Kuinka tää elämä on mulle ollu kohtuuton ja vaikea.
Sit ku mietin, onhan mul ollu jotain hyvääki, mut oon unohtanu muistoni.
Mä kidutan itteeni, enkä tiiä aina miks.
Joskus mul kato oli jopa niit ns. ystävii, jotka piti pystys, jotka piti musta kii.
Mut nyt kun mä katon oikeelle, siel ei oo ketää, kun katon vasemmalle, sielki on yhtä tyhjää.
Edessäkää ei oo yhtäkää ystävää, ne on taakse jääny jotain säätämään.
Sit ku niille menee sanoo et hei, mä oon yksin tai yksinäinen, ne vastaa samal taval ku ennenki, "etkä oo onhan sul mut." no missä te ootte ku tarvitsen?
Siltä must nimittäin tuntuu, mut ette te voi sitä ymmärtää aina, ku elämä edessä murtuu.
Eikä teidän mun kitumista ja kärsimystä tartte edes jaksaa, eikä sitä et meitsin pääs ei kaikki oikein natsaa.
Mut hei, mitä välii? en mä sit kai tartte ystävii.