IRC-Galleria

En ollut pettynyt, siksi hän lakkasi kirjoittamasta.

Vannon että jonakin näistä päivistä lähden vielä ulos, kunhan tiedän tarkkaan missä on "jonnekin".

Silloin on väsynyt rukoilemaan, kun jumalakin ajaa jo henkilöautoa.

Yksi askel johtaa savupiippuun, väärä askel taivaalle.

Ikkunasta katsoessa peiliä ei aina edes muistakaan.

Rakkaus auttaa meitä kamppailussamme selväjärkisyyden kanssa.

Selväjärkisyys on sveitsiläinen linkkuveitsi, harmi vain että elämme usein mielisairaalassa.

Mitä vittua, tehtiinkö 90-luvun lopussa vielä hyvää musiikkia Amerikassa? No totta hemmetissä, tai niin ainakin minun korviini solahtelee ja kun katson että Lowercase on tehnyt tämän levytyksen vuonna 1999 on pakko kääntää kelloa taaksepäin ja ajatella että jätkäthän pilailee! Ja tämä on luokiteltu vielä emoksi, last.fmn urpon urpolauman toimesta. Sathanas, tämä mitään emoa (eli nykyajan purkkapoppia) ole, tämä on rock'n'rollia, eli vaarallista ja lähellä kuolemaa.

(Tosin jos ajatellaan että emo alkoi embracesta ja päättyi tähän yhtyeeseen, niin olen yhtä mieltä. tahtoisin myös oikeastaan nähdä sen BFMV-fanitytön joka tätä suostuu kuuntelemaan. Hän voisi olla mielenkiintoinen tapaus.)

Jossain määrin tämä muistuttaa etäisesti, eli aika hyvällä tapaa alitajuisesti Joy Divisionia mutta on kuitenkin varsin erilaista. fiilis on samanlaisen uhkaava, etäinen, surullinen, periksiantanut. Mutta tässä ei ole samanlaista öisen kaupungin tuntua mielestäni, vaan enemmänkin sellaista hyvinkin pientä, henkilökohtaista, rantojen ja hylättyjen omakotitalojen tuntua, samalla tapaa kuin 90-luvun alussa vaikuttaneella Codeinella.

Tämä on myös raskasta musiikkia. Rouhevaa, tytisevää, humisevaa, huojuvaa, hallusinatoorista. Koska itsekin tätä kirjoittaessani elän varsin kaamoksellisessa tilassa, tämä musiikki ikäänkuin luo täydellisen soundtrackin omille ajatuksilleni. Ennenkaikkea tuntuu siltä että näillä jätkillä on ollut pakottava tarve tähän musiikkiin, joka on tunne jota ei voi tekemällä tehdä. Se tulee jos on tullakseen.

kylmien vartaloiden yössä he ovat yksin mutta katsovat toisiaan
ja heidän käsillensä kuin tatuointia piirtää yö varjojaan
ja heidän kasvoillaan on monenmonta kyyneltä vierähtänyt alas
tietöntä metsää heidän kasvoillaan, heidän käsillään
heidän metsänsä on kylmä ja tyhjä
kunpa he katsoisivat toisiaan kasvoihin

minä olen nähnyt tulen metsän siimeksessä
kylmän liekin lämmittävän käsiäni kaukaa
minä olen kaivannut askelten johtavan läheltäni kauas
minä olen kaivannut sitä reittiä etäisyyteen

minä olen kaivannut käsivarsia omilleni
olen kaivannut otetta kaulallani joka on hento
se on pienten sormenpäiden liike ihollani
se on pienen katseen kulku minun selälläni
se on pienen suun liike minun korvallani kuiskaamassa
se on kaipaus, haave, se ei ole todellista

mutta minä kuljen tätä polkua joka johtaa niityllä
sen niityn keskellä on kylmä liekki joka valaisee
sen niityn keskellä on meri josta liekki kohoaa
ja sillä liekillä on tumma katse
se on luontoa osa ja sillä on sydämen lyönti
se on veren virtaus suonissa sydämen tahtiin
sen rytmi on kiihkeä ja vapaa mutten pelkää
olen elävä elävä ihminen olento oleminen ja tulen sinuun
ovi ei sulkeudu vaan jää auki, ovi on avoin yölle
joka laskee tähdet viileänä selkäämme vasten

meidän rintamme kohoaa yhteen, meidän kehomme on liekki ja niitty
ja polku joka johtaa pois muttei katoa

pelkkä ajatus, haavekuva, on totta

Yleisesti ottaen olen vähän kuin torpedo, minulla on kapea vartalo ja se mihin osun räjähtää. En puhu tietenkään fyysisestä räjähdyksestä, paitsi jos haluatte ajatella asioita sillätapaa intensiivisesti. Enhän voi kieltää teitä kuvittelemasta. Siinätapauksessa voinen antaa mielikuvan siitä että antamani räjähdykset vastaavat jotakuinkin Pearl Harborin kuolleiden laivojen palavia massaliekkejä tai ehkä parhaimmillaan jopa Hiroshiman kaltaista infernoa, vaikka kyseinen olikin ydintulta. Voinhan minäkin olla ydintorpedo.

Antakaa mielikuvituksenne virrata, ette voi olla väärässä toisin kuin minä usein koen olevani, eli useimmiten väärään kohteeseen osuva täsmälataus, hukattua energiaa.

En kuitenkaan tuhlaa juurikaan energiaani siihen että murehtisin kyseistä asiaa, eihän se loppujen lopuksi ole minun asiani tai murheeni, sillä minä olen uudelleensyntyvä ja uudelleenrakentuva kokonaisuus, siis melkeinpä pelottavan täydellinen ase tietyssä mielessä. On vain harmillista että aseilla ei yleensä tee mitään tilanteissa joissa tarvitaan kynää tai rauhansopimuksia, mutta toisinkuin useimmat myönnän vain oman rajallisuuteni ja teen sen mihin minut määrätään minua ylempää, henkimaailmasta tai päinvastoin.

Ehkä olen kuitenkin hivenen röyhkeä tässä luokittelussani, sillä annan itsestäni liiankin mahtipontisen kuvan. Voisin sanoa että torpedo on minusta vain ehkä neljännes, ja loput on kuin Hitchcockin kaikki elokuvat yhteensulautettuna, alkaen niistä huonommista parempiin. Vertigoa voisi sanoa ehkä päällisimmäksi puoliskokseni, sillä olen samalla tapaa eteerisen painostava ja minussa on usein hermojavavisuttava lopetus.

Mutta ihmissuhteissa olen suoraan sanottuna vähän kuin pornoleffa, minä menen suoraan asian ytimeen ja olen hyvin tyydyttävä heille jotka tietävät mitä minusta haluavat. En ehkä aivan kykene tyydyttämään erikoisempien himokkaiden haluja, mutta voisin sanoa olevani silti varsin monipuolisesti perverssin eläväinen.

Minä tuijotan sinua häpeämättä kasvoihin, niihin joihin aurinko luo aamuisin varjoja ja jotka yöllä kuutamo kirkastaa. Minä tuijotan sinun vartaloasi jonka melankolia on sykkivää heppiä ja jonka ilo on kähertynyt 5 päivän sängeksi, jalan roikkuessa juopuneesti reunan yli laminaattilattialle. Sänkymme on keittiön lähellä, tarvitsemme ruokaa seksimme ohella ja televisio on parkkeerattu jääkaapin päälle. Jääkaappi on matala, kaukosäädin vanha teipattu mutta toimiva. Sillä sohit aina iltaisin töllöttimen yleiseen suuntaan, ajatustesi harhaillessa jo minun alapuoliskoni tietämillä. Sillä hetkellä tahdomme toisiamme kovasti kun ääni muuttuu kohinaksi ja hämärä laskeutuu kytkimellä yllemme. Vain kankaiden kahina tummanvalkeilla pakaroillamme ja hikisten sormenpäiden risteytyminen, kuin ajomatka pilvien halki jotka taipuvat tieltämme ratsastaessamme. Olemme kuin ritareita, mutta rakastamme syntiä, siis todellisia eläviä, emme valheellisia, ainakin sillä hetkellä uskomme niin jokaisella hengenvedollamme, jokaisella puristuvalla nikamalla ja lihaksella kehossamme.

Levoton irvistys jatkuu muotokuvan vasemman kasvolohkon keskeltä oikeanpuoleisen lohkon toiseen reunaan, rapistuvan kartanon eteisessä jossa mies jonka kalju kimaltelee hiestä ja mies jonka kädessä on matkalaukku tuijottavat toisiaan, mutteivat myönnä sitä. Kaljun miehen nimi on Robert Stimson, hän on syntynyt vuonna 1978 ja hänen äitinsä on punahiuksinen nainen jonka uuma oli tarpeeksi leveä rekkakuskille joka ei osannut aakkosia mutta joka oli tarpeeksi älykäs vaihdelaatikoille.

Robert ei itkenyt syntyessään, mutta siinä vaiheessa Robert oli tarpeeksi vanha itkeäkseen syystä kun hänen äitinsä kaatui vahingossa keittiön lattialle unohdettuaan siivota sen tarpeeksi tarkkaan miestään varten. Robertin ajatukset olivat kymmenvuotiaana keskittyneet kirjoihin ja tehokkaaseen suorittamiseen, asioihin joihin hän saattoi laittaa mukavat ajatukset kuin erillisiin karsinoihin ja ajatusten mustat lampaat keskitysleiriä muistuttaviin rakennelmiin, sellaisiin joista hän oli nähnyt kuvia jo pienenä, isän avatessa pienen halvan mustavalko-television poika sylissään.

Robert näki sinä yönä unia keskitysleireistä ja muutaman vuoden myöhemmin myös kaatuneesta äidistä ja hän silloin hän jo nyki hiuksiaan jotka olivat tummat ja kiharaiset. Hänen yöpöydällään oli valikoima pelikortteja, 45 kappaletta muttei ässää. Hän koetti pelata pasianssia muttei isä koskaan opettanut häntä. Hän ei koskaan tiennyt isänsä nimeä, ja siksi häntä ilkuttiin koulussa äpäräksi.

Hänen isänsä oli kuollut ennen kuin hän pääse ala-asteen ensimmäiselle luokalle, siksi Robertin kymmenen peruskouluvuotta, eli yhdeksän ja yksi ylimääräinen, ovat hänelle vaikeita koska hänen äitinsä käyttää aikaansa siivoamiseen ja halpaan viskiin. Hänen isänsä on kuollut eikä hän muista isänsä nimeä vaikka hän voi kuvitella äitinsä lausuneen sen kaatuessaan lattialle mutta hän herää aina sillä hetkellä unestaan hikisenä ja tarttuu pelikortteihin joita hän on kantanut kaikissa repuissaan, kasseissaan ja matkalaukuissaan siitä asti kun ensimmäisen kerran tajusi olevansa yksin maailmassa, jotenkin pohjattomasti yksin.

olipa kerran mister möttönen jolla oli kädessä kramppi ja voirasia.
meni lääkäriin,
perusprosedyyrit tehtiin eli laskettiin housuja kiristettiin vyötä

otapa tuosta pilleri, sanoi lekuri möttöselle ja ojensi purkkia
möttönen otti händyynsä napin, avasi suunsa ja sieppasi hipletin

mmm-mmm rouskis rouskis kuului sitten suusta hiljaisessa huoneessa
toktorin tarkastellessa möttöstä samaan aikaan stetoskoopilla

jeesus, sanoi tohtormies siinä samassa
sulla on tässä sun ilosauvassa eli joistikissas semmonen 5 senttii levee kaks syvä möykky
kokeile vaikka ite!

oho oho voihan perskeles voihkaisi möttönen hipeltäessään kyseistä kasvainta ilokasvaimessaan sekuntia myöhemmin tohtori painoi punaista nappia pöydässään ja huusi stetoskooppiinsa
tohtori, möttönen, meillä on hätätila täällä!

- en ole tohtori!
- et sinä olekaan senkin ryhmänylkyttävä dildonkilauttaja

tohtori möttönen saapui sisään rymäyttäen vatsallaan oven läpi

- mikä vittu on nyt tämmönen tila jos hätä on siellä tilassa?!

no kato nyt tämän hepun kullanhuuhdontameisseliä, sanoi Tohtori Kakkonen ja osoitti kiljaisten sormella sitä ryhmysauvaa joka sykki ja loisti Möttösen (ei tohtorin) kämmenellä kuin tsernobylin ydin talviyössä vuonna kasikuus.

Sen pituinen se oli.

Aloitin rupeaman hitaasti, varmasti, vältellen. Asetin käteni virtakytkimelle ja painaisin sen syvälle pohjaan, noin 5 milliä mitä se tohti mennä. Kilahdus, hyrähdys, tuulettimen pyrähdys myöhemmin tuijotin syvälle monitorin uumeniin, sen läpipääsemättömän lävitse omia kasvojani jotka kuvan kirkastuessa hälvenivät elämää myötäillen, kaiken uumeniin. Näitä aamuja.

Aloin ajatella että eihän tässä ole mitään järkeä mutta sitten tohdin pysäyttää itseni toisella yhtälöllä johon voi jopa olla ratkaisu. Jos yksi klikkaus on vähemmän kuin kaksi yhdessä niin voiko yhdellä klikkauksella tehdä kuitenkin enemmän kuin klikkaamatta jättämisellä. Siispä pistin kursorin kuvakkeen kohdalle ja painoin sitä yhden kerran, hivauttaen hellästi hiirenkorvaa sormenpään mietteliäällä eleellä. Ei mitään.

Jyms Jyms Jyms

"Mistä näitä idiootteja oikein tulee?" Johtaja Hyrmäläinen mietti nappipaitansa piukkuen pukutakkinsa alla, astellessaan työharjoittelijan kubiikkelin ohitse. "Siellä se tuijottaa ruutua kuin mikäkin tolvana. Minulla on sentään periaatteita, puhelin, tamma se emäntä eli tissit joita hipeltää hmm nännit hmm otanpa tuolta kondoomin eikun mitä mietin nyt ei sopivaa liene herran mutta eipä ne näe muuta kuin"

Johtaja Hyrmäläinen astui keittiökondiittoriaan käsiään hieroen ja leveästi hymyillen, napansa nappipaitaa vasten napakasti piukkuen.
"hei sie poeka!" ölähti Ryytvartti Österman ja nosti kättä kauempana, 10 metriä vasemmalla sen pöydän kulmalta jolta juuri vierähti pullanpäre, kyllä, johtajan ison perseen takaa katsottuna kilometrin verran vasemmalla, Österman Ryytvartti, juuri hän, sillä hetkellä nosti kättään ja ölähti toverilleen tämän ilmeisen saivartelevaan sävyyn. "hei sie poeka"

Johtaja Yrmäläisen iso perseikkö hytkähti seisahtuessaan ja hän kääntyi, jälleen kerran, katsomaan kuka häntä tohti taas näin tervehtiä.

Österman. Tietenkin, senhän tiesimme jo siitä että 25 vuotta sitten kun he olivat tavanneet he olivat molemmat olleet nuoria, laihoja ja innokkaita miehiä. Nyt he olivat harmaita, lihavia ja vain toinen vihasi toista. Niin elämä menee. Kuka tuumii hiljaa itsekseen näin? No sehän on kondiittorian syvällinen manta, ajattelevien kokkitätien esi-äiti Hilja Hörssönen joka töihin tullessaan aina kaivaa repustaan Kierkegaardin filosofianiteen ja asettaa sen työpöytänsä eli pullatilansa pinnalle sen verran sopivasti että nisua ja kahvia jakaessaan voi silmäillä eksistentiaalisia totuuksia elämästä.

Joka hetki, Tämä sana on pistooli joka laukeaa syrjäisellä kujalla orvon pummilapsen mutristuneeseen suuhun, parittajan kiehnätessä setelituppoaan vasten samalla kun hänen kalunsa pullistuu sileiden satiini-alushousujen uumenissa kunnes väärentäjät löytävät hänen kätkönsä ja myydyn lihan mätkähdys ontosti vasten katua päättyy ohitse ajavan auton moottorin kehräykseen.

Joka hetki, Tämä sana on rikottu hehkulamppu päästämässä viimeisiä kipinöitään lasinsirujen sataessa pakenevan naisen selkään, hänen rikottujen sukkahousujensa välistä tirskuvien pienten veripisaroiden hajaantuessa yhä pienemmiksi miehen raskaiden askelten alla. Sateessa hänen elimensä kärki värjäytyy kelmeänkalpeaksi ja naisen rinnoilla veri näyttää puhjenneilta ruusuilta. Hän rukoilee ja sopertaa ja muistaa äitinsä antaman villapuseron jota ei tule koskaan pitämään enää.

Joka hetki, Tämä sana on ambulanssi ajamassa etäiseen määränpäähän kaukana kaupungin itäisessä osassa jossa murhaajat ja hullut tanssivat pöydillä kiihkeässä rytmissä, he kähmivät ja kiemurtavat toistensa sydämissä ja heidän naurunsa muistuttaa ilotulitusta ja heidän ilonsa on kuin uusi vuosi hetkeä ennen maailmanloppua.

Joka hetki, Tämä sana on rulettipöydän rahina viimeisenä päivänä jolloin olet elossa, pankkiirin asettaessa noppia pöydälle, virnistäen kultahampaillaan fedoransa alta harmaille hiussuortuvilleen, jotka kimaltelevat siinä valossa joka on arvokkaampi kuin mitä olet koskaan ansainnut. Hänellä on kuppa ja alzheimer aiheuttaa muistikatkoksia, sinulla on vain sekunti elinaikaa. Hyvästi.

I think it would be completely inappropriate to cede justice.

Resident Evil 4, Zelda OoT, muuta hupaisaa.

Limonadipullon pinnalle kaareutuu valokiteitä.

Ei, ei, ei. Eih.

Kolmekymmentäluvulla ajattelin rakentaa tunneliverkoston maan ytimeen.
Adamantiumiraiteet johtaisivat lämmönkestävinä noin 10 000 kilometrin syvyyteen,
vaakasuoraan tietenkin uuden tieteen sallimin keinoin.

Kukako rakentaisi pystysuoraan seinämään 10 000 kilometrin mittaiset raiteet? Noh, aina löytyy.. vapaa-ehtoisia.
Tunneli kaivettaisiin räjäyttämällä ja höyrykäyttöisten helikoptereiden ja tiettyjen nostureiden avulla.
Kyseisten helikopterien prototyypit tulisivat näin testattua... vapaa-ehtoisvoimin.

Vaunut olisi rakennettu samasta hohtavasta adamantium-materiaalista, lämpökäsiteltynä kestämään kovimmatkin hehkut. Jokaiseen vaunuun mahtuisi noin 150 ihmistä, ja kaikenkaikkiaan niitä olisi 30. Vaunuihin asennetut jättimäiset propellerit saisivat vaunut etenemään ylöspäin ja hidastamaan nopeutta jolla ne etenevät maan syvyyksiin.
Rupelien huoltomiehet olisivat brittiläistä eliittiä, mieluiten kuitenkin höyrykäyttöisiä kyborgeja, joiden teräsmuskelit olisivat aina timmissä kunnossa. Hekin olisivat tietenkin... vapaa-ehtoisia.

Vaunut saavuttaisivat ylöspäin mentäessä noin 100 kilometrin tuntinopeuden, laskelmieni mukaan.
Alaspäin.. no, ainakin 500 kilometriä tunnissa, mutta sisällä sitä ei huomaisi, vaan matkanteko olisi leppoisaa ja nautinnollista, sen takaisivat tarjoilijat ja muut viihdyttäjät. Ja se ettei vaunussa olisi ikkunoita.

Miksi haluan toteuttaa tämän suunnitelmana niin kaukana menneisyydessä? Koska silloin hulluus oli vielä tervettä, kaikinpuolin.