IRC-Galleria

Olen ahdistunut. Tämä tunne on monin tavoin tutun oloinen, mutta siltikin joka kerta uusi. Se tuntuu resonoivan jostain hyvin määrittelemättömästä asiasta. Yritäpä kuvata mielen keskustaa. Ei, ei se ole mahdollista. Mahdottoman äärellä joko antaa sen olla, tai sitten hakkaa päätä seinään jonka luo.

Tämän ahdistuneisuuden resonoinnin keskusta on monissa asioissa.
Yhteisön yleinen tuomitseva asenne epäonnistumista kohtaan.
Niinsanottu Luuserius. Menneisyyden vittumaiset kohtaamiset. Inhimillistä Möykkelikköä. Mättämistä.

Itsensä kohtaaminen nyt uudestaan, sen ruman ja kivuliaan mötikän kohtaaminen. En kavahda häntä. Nyt hyväksyn tuon tuskaisen, ruman, kivuliaan seuralaisen. En vielä aivan tiedä miten kommunikoida hänen kanssaan, ja hänen välityksellään.

Katson omia rumia piirteitäni, omia haavoittuneita kohtiani, suoraan, arastelematta. Kosketan omia kärsineitä kasvojani kasvojeni alla. En heti ymmärrä miksi kavahdan pois, miksi piiloudun. On tutustuttava, luotava kieli jolla välittää itselleenkin. Hän tahtoisi että olen hiljaa, että poistan nämä rivit, etten puhuisi niistä ääneen kenellekään.

No, olenhan minä tässä ollut, en ehkä samoissa nahoissa mutta kuitenkin. Enkä minä ole aivan varma tämän kaiken merkityksestä, en ole aivan varma toistanko vain itseäni lukemattomilla tavoilla. Että kaikki on vain kivun ääntä eri tavoilla. Kipu nauramassa, kipu itkemässä, kipu voittamassa minun kauttani. Pelkkää voittoa, jos ei minun, niin elämän moninaisuuden.

Olen pieni ruippana jolla on jotain sanottavaa, ja elän sykkivien palavien virtojen keskuudessa.

Se mikä olisi sanottava, en todella tiedä. Yritäpä sanoa kaikkeus yhdellä sanalla. Olen väsynyt, yksinäinen, nälkäinen, epätoivoinen, surullinen, epäonnistunut, onnellinen, eksynyt, saavuttanut, vaeltanut, tyhjentynyt, täyttynyt. Kaikki tapahtuva kaikkeus on ainoastaan näkevän silmäni päässä. Aistien rajamailla, yrittämässä sovittaa jalkaansa mahdottomaan saappaaseen. Vielä askel pitemmälle, siitä missä on hyvä, ja kantaen hyvyydestä siltikin mukanaan, vähän kuin ruisleipää matkaajan repussa.

En ole ehkä kovinkaan viisas loppujen lopuksi, mutta jotain se elämä yrittää minun kauttani kertoa. Ehkä olen vain aukinainen ovi.