IRC-Galleria

Hmm. Aamulla väsytti, ilta oli ollut hauska, mutta kotiin olisi ehkä voinut lähteä ennen puoltayötä :) Aamupalan jälkeen kävimme tarkistamassa paikallisten elokuvateatterien tarjontaa, etsiskelimme hyvää hierojaa ja löhösimme rannalla. Minä auringonvarjon alla lukemassa kirjaa nimeltä "Freakanomics - A Rogue Economist Explores The Hidden Side of Everything" (mukavan popularisoitua kansantaloustieteen ja viihteen sekoitusta). Kello kaksi alkoi monsuunisade ja oli aika siirtyä huoneeseen siestalle.

Kolmen maissa lähdimme kiertelemään hiljalleen avattavia yömarkkinakojuja ja testasimme ruokamarkkinoiden kojujen laajaa ruokavalikoimaa. Illallista taas laiturin nokassa, ehkä enemmän viileyden kuin menun takia.

Puhdas "turistina vieraassa maassa"-päivä siis.

Rantapäivä. Myöhäisen aamiaisen jälkeen suuntasimme rannalle. Ensimmäistä kertaa itseasiassa koko matkan aikana. Matkalla kävin polttamassa edellispäivänä ostamani thain-opetus-CD:n mp3:ksi. En ollut kovin tyytyväinen ääntämykseeni ja rannalla olisi aikaa treenata. Hiekka oli puuteria, aurinko kuuma ja rannalla runsaasti tilaa. Pyyhe palmun varjoon, mp3:n napit korviin ja jäätee käteen. Ah!

Merivesi oli kokemattomalle suolaista ja tuuli yritti nostattaa aaltoja, joten uiminen ei ollut ihan yksinkertaista. Vedessä tuli enemmän sukelleltua aaltojen läpi. Pohjassa ja rannalla oli kiviä, mutta täällä ne olivat isoja järkäleitä ja melko helposti väisteltävissä, toisin kuin Koh Changin Bailan Beachin sora.

Poltin itseni auringossa, tietenkin. Onneksi en pahasti. Jo aiemmin hieman punehtunut niska sai seurakseen loput ylävartalosta.

Kahden maissa kaupungin ylle pohjoisesta hiipineet ukkospilvet alkoivat syytä vettä ja salamoita. Auringonpaisteesta aikaa kaatosateeseen oli vain parikymmentä minuuttia. Ja vettä todella "kaatuu" pilvistä kunnon monasuunisateen aikana. Pako internet-kahvilaan oli paras vaihtoehto.

Sateen jälkeen, noin kolmelta, loppupäivä kului kierrellessä ja katsellessa. Hua Hin oli turistipääkaupunki. Se oli selvää. Oppaan mukaan Thaimaan vanhin sellainen ja samalla kuninkaallisen perheen "kesäpääkaupunki". Thaimaan Naantali siis :)

Keskusta oli täynnä ravintoloita, vaatturinliikkeitä ja matkamuistomyymälöitä. Myös apteekkeja, optikkoja ja erilaisia hieroma- ja kauneudenhoitopalveluja tarjoavia liikkeitä oli yli oman tarpeen. Suomenkielisiä kylttejä näkyi paljon, erityisesti vaatturien ovenvierushinnastot olivat usein ensimmäisellä kotimaisella. Amerikkalaiset pikaruokaketjut olivat myös tehneet maihinnousun Hua Hiniin.

Ostin itselleni uudet aurinkolasit (pari nro 2), pitkähihaiset housut ja paidan, ainoa parini kun oli sieltä täältä Angkor Vattin punaisessa mudassa, siihen ei ollut auttanut sen enempää omakätinen kuin pesulapalvelunkaan jynssäys.

Ilta-ateria eilisiltaisen laiturinnokkaravintolan naapurissa. Ruoka oli parempaa, tosin tällä kertaa otimme muutakin kuin äyriäisiä.

Loppuillasta edessä oli tutustuminen kaupungin yöelämään. Valinta osui lähes sokkona Hua Hin Brewery Companyyn, joka mainosti olevansa kaupungin vanhin baari. Oman panimon tuotteet, mm Dancing Monkey -olut, herättivät myös kiinnostukseni. Paikallinen cover-bändi, "Seluction", soitti thai-hittejä, reggae- ja rhytm'n blues-klassikoita. Pop- ja rap-bändin sekoitukseksi pukeutunut kahden kitaran, rumpujen, syntsan ja neljän laulajan porukka soitti kohtuullisesti, mutta laulajien (jokainen sooloili vuorollaan) osaaminen vaihteli kuin Idols-kokelailla. Illan ja happy hour -drinkkien kuluessa esitykset tuntuivat tosin parantuvan :) Baarin oman panimon tuotteet tuli testattua ("flying beers" eli desin lasi lageria, tummaa ja punaista olutta) ja köykäisiksi havaittua. Eivät oluet sinänsä pahoja olleet, mutta eivät hyviäkään.

Herätys, pika-aamiainen hotellilla (ensimmäinen kerta muuten kun aamiainen kuului hotellin hintaan) ja taksilla kohti eteläistä linja-autoasemaa. Kuljettaja oli unohtaa panna mittarin päälle, mutta muisti lopulta kolmannen huomautuksen jälkeen, matkan hinta mittarin kera 70 bht. Linja-autoaseman etupiha vastasi Lonely Planetin kuvausta: kaaos. Riuhdoimme itsemme useamman bussiyhtiön "edustajan" läpi valtion bussiyhtiön tiskille, josta saimme liput (a 160 bht = 3 €) Hua Hiniin.

Matka sujui nopeasti ja mukavasti, ainakin verrattuna edellispäivän kymmentuntiseen pölyssä ja pomputuksessa. Aikalailla sama tunne kuin olisi matkustanut Helsingistä Lappeenrantaa. Vajaa kolme tuntia tasaista hurinaa ilmastoidussa bussissa.

Perillä seurasi runsaan kilometrin kävely "Hey, mister, where are you from"-katua kymmenien parturi...eikun vaatturiliikkeiden ohi satamaan ja Fulay Guesthouseen, jossa laiturinnokassa odotti tuulettimella, merinäköalalla ja erityisesti meri-ilmalla varustettu huone.

Ilta-ateriaksi oli paikallisia erikoisuuksia eli edellisyönä pyydettyjä kaloja ja äyriäisiä laiturin nokassa sijaitseassa ravintolassa. Nam, mutta parempaakin oli tullut syotya talla matkalla.

Illalla uni tuli nopeasti meren kohistessa mökin lattian alla.

Aamuherätys oli aikainen, minibussi tulisi hakemaan meitä puoli kahdeksalta. Maksoimme hotellin, keräsimme dollarimme kokoon ja söimme pannukakkuja ja kupin kahvia. Kyyti tuli hieman etuajassa ja lähtökiireessä jätimme Shadow of Angkoriin lähes aidot RayBan-aurinkolasini 2 € (vahingossa) ja romaanin (tarkoituksella). Eivätkä harminaiheet tähän loppuneet :)

Minibussin ilmastointi toimi painovoimaisesti, ts. avoimien ikkunoiden kautta. Paikkoja oli 14, samoin matkustajia. Ikävä kyllä rinkoille ei ollut säilytystiloja, joten ne oli pinottu lattialle penkkien väliin. Ensimmäisen puolituntia pyörimme Siem Reapin kapeilla kujilla poimimassa matkustajia kyytiin. Kyyti oli aika kuoppaista, mutta hyvin tasaista loppumatkaan verrattuna.

Kahdeksan tienoilla suuntasimme kaupungista kohti länttä. Tie kulki lentokentän ohi, pian sen jälkeen pääsimme maaseudulle, kestopäällyste päättyi ja auto alkoi pomppia ja hytkyä pahemmin kuin taannoinen norsukyytimme. Yön sateessa kastuneen hiekkatien kuivuessa se alkoi pölistä. Suurin osa matkustajista sulki tässä vaiheessa "ilmastoinnin", mutta kuljettaja halusi pitää ikkunat auki. Mikä oli ehkä viisasta, koska päivästä tuli todella kuuma.

Ensimmäiset neljä tuntia olivat varsin tapahtumaköyhiä: jatkuvaa pompotusta, pölyä ja kuumaa ilmaa. Välillä vähän isompia töyssyjä kuljettajan väistäessä ohittavaa tai vastaantulevaa autoa. Pari pysähdystä tienvarsikahviloille, joissa tankkasimme kylmää juotavaa. Tienvarrella riisipellot ja pienet aivan tien reunassa kiinni olevat kyläpahaset vaihtelivat epätasaisen tasaista tahtia. Suurin osa muusta liikenteestä oli jalan, "traktoreilla" tai mopoilla liikkuvia paikallisia, silloin tällöin vastaan tuli enemmän tai vähemmän korinsa menettäneitä rekkoja ja muutamia henkilöautoja.

Yhden maissa, Sisyfonin ja Poipetin puilivälin tienoilla tuli matkan kohokohta. Sillanrakennustyömaalla oli jotain ongelmia, joiden vuoksi tie oli poikki epämääräisen (=pitkän) ajan. Hetken odottelun jälkeen kuljettajamme käänsi auton vain hieman sitä leveämmälle, riisipeltojen, viidakonlämpäreiden ja talojen reunustamalle kujalle. Ajoimme kujaa muutamia satoja metrejä, kymmenien autojen jonossa. Sitten tuli pysähdys. "Bad tlaffic", totesi edestäpäin kävellyt paikallinen.

Odottelimme varttitunnin, kunnes selvisi, että samaa tietä tähän suuntaan oli tulossa bussi, joka ei sopisi ohittamaan meitä kapealla tiellä. Peruuttaa ei voinut, eteenpäin ei päässyt. Onneksi olimme lähellä t-risteystä, jonka toiselle risteäväle tielle pian risteykseen ajanut bussi saattoi peruuttaa. Jatkoimme matkaa tietä eteenpäin noin 200m jolloin tulimme sillalle.

Sillalla oli seuraava este. Riisisäkkilastissa ollut kuorma-auto oli kaatunut kapealta sillantöräältä jokeen. Kukaan ei ilmeisesti ollut loukkaantunut, koppi ja lavankaiteet olivat ehjiä ja pääosin vedenpinnan yläpuolella, mutta kuormuei oli kumossa ja sen kuormaa nosteltiin kuiville. Kuljettaja komensi kaikki kävelemään ja ohjasi bussin varovasti kapeasta väylästä. Kaatumatta. Parinsadan metrin kävely kapealla, yli metrin korkuiselle penkereelle rakennetulla tiellä toi meidät paikallisen temppelin pihaan, jossa kiipesimme takaisin bussiin.

Viimeinen tunti minibussissa meni jo rutiinilla, vaikka vihoviimeinen parikymmentä kilometriä tienpätkää olikin koko matkan surkein. Kun lopulta saavuimme Poipettiin, alkoi oikein kunnon monsuunikaatosade. Vettä tuli kuin saavasti. Vaihdoimme minibussista bussiasemalla turistibussiin, joka kuljetti meidät viimeiset kaksi kilometriä raja-asemalle. Turistibussi pysähtyi - tietenkin - toiselle puolelle alle 50 m halkaisijaltaan olevaa aukiota, jolla maastalähtötarkastus oli. Juoksimme aukion poikki kaatosateessa, rinkat selässä ja ainakin osa vaatteistamme säilyi kuivana - rinkassa suojassa ollut osa nimittäin.

Maastolähtöpapereita täytettiin jonossa betonikatoksessa. Oma jononi jähmettyi useiksi minuuteiksi. Pariskunnalla, mahdollisesti portugalilaiselle, tuntui olevan vaikeuksia tullimiehen kanssa. Vaihdoin jonoa ja pääsin silti ennen pariskuntaa nettikameran ja tullimiehen tarkastuksesta läpi. Seurasi 300 metrin pikapyrähdys katoksesta katokseen ja lopulta ilmastoituun Thaimaan maahantulotarkastukseen. Noin viisi minuuttia sen jälkeen kun sain maahantulopaperit täytettyä sade päättyi. Kamputsean puolella jonon hännillä olleet kävelivät sisään kuivina ja raikkaina. Ei hoppu hyväksi.

Portugalilainen pariskunta oli jotenkin ehtinyt edelleni passintarkastusjonoon. Ongelma olikin heidän passeissaan, ei tarkastajassa. Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme takaisin Thaimaassa.

Hetken harhailtuamme heikosti kyltitetyllä raja-alueella lyhytpartaista stetson-päistä joulupukkia muistuttava bussiyhtiön helppoheikki palautti meidät ruotuun kovaäänisellään: "Bus to Bangkok, you got tickets, come here, dangerous, don't step on grass, there glass!". Kamputseasta ostetut siirtolippumme kelpasivat, eikun kyytiin!

Kamputseassa köröttelimme seitsemisen tuntia kolmensadan kilometrin matkaan pölyisinä ja hikisinä. Thaimaassa pidempi matka taittui puolessa ajassa, kylmissään. Bussin ilmastointi oli säädetty viereisellä penkillä istuneen ranskattaren mielestä alle viiteentoista asteeseen. Itse veikkaisin noin 18 astetta. Viileätä silti yli kolmeenkymmeneen itseään viikkoja totuttaneelle.

Juttelin suuren osan matkaa kanadalaisen Jillim kanssa. Hän oli viettänyt Thaimaassa jo kuusi kuukautta opettaen englantia paikallisessa eliittityttökoulussa osana opetusharjoitteluaan. Kamputsean retki oli hänelle pelkkä visa-run eli rajan takana käynti uuden 30-päivän Thaimaan maahantuloviisumin saamiseksi. Jill kertoi paikallisista tavoista paljon sellaista mihin oppaat vain viittasivat epämääräisesti.

Perillä Bangkokissa rysähti. Bussi töytäisi moottoripyöräilijän kumoon pari sataa metriä ennen Khao San Road:ia. Kuljettaja pysähtyi hetkeksi kapean kadun varrelle, lähti sitten eteenpäin ja ajoi noin kilometrin päähän levennykselle, jolle pysähtyi poliisiauton kurvatessa viereen.

Kiipesimme ulos bussista, jonka joukko taksi- ja tuk-tuk-kuskeja oli jo piirittänyt: "This Bangkok. Get out. Taxi hotel!". Otimme rinkat, väistelimme kuljettajat ja kävelimme kohti Khao Sanin hotellikeskittymää. Parin sadan metrin päässä huomasimme hotellin, jonka sisäänheittäjä huomasi myös meidät.

Kävimme katsomassa miltä huone näytti (vuoteet, suihku, jääkaappi ja säädettävä ilmastointi), kysyimme hinnan (750 bht) ja jäimme yöksi. Käyntikortin lupaama upea näköala Kuninkaalliselta palatsilta jäi tosin hieman epäselväksi. Ikkunastamme näkyi pari metriä leveä ilmastointilaitteiden täyttämä "sisäpiha", eikä hotellin julkisivullakaan ollut kuin parin huoneen ikkunat. Ehkä näkymä tarkoitti sitä, miltä hotellin kapea julkisivu näytti palatsille päin.

Hotellihuoneissa Thaimaassa ja Kamputseassakin on muuten aina joko ilmastointi tai tuuletin. Parhaimmissa molemmat tai säädettävä ilmastointi. Rantamökki tai merelle avautuvat ikkunat ovat melkein kuin tuuletin. Pahimpia ovat huoneet, joiden ilmastointia ei voi säätää. On/off AC ei juuri lohduta, sillä jos saunanraikas ilma ei liiku, et nuku, mutta etpä nuku silloinkaan, jos kone pauhaa pakkasta tupaan. Energianhukka on tietysti oma lukunsa.

Aamu valkeni kuudelta, mutta herätys oli vasta kahdeksan maissa. Riisikasvispossu-aamiaisen jälkeen Bin kaasutteli meidät takaisin Angkoriin. Tänään ohjelmassa oli pari "korkeata" temppeliä eli Prah Khan ja Takeo sekä Ta Prohm eli "viidakkotemppeli".

Paremman kuvan naista saa netista, esim sivulta:
http://theangkorguide.com/

Upeita paikkoja. Hiekkakivesta rakennettuja eli pintamateriaali oli aika rapistunutta ja siella taalla sisakatot olivat pudonneet, mutta temppelien korkeus ("korkeat" temppelit oli rakennettu yhta korkeuksia tavoitteleviksi kuin Egyptin pyramidit) ja massiivisuus antoi kuvan siita, etta ne rakentanut kulttuuri ei ollut heikko tai kehittymaton.

Lopuksi halusin nähdä aluetta runsaat tuhat vuotta palvelleen tekoaltaan, läntisen Baryonin, josta vettä oli johdettu viljelmille Angkorin valtakunnan alkuajoista asti. Tie, sileä ja hyväkuntoinen, kulki bambu- ja betonimajoista rakennetun asuinalueen ja kansainvälisen lentokentän vieritse.

Suorakaiteen muotoinen, käsivoimin kaivettu tekoallas oli muhkeat 8 * 2 km laajudeltaan ja keskisyvyydeltään 7 metriä. Keskellä oli keinotekoinen saari, jolla sijaitsi pieni temppeli. Angkorin itäpuolella oli toinen samanlainen, mutta jo umpeenkasvanut allas. Bin kertoi, että paikallisille Baryon on sekä kasteluveden lähde että virkistäytymispaikka. Lapsia ja aikuisia pulikoikin rannassa kymmenittäin huolimatta kello kahden paahtavasta kuumuudesta - tai ehkä juuri siksi :)

Bin ajoi meidät takaisin hienostohotellialueen vieritse kulkevaa tietä. Suuri osa hotelleista oli nimetty temppelialueen nimillä ja niiden edessä oli miltei poikkeuksetta nagoja, norsuja, demoneita tai muiden Angkorin patsaiden moderneja kopioita.

Iltapalan söimme lähes viimeisillä dollareillamme Banana Leafissa kävelykadulla, jolla huomiosta kilpailivat katukaupustelijat, eri puolilta kaikuva musikki ja isolle kankaalle heijastettu formulakisa. Räikkönen ei pärjännyt.

...silla en kadottunutkaan Kamputseaan, sielta oli vain hankala paasta nettiin ja sivuille, joilla oli yksikin kuva tai muuta isompaa ladattavaa...kuten vaikka yli kolme sanaa :)

Aamu "Vapaushotellissa" oli keskimääräistä parempi: ilmastointi piti huoneen sopivana, ei kylmänä, eikä kuumana. Retki rahanvaihtotoimistoon olikin sitten taas kuin vierailu saunaan. Huh.

Päätimme syödä aamupalan uudessa paikassa ja Binin tullessa hakemaan meitä nostimme rinkat tuktukiin ja hurautimme Shadow of Angkoriin. Saimme huoneen kolmannesta kerroksesta, aulasta johtavan käytävän päässä olevan ranskalaisen parvekkeen vierestä, huoneen ainoa ikkuna antoi käytävään noin metrin päässä parvekkeesta. Siis raitista ilmaa,mutta toisaalta myös meteliä kujalta.

Majoituimme nopeasti, kävimme syömässä aamiaisen ja sovimme Binin kanssa lähtevämme Angkoriin kahdelta. Aamupäivä kului aamiasta ja ruokakauppaa etsiessä. Kahden maissa hyppäsimme Binin kyytiin ja ajoimme Apsara-asemalle,temppelialueen portille, josta voi ostaa pääsylipun.

Osoittautui,että Binin oli ymmärtänyt väärin mitä halusimme tai muuten erehtynyt kellonajoissa, sillä alueelle pääsi yhden päivän lipulla edellispäivänä vasta klo 15.45 jälkeen ja kello oli vasta kaksi. Mikä neuvoksi? Pitkän neuvottelun jälkeen ostimme kolmen päivän liput (40 $). Halusimme viettää alueella ainakin tämän illan ja seuraavan päivän, jolloin olisimme joka tapauksessa joutuneet maksamaan 40$ kahdesta yhden päivän lipusta (kahden päivän lippuja ei myydä) tai odottamaan pari tuntia portilla ja pimeä tuli jo kuuden jälkeen.

Kävimme kumpikin lippukojulla kuvassa ja maksoimme nelikymppisemme. Lippuja rikkaampina jatkoimme matkaa kohti temppelialuetta ja Angkor Vattin temppeliä (Vatt on parhaiten säilynyt suurista temppeleistä ja antanut nimen koko alueelle).

Vatt oli lähes yhtä upea kuin elokuvissa. Samaan aikaan upeampi. Paras kun katsotte kuvia kun saan ne tänne, sanat eivät oikein onnistu kuvaamaan fiilistä, joka oli kun kävelin pylvässaleissa, käytävillä ja kiipesin todella jyrkkiä portaita torneihin ja kivitasanteille. Paluumatkalla keskustemppelistä muutamia satoja metrejä pitkää kivilaatoitettua käytävää takaisin portilla alkoi tuulla ja salamoida. Kohtaus kuin suoraan jostain maailmanloppuleffasta :) Tuli kuitenkin vain pieni sadekuuro.

Jatkoimme tuktukilla kohti Angkor Thomia (useita kilometrejä halkaisijaltaan oleva umpeenkasvanut kaupunkialue, jossa oli useita eriasteisessa kunnossa olevia temppeleitä) ja sen kuuluisina rakennusta, Bayonin temppeliä. Bayon näytti olevan yhtä hyvässä kunnossa kuin Vatt, suuri osa katoista oli paikallaan ja seinät pystyssä, mutta käytännössä se oli romahtamispisteessä. Japanilais-saksalais-Kamputselainen yhteistyöhanke koittaa pelastaa rakennuksen quanon, sateen ja särkyneen sadevesiviemäröintijärjestelmän yhteisvaikutukselta.

Bayonin kuuluisin piirre ovat yli sata valtavaa kasvokuvaa, joita on veistetty sen pylväisiin ja seiniin. Kasvoja on kolmenlaisia. Ketä tai mitä ne esittävät, ei ole tiedossa, mutta teorioita on toki useita. Temppeli itsessään symboloi yhtä buddhalaisuuden myyteistä: Churning of the Sea Milk eli demonijumala Nagan pyörimistä alkumeressä. Loppu myytistä ei tähän sovi, googlatkaa! :)

Tässä vaiheessa Vattin luona alkanut sade oli kiihtynyt kunnon klo 15:sta monsuunisateeksi ja Bayonin sadevesiviemäröinnin heikkoudet tulivat esille. Vettä valui katon halkeamista solkenaan ja keräytyi lattioille. Vartin odottelu ei sadetta vähentänyt, joten vuorossa oli vajaan sadan metrin pikapyrähdys katokselle,jossa kerrottiin suurten opastaulujen muodossa aiemmin mainitusta restaurointiprojektista, kasvoista laadituista teorioista ja muusta Bayoniin liittyvästä. Sadetta jatkui kauan,kuten aiemmista asiantuntevista tiedoistani voi päätellä :)

Lopulta iski kyllästys ja ryntäsimme toiset 100 m myymäläkatoksille ja tilasimme annoksen lihaa ja riisiä. Nam. Syödessä sadekin lopulta päättyi, Bin löytyi eräästä toisesta katoksesta ja suuntasimme tutkimaan Thomin kahta muuta kuuluisaa osaa norsujen ja leprakuninkaan terasseja, jotka sijaitsivat parin sadan metrin päässä.

Terassit olivat sitä, miltä nimi kuulosti: leveitä kiviasiä korokkeita, joilla oli kaiteet. Nimet tulivat terassien sivuihin kaiverretuista korkokuvista. Toisessa norsujonosta ja toisessa joukosta taistelevia sotureita sekä muita hahmoja.

Joka paikassa terassien kaiteina ja muina aitoina näki nagoja (monipäisiä käärmeitä) sekä nagojen vartaloa kannattelevia ihmishahmoja, ensimmäisenä ja viimeisenä hahmona aina nelikasvoinen demoni. Toinen toistuva piirre olivat vahtileijonat sekä apsarat eli enkelit tai hovitanssijattaret.

Terassien jälkeen halusimme jollekin korkealle paikalle katselemaan auringonlaskua ja Bin teki työtä käskettyä. Kiipesimme noin 300 m korkealle hupuille,jonka laella oli monitasanteinen temppeli, josta näimme auringonlaskun, tosin pääosin se oli pilviverhon peitossa. Kävely mäen juurella hämärtyvässä illallassa, viidakon kaskaiden, lintujen ja sammakkojenkin aloittaessa metelinsä oli melkein yhtä mahtava kokemus kuin itse auringonlasku.

Matkalla alas törmäsimme pieneen kerjäläistyttöön, joka oli jo ylöstullessamme istunut tienvieressä. Olimme antaneet hänelle tuhat realia. Kamputsea on todella köyhä :/

Palasimme kaupunkiin öisen puistoalueen läpi tuktukilla. Binillä oli selvästi kiire, kärry huojui ja pomppi päällysteellä puidenrunkojen kiitäessä ohi.

Illallista löysimme vaihteeksi intialaisesta ravintolasta. Ateria oli ensimmäinen, jota saattoi kehua yhtä maukkaaksi kuin Thaimaassa. Mutta intialainenhan nyt on aina hyvää.

Aamuherätys klo 6. Auts. Aamupalaksi kylmä suihku (tosin täälläpäin se oli ainoa vaihto ja vedenlämpöä kuvasi apremmin "haalea") ja sitten nyssäköiden & vesipullojen kanssa hotellin pakulla venerantaan. Eilinen kuljettajamme oli käväissyt ennen kuutta ja luennoilla menoa jättämässä meillä pari tuoretta patonkia evääksi. Hotellin isäntä antoi läksiäisiksi kaksi puuvillaista (luullakseni) huivia ja toivotti tervetulleeksi toistekin. Hämmensi, muut pakuun hypänneet hotellivieraat eivät vastaavaa kohtelua nähdäkseni saaneet.

Saavuimme venerantaan hyvissäa ajoin ja etsimme katseellamme mainostauluissa ja matkalipuissa kuvattua virtaviivasta jokiristeilijää. Ei näkynyt, myöhemmin päivällä olin varma, ettei sellainen olisi kapealla ja erittäin mutkaisella reitille edes pärjännyt. Kiipesimme kyytiin parinkymmenen muun matkustajan, osin länsimaalaisen, osin paikallisen, kera. Vene oli noin 10 metrinen, pari metriä leveä, matalasyväyksinen jokivene. Laitoja myöten oli kapeat penkit ja ikkunoiden virkaa toimittivat kattoa kannattelevien palkkien välissä roikkuvat pressut, jotka tosin oli kääritty pääosin ylös.

Laiva lähti lipumaan kapeaa uomaa myötävirtaan kohti Siem Reapia. Kuljettaja, jonka hallintalaitteisto näytti suoraan vanhasta dieselrekasta repäistyltä, kiihdytteli venettä asumattomilla pätkillä reippaasti (vaikkei mitään päätähuimaavia nopeuksia savutettukaan). Rantaan tai lautoille rakennettujen talojen sekä muiden vesilläliikkujien kohdalla hän lipui laiskemmin.

Vältyimme törmäyksiltä, vaikkakin parilla todella kapealla ja täynnä serpentiinimutkia olevalla osuudella vastaantulleet veneet olikin pidettävä loitolla puoshaan virkaa tehneelle kakkosnelosesta vuollulla airolla. Sama väline toi lisää ketteryyttä tiukimmissa mutkissa.

Pysahdyimme matkalla muutamia kertoja lautoilla sijaitseville kahvila-huoltoasemille (lautta, katos, bensiinikanistereita, parhaimmassa tapauksessa kasikayttoinen pumppi), joella kelluvien ja sen rannalle rakennettujen talojen muodostamiin kyliin. Jaakahvia ja muita haaleita juomia oli kiitettavasti, joten mikas siina :)

Ensimmainen ihmeellisempi tilanne sattui kun paasimme lopulta "suurelle jarvelle", jonka rannat olivat ainakin parin kilometrin matkalta hyvin matalia ja taynna tolppien varassa seisovia kalastajien nukkumakoppeja ja valtavia satoja metria pitkia keppien varassa pystyssa olevien verkkomuurien ja niiden paissa olevien rysien muodostamia sokkeloita. Tapahtuma oli hyvin yksinkertainen: aluksen moottori alkoi yllattaen pyoria paljon aiempaa lujemmin ja kimeammin, kuljettaja mulkaisi taaksepain, karjaisi jotain apupojalle ja sammutti moottorin. Sitten han arahti jotain epaselvaa matkustajille ja alkoi polttaa tupakkaa. Aluksen takaosasta (istuin parin metrin paassa keulasta ja konetilan luukku oli kansirakennelman takana piilossa) alkoi kuulua vasarointia. Matkustajat arvailivat keskenaan mita oli tapahtunut. Vanhempi brittipariskunta, joka oli tullut saman aluksen kyydissa pari paivaa aiemmin Phon Phenista Siem Riepiin kertoi, miten alus oli hajonnut siellakin ja sama kapteeni oli lainannut heidan kannykkaansa soittaakseen paikalle kalastajaveneen hinaamaan heidat satamaan. Pian paljastui, etta aluksesta oli pudonnut potkuri ja apupoika vasaroi paikoilleen uutta. Hetken paasta matka jatkui kohti Siem Riepia.

Siem Riep on sisamaakaupunki, mutta puoleenvaliin sita johtavan kanavan suulle (tai toisinpain) on rakentunut suuri kelluva kaupunki, jossa suuret veneet, lotjat ja lautoille rakennetut talot muodostavat oikein kaupungin. Kelluvissa kouluissa on jopa verkkoseinaiset liikuntasalit, jotka on rakennettu noin sadan nelion lotjille. Myos poliisi-, palokunta-, apteekki- ja teatterilautat loytyvat :)

Ajoimme kylan ohi kanavalle, joka oli kapea ja taynna eri suuntiin ajavia turisti- ja matkustajaveneita. Toiset suurempia, toiset pienempia. Kerran kolaroimme hieman vastaantulijan kanssa, mutta kaikki tuntuivat olevan tottuneita sekasortoon. Tilannetta ei parantanut se, etta osa kelluvasta kaupungista oli levittaytynyt kanavan toiselle rannalle. Lopulta paasimme satamaan tai siis siihen kohtaan kanavaan, jossa se mataloitui niin paljon, etta veneille ei enaa voinut jatkaa matkaa. Veneen kolahtaessa rantaan muiden vastaavien veneiden valiin veneeseen ryntasi valittomasti lauma tuk-tuk-kuskeja (Kamputsean tuk-tukit eroavat hieman Thaimaan vastaavista, joissa on vaunu, johon on hitsattu kiinni moottoripyoran eturengas ja moottori; Kamputsealaisissa on vaunu, jossa moottoripyora on kiinni vetokoukulla, toivon, ettei koukku peta kovassa vauhdissa). He kyselivat kaikilta "Did you see your name?". Ideana siis se, etta jos matkustaja oli ennalta sopinut kyydista jonkin hotellin kanssa, kuljettajan oli turha yrittaa puhua turistia mukaansa, usein hotelliin, jonka kanssa kuskilla oli sopimus korvauksesta aina kun han toi turisteja.

Meilla oli, kiitos Charlien, sopimus hanen "ystavansa", Binin, kanssa siita, etta Bin ei kiusaa meita typeryyksilla ja me palkkaamme hanet koko ajaksi. Hyppasimme Binin kyytiin, jaoimme matkalla kaiken ruokamme ja hieman rahaa alastomille pikkulapsille, jotka kerjasivat rannalle ruokaa. Vanhempiensa kaskysta, luulen, mutta alkuosa matkasta kulki todella surkean slummin lapi, joten uskon, etta lapsille ja heidan vanhemmillaan oli oikeasti hata.

Varsin pian pomppuinen tie ja slummi vaihtui koyhaksi, mutta lahes Thaimaan veroiseksi esikaupunkialueeksi. Siem Riep oli selvasti Battambangia ja muuta Kamputseaa varakkaampaa seutua. Bin kysyi minne haluaisimme ja kuultuaan, etta kohteemme oli Freedom Hotel, totesi, aivan oikein, etta se oli syrjassa keskustassa. Meista oli kuitenkin tullut epaluuloisia, joten ajatimme itsemme hotellille, joka oli sinansa ok, mutta varsin hengeton ja kaukana vanhan torin vilinasta NH6-tien varrella.

Sovimme Binin kanssa, etta tapaamme aamulla kello kymmenen ja lahdemme tutustumaan kaupunkiin, vaihdamme ehka hotellia, ja iltapaivalle suuntaamme Angkor Wattiin. Uima-allaspulahdusta, vedenhakuretkea, iltapalaa ja pettymysta hotellin palveluihin (Internet-koneet menivat kiinni klo 21) myohemmin nukahdimme.

Huonosti nukutun yön jälkeen kipaisin hotellin vieressä sijaitsevaan kahvilaan ("yes, we have real coffee"; täällä kun kahvi oli yleensä pikakahvia). Mutustelin muna-pekoni-juusto-bagelin ja join hyvän, käsintehdyn jääkahvin samalla kun lueskelin viisimetriselle seinälle ja osin kattoon kirjoitettuja vierailijoiden nimmareita. Suuri osa oli ausseja tai jenkkejä, mutta oli joukkoon eksynyt ahvenanmaalainen pariskuntakin.

Hotellilla oppaat odottivat ala-aulassa, Charlie ja "his friend" kyyditsisivät meitä skoottereidensa kyydissä joukolle temppeleitä, maalaiskyliä, Puna-Khmerien "tappoluolaa" ja bambujunarataa. Hinnaksi sovittiin 8 $ / henki.

Retki alkoi parinkymmenen minuutin retkellä halki esikaupunkien, matkalla talot muuttuivat osin ranskalaisvallan aikaisista pari kolme kerroksista kaupunkitaloista parvekkeineen ja isoine ikkunoineen bambuista ja/tai aaltopellistä rakennetuiksi maalaistaloiksi, joista suurin osa seisoi pari, kolme metristen paalujen varassa ("talon alla voi säilyttää asioita ja viettää päivän kuumimman ajan" kyyditsijäni valisti minua). Ensimmäinen temppeli oli hieno, mutta hävisi toki Bangkokin vastaaville kuusi nolla. Tyyliltään sekä temppeli että sen buddhankuvat erosivat tosin hieman aiemmin näkemistämme.

Jatkoimme vartin kuluttua matkaa kohti vuoritemppeliä syvän maaseudun läpi. Kaikkialla ihmiset katsoivat meitä ohittaessamme, lapset vilkuttivat ja huutelivat "hello, hello". Kyyditsijäni vastasi, että ihmiset olivat iloisia, kun ajoimme heidän kyliensä läpi. Ehkä. Hymyilvät ainaki, kuten aina. Matkalla näimme pari pienempää temppeliä. Juttelin kuljettajani kanssa Kamputsean ja kotimaani eroista, ihmisten toimeentulosta, kasveista ja linnuista joita näimme. Vajavaisesta yhteisestä kielestä huolimatta asiat selvisivät auttavasti.

Vuoritemppelillä pidimme juomatauon ja ostin samalla turistipoliisilta kahden dollarin pääsäliput, jotka olivat voimassa koko päivän. Kiipesimme temppelille "vuoren" (ehkä 500 m korkea jyrkkä mäki) ympäri loivasti nousevaa sementtitietä pitkin. Matkalla oli tauluja, joissa lueteltiin tien rakentamiseen lahjoituksia tehneitä kamputsealaisia ja ulkomaisia yksityishenkilöita ja instituutioita.

Itse temppeli ei ollut kummoinen, mutta sen tarina sitä vastoin oli. Temppeliä, parikymmentä kertaa parikymmentä metriä laajuudeltaan olevaa rakennusta sekä sen hultorakennuksia oli käytetty punakhmerien vallan aikana 1975-79 vankilana ja kidutuspaikkana paikalliselle älymystölle, munkeille ja vastavallankumouksellisille (=kaikille punakhmerejä vastustaneille). Temppelin vieressä kalliossa oli kaksi suurta luolaa tai pikemminkin kuilua, joihin punakhmerit olivat surmanneet alas työntämällä, teräaseilla tai hakkaamalla Charlien mukaan yli 30 000 ihmistä, hänen setänsä ja tätinsä mukaan lukien. Kertomus oli hyvin julmaa kuultavaa ja sitä korostivat luoliin rakennetuissa väliaikaisissa pyhätöissä hautaamistaan odottavat eri tavoin murskautuneet kallot ja luut, joita luolista yhä löydettiin. En ottanut kuvia paikasta, uskon muistavani tarinan muutenkin.

Charlie kertoi runsaan tunnin aikana paljon yleensä punakhmerien vallan ajasta, vietnamilaisten "vapautusretkestä" 1979 sekä nykyisistä poliittisista oloista. Kamputseassa on vielä paljon ongelmuia, joiden ratkaisemisessa maan poliittisen johdon korruptio ja omöan voiton pyynti ei auta yhtään.

Jatkoimme vuoritemppeliltä Battambangin seudun vanhimmalle temppelille, joka oppaidemme mukaan oli Angkor Vatin temppeleitä vanhempaa perua. Kiipesimme temppelille 148 porrasta kahden noin kymmenvuotiaan viuhkoja heiluttavan tytön saattamina. Maksoin heille ylhäällä 1000 realia (noin 20 snt eli muutaman tunnin palkka) kummallekin, mutta he eivät tajunneet vihjettä.

Temppeli oli vanha, rapistunut ja kovasti Angkorin vastaavien näköinen, paremmin säilynyt vain. Lähdimme hetken kuluttua takaisin alas, viuhkan läpsäysten saattamina. Alhaalla kaksi viisisatasta vaihtoi omistajaa ja hyppäsimme "motojen" tarakoille.

Seuraavaksi ajoimme katsomaan hedelmälepakoita, noin 30-40 senttiä lärkiväliltään olevia paikallisen temppelin puissa asuvia kasvissyöjiä. Lepakot pitivät varsin kovaa metakkaa ja tämän tästä yksittäiset lepakovat lennähtivät roikkumispaikalta toiselle. Oppaan mukaan lepakot viihtyivät temppelien puutarhoissa, koska siellä maalaiset eivät voineet ottaa niitä kiinni ruuakseen.

Tassa vaiheessa aloimme molemmat olla niin palaneita (skootteriajelut shortseissa ja t-paidassa ovat viileantuntuisia, mutta eivat yhtaan vahemman uv-pitoisia kuin rannalla lojuminen), joten jatimme loput retkesta valiin ja suuntasimme hotellille. Suihkun ja vaatteidenvaihdon jalkeen lahdimme etsimaan ruokaa. Ensin matkasimme Phray Prat -ravintolaan, joka anti oli varsin heikkoa: puolet tilaamastamme annoksista ei koskaan saapunut, mutta meita yritettiin kylla laskuttaa niista. Lasku meni uusiksi ja sitten uusi paikka hakuun.

Puolen kilometrin paassa joentoyraalla oli Lonely Planetin mukaan Riverview Caffee, jossa Angelina Jolien tiedetaan kayvan Kamputseassa vierellessaan. Fanina suuntasin heti sinne. Paikka oli upea, vanhan, joenmutkaan rakennettun puutalon suuri parveke (noin 5 * 12 m), josta oli upea nakoala vahemman upealla parikymmenta metria levealle joelle. Hinnat olivat liki Suomen tasoa, mutta tyontekijat ja tarjoilu parempaa. Joimme oluet ja pari drinkkia. Loppuilta meni suunnistaessa takaisin parin kilometrin paassa sijaitsevalle hotellillemme.

Yhdeksantena aamuna oli ensimmäinen kunnon sade, monsuuni teki hitaasti tuloaan Koh Changillekin. Oli aika lähteä. Pohjois-Thaimaassa ja seuraavassa kohteessamme, Kamputsean länsisosissa oli kuulemma ollut jo tulviakin epätavallisten kovien sateiden ansiosta.

Ilmastoitu minibussi tuli hakemaan meitä, etuajassa. Kuljettaja joudutti aamiasistani, jo tavaksi muodostunutta Pat thaita eli paikallista "pyttipannua" ja sen hotkittuani lähdimme köröttelemään muita matkalaisia mukaan eri resorteista mukaan poimien kohti lauttarantaa, mannermaata ja lopulta Kamputsean rajaa.

Matka sujui kommeluksitta. Huomiota kiinnitti suuri määrä armeijan tai poliisin tarkistuspisteitä suurissa risteyksissä ja päätien varsilka. Uutisissa oli mainittu Thaimaan sisäpoliittisista ongelmista ja pääkaupunkiin suuntaavien mielenosoittajien pysäyttämiseen tähtäävistä toimista. Lienevätkö olleet niitä.

Rajalla meitä odottivat tullimuodollisuudet, jotka Thaimaan puolella sijuivat joutuisasti ilmastoidussa hallissa ja Kamputsean puolella tuulettimettomassa betonirakennuksessa. Lonely Planetin näkemys Kamputsean eroista muuhun Kaakkois-Aasiaan oli vertaus idän taloudellisista lohikäärmeistä Kamptusean gecko-liskoon. Eroavaisuudet näkyivät talojen materiaaleissa, teiden päällystysmateriaaleissa, kerjäläisten määrässa, ihmisten vaateissa jne. Olimme tulleet liki länsimaisesta teollisusvaltiosta kehitysmaahan.

Heti päästyämme Thaimaan rajamuodollisuuksien ohi, seuraamme yritti lyöttäytyä jos jonkinlaista helppoheikkiä ja kyydintarjoajaa. Sitkein vakuutti olevansa Kamputsean valtion turismitoimiston virkailija, jonka tehtävänä oli auttaa turisteja. Mene ja tiedä, mutta hänen saatossaan tai seuratessaan, pääsimme ilmaisella, turisteille tarkoitetulla avobussilla Poipetin linja-autoasemalle, josta saimme haluamamme kimppataksin hollantillaisen pariskunnan kanssa Battambangiin (bussimatkan hinta olisi ollut kaksinkertainen koko taksin vuokraan verrattuna). Bussiasemalla seisoskelleet taksi- ja bussikuskit koettivat kaikkensa saadakseen meidät vaihtamaan dollarimme, jotka ovat käypä valuutta Kamputseassa, realeiksi sekä ostamaan bussiliput, koska kimppataksit ovat vaarallisia jne. Kaikki temppuja, joista Lonely Planet oli varoitellut ennalta.

Taksimatka Poipetista Sisyfoniin oli vain 50 km, mutta tien ollessa suomalaista metsäautotietä huonommassa kunnossa, se tuntui paljon pidemmältä. Puolessa välissä kuski pysähtyi tankkaamaan ja pian sen jälkeen moottori alkoi käydä epätasaisesti. Korjaustoimenpiteet teipillä ja oksanpätkällä kuitenkin auttoivat ja pääsime jatkamaan matkaa. Sisyfonista Battambangiin tie oli tasaista ja kestopäällysteistä. Oikea nautinto aiempaan pölyiseen pompotukseen verrattuna. Omituista tässä oli se, että tie Poipetista itään on yksi Kamputsean pääteistä ja tärkein tieyhteys Thaimaaseen, Battambangin tie sitävastoin pelkkä runkoverkon osa.

Perillä kirjoittauduimme Royaliin, joka on keskihintainen hotellintapainmen. Kävimme kattoravintolassa (katolle kahdesta pakastimesta ja parista kylmäkaapisata pystytetty baaritiski ja joukko lautapöytiä) oluilla ihailemassa näkymiä, jotka kyllä olibvat komeat sinänsä. Sitten suuntasimme kiertelemään kaupunkia ja etsimään Siem Reapiin jokea pitkin purjehtivien matkustaveneiden satamaa.

Vaikka Battambang on Kamputsean toiseksi suurin, noin miljoonan asukkaan kaupunki, kaupunki erosi paljon Thaimaassa kokemistamme. Kauppoja ja ravintoloita oli vain muutamia, ruokaa sai lähinnä katukeittiöistä ja turisteille suunnattuja palveluita ei juuri ollut. Mukavaa vaihtelua siis. Suuntasimme Lonely Planetin kehumaan White Rose -ravintolaan, joka löytyi hetken etsimisen jälkeen. Ruokalajeja oli runsaasti, mutta valitsemamme olivat varsin mauttomia thaimaalaisiin verrattuna. Pirtelöt, joista paikka oli kuuluisa olivat sitä vastoin erinomaisia. Nam! Seikkailimme ruuan jälkeen hetken pimenevässä kaupungissa ja totesin, että "laittikokis" on Suomen hinnoissa tässä maassa tai ainakin kaupassa, josta sitä puolitoista litraa ostin.

Hotellilla varasimme seuraavaksi päiväksi tutustumisretken ympäröivään maaseutuun ja surffasin hetken suht nopealla yhteydellä netissä.