria ja tavoitteellisuutta. Mutta tarkoitus ei nyt ole ylistää tätä ihmistä maasta taivaaseen, vaikka syytä ehkä olisi, vaan purkaa hieman keskusteluamme ja siitä syntyneitä ajatuksia.

Oikeastaan syvällisin anti tuosta hyvin pintapuolisesta puhelinproosasta oli yksimielinen päätöksemme siitä, miten ihmiset tekevät mitä kummempia asioita. Hän lähinnä ihmetteli työkaveriaan, tuota reilu kaksikymppistä miehen alkua, joka viettää häitään aivan lähiaikoina. Mikä kiire noin nuorella kaverilla on naimisiin? Ideaalitilanteessahan loppuelämä vietetään saman kumppanin kanssa, tässä tapauksessa hänellä ja morsmaikullaan on edessä noin 60 yhteistä vuotta! Ja todennäköisempäähän on, että he eroavat ennen 30 vuoden ikää. Tämä arvio ei siis johdu omasta kyynisyydestäni, vaan on tilastollinen fakta.

Ja nyt tulikin yllättäen kiire mennä! To be continued...