IRC-Galleria

...silla en kadottunutkaan Kamputseaan, sielta oli vain hankala paasta nettiin ja sivuille, joilla oli yksikin kuva tai muuta isompaa ladattavaa...kuten vaikka yli kolme sanaa :)

Aamu "Vapaushotellissa" oli keskimääräistä parempi: ilmastointi piti huoneen sopivana, ei kylmänä, eikä kuumana. Retki rahanvaihtotoimistoon olikin sitten taas kuin vierailu saunaan. Huh.

Päätimme syödä aamupalan uudessa paikassa ja Binin tullessa hakemaan meitä nostimme rinkat tuktukiin ja hurautimme Shadow of Angkoriin. Saimme huoneen kolmannesta kerroksesta, aulasta johtavan käytävän päässä olevan ranskalaisen parvekkeen vierestä, huoneen ainoa ikkuna antoi käytävään noin metrin päässä parvekkeesta. Siis raitista ilmaa,mutta toisaalta myös meteliä kujalta.

Majoituimme nopeasti, kävimme syömässä aamiaisen ja sovimme Binin kanssa lähtevämme Angkoriin kahdelta. Aamupäivä kului aamiasta ja ruokakauppaa etsiessä. Kahden maissa hyppäsimme Binin kyytiin ja ajoimme Apsara-asemalle,temppelialueen portille, josta voi ostaa pääsylipun.

Osoittautui,että Binin oli ymmärtänyt väärin mitä halusimme tai muuten erehtynyt kellonajoissa, sillä alueelle pääsi yhden päivän lipulla edellispäivänä vasta klo 15.45 jälkeen ja kello oli vasta kaksi. Mikä neuvoksi? Pitkän neuvottelun jälkeen ostimme kolmen päivän liput (40 $). Halusimme viettää alueella ainakin tämän illan ja seuraavan päivän, jolloin olisimme joka tapauksessa joutuneet maksamaan 40$ kahdesta yhden päivän lipusta (kahden päivän lippuja ei myydä) tai odottamaan pari tuntia portilla ja pimeä tuli jo kuuden jälkeen.

Kävimme kumpikin lippukojulla kuvassa ja maksoimme nelikymppisemme. Lippuja rikkaampina jatkoimme matkaa kohti temppelialuetta ja Angkor Vattin temppeliä (Vatt on parhaiten säilynyt suurista temppeleistä ja antanut nimen koko alueelle).

Vatt oli lähes yhtä upea kuin elokuvissa. Samaan aikaan upeampi. Paras kun katsotte kuvia kun saan ne tänne, sanat eivät oikein onnistu kuvaamaan fiilistä, joka oli kun kävelin pylvässaleissa, käytävillä ja kiipesin todella jyrkkiä portaita torneihin ja kivitasanteille. Paluumatkalla keskustemppelistä muutamia satoja metrejä pitkää kivilaatoitettua käytävää takaisin portilla alkoi tuulla ja salamoida. Kohtaus kuin suoraan jostain maailmanloppuleffasta :) Tuli kuitenkin vain pieni sadekuuro.

Jatkoimme tuktukilla kohti Angkor Thomia (useita kilometrejä halkaisijaltaan oleva umpeenkasvanut kaupunkialue, jossa oli useita eriasteisessa kunnossa olevia temppeleitä) ja sen kuuluisina rakennusta, Bayonin temppeliä. Bayon näytti olevan yhtä hyvässä kunnossa kuin Vatt, suuri osa katoista oli paikallaan ja seinät pystyssä, mutta käytännössä se oli romahtamispisteessä. Japanilais-saksalais-Kamputselainen yhteistyöhanke koittaa pelastaa rakennuksen quanon, sateen ja särkyneen sadevesiviemäröintijärjestelmän yhteisvaikutukselta.

Bayonin kuuluisin piirre ovat yli sata valtavaa kasvokuvaa, joita on veistetty sen pylväisiin ja seiniin. Kasvoja on kolmenlaisia. Ketä tai mitä ne esittävät, ei ole tiedossa, mutta teorioita on toki useita. Temppeli itsessään symboloi yhtä buddhalaisuuden myyteistä: Churning of the Sea Milk eli demonijumala Nagan pyörimistä alkumeressä. Loppu myytistä ei tähän sovi, googlatkaa! :)

Tässä vaiheessa Vattin luona alkanut sade oli kiihtynyt kunnon klo 15:sta monsuunisateeksi ja Bayonin sadevesiviemäröinnin heikkoudet tulivat esille. Vettä valui katon halkeamista solkenaan ja keräytyi lattioille. Vartin odottelu ei sadetta vähentänyt, joten vuorossa oli vajaan sadan metrin pikapyrähdys katokselle,jossa kerrottiin suurten opastaulujen muodossa aiemmin mainitusta restaurointiprojektista, kasvoista laadituista teorioista ja muusta Bayoniin liittyvästä. Sadetta jatkui kauan,kuten aiemmista asiantuntevista tiedoistani voi päätellä :)

Lopulta iski kyllästys ja ryntäsimme toiset 100 m myymäläkatoksille ja tilasimme annoksen lihaa ja riisiä. Nam. Syödessä sadekin lopulta päättyi, Bin löytyi eräästä toisesta katoksesta ja suuntasimme tutkimaan Thomin kahta muuta kuuluisaa osaa norsujen ja leprakuninkaan terasseja, jotka sijaitsivat parin sadan metrin päässä.

Terassit olivat sitä, miltä nimi kuulosti: leveitä kiviasiä korokkeita, joilla oli kaiteet. Nimet tulivat terassien sivuihin kaiverretuista korkokuvista. Toisessa norsujonosta ja toisessa joukosta taistelevia sotureita sekä muita hahmoja.

Joka paikassa terassien kaiteina ja muina aitoina näki nagoja (monipäisiä käärmeitä) sekä nagojen vartaloa kannattelevia ihmishahmoja, ensimmäisenä ja viimeisenä hahmona aina nelikasvoinen demoni. Toinen toistuva piirre olivat vahtileijonat sekä apsarat eli enkelit tai hovitanssijattaret.

Terassien jälkeen halusimme jollekin korkealle paikalle katselemaan auringonlaskua ja Bin teki työtä käskettyä. Kiipesimme noin 300 m korkealle hupuille,jonka laella oli monitasanteinen temppeli, josta näimme auringonlaskun, tosin pääosin se oli pilviverhon peitossa. Kävely mäen juurella hämärtyvässä illallassa, viidakon kaskaiden, lintujen ja sammakkojenkin aloittaessa metelinsä oli melkein yhtä mahtava kokemus kuin itse auringonlasku.

Matkalla alas törmäsimme pieneen kerjäläistyttöön, joka oli jo ylöstullessamme istunut tienvieressä. Olimme antaneet hänelle tuhat realia. Kamputsea on todella köyhä :/

Palasimme kaupunkiin öisen puistoalueen läpi tuktukilla. Binillä oli selvästi kiire, kärry huojui ja pomppi päällysteellä puidenrunkojen kiitäessä ohi.

Illallista löysimme vaihteeksi intialaisesta ravintolasta. Ateria oli ensimmäinen, jota saattoi kehua yhtä maukkaaksi kuin Thaimaassa. Mutta intialainenhan nyt on aina hyvää.

Aamuherätys klo 6. Auts. Aamupalaksi kylmä suihku (tosin täälläpäin se oli ainoa vaihto ja vedenlämpöä kuvasi apremmin "haalea") ja sitten nyssäköiden & vesipullojen kanssa hotellin pakulla venerantaan. Eilinen kuljettajamme oli käväissyt ennen kuutta ja luennoilla menoa jättämässä meillä pari tuoretta patonkia evääksi. Hotellin isäntä antoi läksiäisiksi kaksi puuvillaista (luullakseni) huivia ja toivotti tervetulleeksi toistekin. Hämmensi, muut pakuun hypänneet hotellivieraat eivät vastaavaa kohtelua nähdäkseni saaneet.

Saavuimme venerantaan hyvissäa ajoin ja etsimme katseellamme mainostauluissa ja matkalipuissa kuvattua virtaviivasta jokiristeilijää. Ei näkynyt, myöhemmin päivällä olin varma, ettei sellainen olisi kapealla ja erittäin mutkaisella reitille edes pärjännyt. Kiipesimme kyytiin parinkymmenen muun matkustajan, osin länsimaalaisen, osin paikallisen, kera. Vene oli noin 10 metrinen, pari metriä leveä, matalasyväyksinen jokivene. Laitoja myöten oli kapeat penkit ja ikkunoiden virkaa toimittivat kattoa kannattelevien palkkien välissä roikkuvat pressut, jotka tosin oli kääritty pääosin ylös.

Laiva lähti lipumaan kapeaa uomaa myötävirtaan kohti Siem Reapia. Kuljettaja, jonka hallintalaitteisto näytti suoraan vanhasta dieselrekasta repäistyltä, kiihdytteli venettä asumattomilla pätkillä reippaasti (vaikkei mitään päätähuimaavia nopeuksia savutettukaan). Rantaan tai lautoille rakennettujen talojen sekä muiden vesilläliikkujien kohdalla hän lipui laiskemmin.

Vältyimme törmäyksiltä, vaikkakin parilla todella kapealla ja täynnä serpentiinimutkia olevalla osuudella vastaantulleet veneet olikin pidettävä loitolla puoshaan virkaa tehneelle kakkosnelosesta vuollulla airolla. Sama väline toi lisää ketteryyttä tiukimmissa mutkissa.

Pysahdyimme matkalla muutamia kertoja lautoilla sijaitseville kahvila-huoltoasemille (lautta, katos, bensiinikanistereita, parhaimmassa tapauksessa kasikayttoinen pumppi), joella kelluvien ja sen rannalle rakennettujen talojen muodostamiin kyliin. Jaakahvia ja muita haaleita juomia oli kiitettavasti, joten mikas siina :)

Ensimmainen ihmeellisempi tilanne sattui kun paasimme lopulta "suurelle jarvelle", jonka rannat olivat ainakin parin kilometrin matkalta hyvin matalia ja taynna tolppien varassa seisovia kalastajien nukkumakoppeja ja valtavia satoja metria pitkia keppien varassa pystyssa olevien verkkomuurien ja niiden paissa olevien rysien muodostamia sokkeloita. Tapahtuma oli hyvin yksinkertainen: aluksen moottori alkoi yllattaen pyoria paljon aiempaa lujemmin ja kimeammin, kuljettaja mulkaisi taaksepain, karjaisi jotain apupojalle ja sammutti moottorin. Sitten han arahti jotain epaselvaa matkustajille ja alkoi polttaa tupakkaa. Aluksen takaosasta (istuin parin metrin paassa keulasta ja konetilan luukku oli kansirakennelman takana piilossa) alkoi kuulua vasarointia. Matkustajat arvailivat keskenaan mita oli tapahtunut. Vanhempi brittipariskunta, joka oli tullut saman aluksen kyydissa pari paivaa aiemmin Phon Phenista Siem Riepiin kertoi, miten alus oli hajonnut siellakin ja sama kapteeni oli lainannut heidan kannykkaansa soittaakseen paikalle kalastajaveneen hinaamaan heidat satamaan. Pian paljastui, etta aluksesta oli pudonnut potkuri ja apupoika vasaroi paikoilleen uutta. Hetken paasta matka jatkui kohti Siem Riepia.

Siem Riep on sisamaakaupunki, mutta puoleenvaliin sita johtavan kanavan suulle (tai toisinpain) on rakentunut suuri kelluva kaupunki, jossa suuret veneet, lotjat ja lautoille rakennetut talot muodostavat oikein kaupungin. Kelluvissa kouluissa on jopa verkkoseinaiset liikuntasalit, jotka on rakennettu noin sadan nelion lotjille. Myos poliisi-, palokunta-, apteekki- ja teatterilautat loytyvat :)

Ajoimme kylan ohi kanavalle, joka oli kapea ja taynna eri suuntiin ajavia turisti- ja matkustajaveneita. Toiset suurempia, toiset pienempia. Kerran kolaroimme hieman vastaantulijan kanssa, mutta kaikki tuntuivat olevan tottuneita sekasortoon. Tilannetta ei parantanut se, etta osa kelluvasta kaupungista oli levittaytynyt kanavan toiselle rannalle. Lopulta paasimme satamaan tai siis siihen kohtaan kanavaan, jossa se mataloitui niin paljon, etta veneille ei enaa voinut jatkaa matkaa. Veneen kolahtaessa rantaan muiden vastaavien veneiden valiin veneeseen ryntasi valittomasti lauma tuk-tuk-kuskeja (Kamputsean tuk-tukit eroavat hieman Thaimaan vastaavista, joissa on vaunu, johon on hitsattu kiinni moottoripyoran eturengas ja moottori; Kamputsealaisissa on vaunu, jossa moottoripyora on kiinni vetokoukulla, toivon, ettei koukku peta kovassa vauhdissa). He kyselivat kaikilta "Did you see your name?". Ideana siis se, etta jos matkustaja oli ennalta sopinut kyydista jonkin hotellin kanssa, kuljettajan oli turha yrittaa puhua turistia mukaansa, usein hotelliin, jonka kanssa kuskilla oli sopimus korvauksesta aina kun han toi turisteja.

Meilla oli, kiitos Charlien, sopimus hanen "ystavansa", Binin, kanssa siita, etta Bin ei kiusaa meita typeryyksilla ja me palkkaamme hanet koko ajaksi. Hyppasimme Binin kyytiin, jaoimme matkalla kaiken ruokamme ja hieman rahaa alastomille pikkulapsille, jotka kerjasivat rannalle ruokaa. Vanhempiensa kaskysta, luulen, mutta alkuosa matkasta kulki todella surkean slummin lapi, joten uskon, etta lapsille ja heidan vanhemmillaan oli oikeasti hata.

Varsin pian pomppuinen tie ja slummi vaihtui koyhaksi, mutta lahes Thaimaan veroiseksi esikaupunkialueeksi. Siem Riep oli selvasti Battambangia ja muuta Kamputseaa varakkaampaa seutua. Bin kysyi minne haluaisimme ja kuultuaan, etta kohteemme oli Freedom Hotel, totesi, aivan oikein, etta se oli syrjassa keskustassa. Meista oli kuitenkin tullut epaluuloisia, joten ajatimme itsemme hotellille, joka oli sinansa ok, mutta varsin hengeton ja kaukana vanhan torin vilinasta NH6-tien varrella.

Sovimme Binin kanssa, etta tapaamme aamulla kello kymmenen ja lahdemme tutustumaan kaupunkiin, vaihdamme ehka hotellia, ja iltapaivalle suuntaamme Angkor Wattiin. Uima-allaspulahdusta, vedenhakuretkea, iltapalaa ja pettymysta hotellin palveluihin (Internet-koneet menivat kiinni klo 21) myohemmin nukahdimme.

Huonosti nukutun yön jälkeen kipaisin hotellin vieressä sijaitsevaan kahvilaan ("yes, we have real coffee"; täällä kun kahvi oli yleensä pikakahvia). Mutustelin muna-pekoni-juusto-bagelin ja join hyvän, käsintehdyn jääkahvin samalla kun lueskelin viisimetriselle seinälle ja osin kattoon kirjoitettuja vierailijoiden nimmareita. Suuri osa oli ausseja tai jenkkejä, mutta oli joukkoon eksynyt ahvenanmaalainen pariskuntakin.

Hotellilla oppaat odottivat ala-aulassa, Charlie ja "his friend" kyyditsisivät meitä skoottereidensa kyydissä joukolle temppeleitä, maalaiskyliä, Puna-Khmerien "tappoluolaa" ja bambujunarataa. Hinnaksi sovittiin 8 $ / henki.

Retki alkoi parinkymmenen minuutin retkellä halki esikaupunkien, matkalla talot muuttuivat osin ranskalaisvallan aikaisista pari kolme kerroksista kaupunkitaloista parvekkeineen ja isoine ikkunoineen bambuista ja/tai aaltopellistä rakennetuiksi maalaistaloiksi, joista suurin osa seisoi pari, kolme metristen paalujen varassa ("talon alla voi säilyttää asioita ja viettää päivän kuumimman ajan" kyyditsijäni valisti minua). Ensimmäinen temppeli oli hieno, mutta hävisi toki Bangkokin vastaaville kuusi nolla. Tyyliltään sekä temppeli että sen buddhankuvat erosivat tosin hieman aiemmin näkemistämme.

Jatkoimme vartin kuluttua matkaa kohti vuoritemppeliä syvän maaseudun läpi. Kaikkialla ihmiset katsoivat meitä ohittaessamme, lapset vilkuttivat ja huutelivat "hello, hello". Kyyditsijäni vastasi, että ihmiset olivat iloisia, kun ajoimme heidän kyliensä läpi. Ehkä. Hymyilvät ainaki, kuten aina. Matkalla näimme pari pienempää temppeliä. Juttelin kuljettajani kanssa Kamputsean ja kotimaani eroista, ihmisten toimeentulosta, kasveista ja linnuista joita näimme. Vajavaisesta yhteisestä kielestä huolimatta asiat selvisivät auttavasti.

Vuoritemppelillä pidimme juomatauon ja ostin samalla turistipoliisilta kahden dollarin pääsäliput, jotka olivat voimassa koko päivän. Kiipesimme temppelille "vuoren" (ehkä 500 m korkea jyrkkä mäki) ympäri loivasti nousevaa sementtitietä pitkin. Matkalla oli tauluja, joissa lueteltiin tien rakentamiseen lahjoituksia tehneitä kamputsealaisia ja ulkomaisia yksityishenkilöita ja instituutioita.

Itse temppeli ei ollut kummoinen, mutta sen tarina sitä vastoin oli. Temppeliä, parikymmentä kertaa parikymmentä metriä laajuudeltaan olevaa rakennusta sekä sen hultorakennuksia oli käytetty punakhmerien vallan aikana 1975-79 vankilana ja kidutuspaikkana paikalliselle älymystölle, munkeille ja vastavallankumouksellisille (=kaikille punakhmerejä vastustaneille). Temppelin vieressä kalliossa oli kaksi suurta luolaa tai pikemminkin kuilua, joihin punakhmerit olivat surmanneet alas työntämällä, teräaseilla tai hakkaamalla Charlien mukaan yli 30 000 ihmistä, hänen setänsä ja tätinsä mukaan lukien. Kertomus oli hyvin julmaa kuultavaa ja sitä korostivat luoliin rakennetuissa väliaikaisissa pyhätöissä hautaamistaan odottavat eri tavoin murskautuneet kallot ja luut, joita luolista yhä löydettiin. En ottanut kuvia paikasta, uskon muistavani tarinan muutenkin.

Charlie kertoi runsaan tunnin aikana paljon yleensä punakhmerien vallan ajasta, vietnamilaisten "vapautusretkestä" 1979 sekä nykyisistä poliittisista oloista. Kamputseassa on vielä paljon ongelmuia, joiden ratkaisemisessa maan poliittisen johdon korruptio ja omöan voiton pyynti ei auta yhtään.

Jatkoimme vuoritemppeliltä Battambangin seudun vanhimmalle temppelille, joka oppaidemme mukaan oli Angkor Vatin temppeleitä vanhempaa perua. Kiipesimme temppelille 148 porrasta kahden noin kymmenvuotiaan viuhkoja heiluttavan tytön saattamina. Maksoin heille ylhäällä 1000 realia (noin 20 snt eli muutaman tunnin palkka) kummallekin, mutta he eivät tajunneet vihjettä.

Temppeli oli vanha, rapistunut ja kovasti Angkorin vastaavien näköinen, paremmin säilynyt vain. Lähdimme hetken kuluttua takaisin alas, viuhkan läpsäysten saattamina. Alhaalla kaksi viisisatasta vaihtoi omistajaa ja hyppäsimme "motojen" tarakoille.

Seuraavaksi ajoimme katsomaan hedelmälepakoita, noin 30-40 senttiä lärkiväliltään olevia paikallisen temppelin puissa asuvia kasvissyöjiä. Lepakot pitivät varsin kovaa metakkaa ja tämän tästä yksittäiset lepakovat lennähtivät roikkumispaikalta toiselle. Oppaan mukaan lepakot viihtyivät temppelien puutarhoissa, koska siellä maalaiset eivät voineet ottaa niitä kiinni ruuakseen.

Tassa vaiheessa aloimme molemmat olla niin palaneita (skootteriajelut shortseissa ja t-paidassa ovat viileantuntuisia, mutta eivat yhtaan vahemman uv-pitoisia kuin rannalla lojuminen), joten jatimme loput retkesta valiin ja suuntasimme hotellille. Suihkun ja vaatteidenvaihdon jalkeen lahdimme etsimaan ruokaa. Ensin matkasimme Phray Prat -ravintolaan, joka anti oli varsin heikkoa: puolet tilaamastamme annoksista ei koskaan saapunut, mutta meita yritettiin kylla laskuttaa niista. Lasku meni uusiksi ja sitten uusi paikka hakuun.

Puolen kilometrin paassa joentoyraalla oli Lonely Planetin mukaan Riverview Caffee, jossa Angelina Jolien tiedetaan kayvan Kamputseassa vierellessaan. Fanina suuntasin heti sinne. Paikka oli upea, vanhan, joenmutkaan rakennettun puutalon suuri parveke (noin 5 * 12 m), josta oli upea nakoala vahemman upealla parikymmenta metria levealle joelle. Hinnat olivat liki Suomen tasoa, mutta tyontekijat ja tarjoilu parempaa. Joimme oluet ja pari drinkkia. Loppuilta meni suunnistaessa takaisin parin kilometrin paassa sijaitsevalle hotellillemme.

Yhdeksantena aamuna oli ensimmäinen kunnon sade, monsuuni teki hitaasti tuloaan Koh Changillekin. Oli aika lähteä. Pohjois-Thaimaassa ja seuraavassa kohteessamme, Kamputsean länsisosissa oli kuulemma ollut jo tulviakin epätavallisten kovien sateiden ansiosta.

Ilmastoitu minibussi tuli hakemaan meitä, etuajassa. Kuljettaja joudutti aamiasistani, jo tavaksi muodostunutta Pat thaita eli paikallista "pyttipannua" ja sen hotkittuani lähdimme köröttelemään muita matkalaisia mukaan eri resorteista mukaan poimien kohti lauttarantaa, mannermaata ja lopulta Kamputsean rajaa.

Matka sujui kommeluksitta. Huomiota kiinnitti suuri määrä armeijan tai poliisin tarkistuspisteitä suurissa risteyksissä ja päätien varsilka. Uutisissa oli mainittu Thaimaan sisäpoliittisista ongelmista ja pääkaupunkiin suuntaavien mielenosoittajien pysäyttämiseen tähtäävistä toimista. Lienevätkö olleet niitä.

Rajalla meitä odottivat tullimuodollisuudet, jotka Thaimaan puolella sijuivat joutuisasti ilmastoidussa hallissa ja Kamputsean puolella tuulettimettomassa betonirakennuksessa. Lonely Planetin näkemys Kamputsean eroista muuhun Kaakkois-Aasiaan oli vertaus idän taloudellisista lohikäärmeistä Kamptusean gecko-liskoon. Eroavaisuudet näkyivät talojen materiaaleissa, teiden päällystysmateriaaleissa, kerjäläisten määrässa, ihmisten vaateissa jne. Olimme tulleet liki länsimaisesta teollisusvaltiosta kehitysmaahan.

Heti päästyämme Thaimaan rajamuodollisuuksien ohi, seuraamme yritti lyöttäytyä jos jonkinlaista helppoheikkiä ja kyydintarjoajaa. Sitkein vakuutti olevansa Kamputsean valtion turismitoimiston virkailija, jonka tehtävänä oli auttaa turisteja. Mene ja tiedä, mutta hänen saatossaan tai seuratessaan, pääsimme ilmaisella, turisteille tarkoitetulla avobussilla Poipetin linja-autoasemalle, josta saimme haluamamme kimppataksin hollantillaisen pariskunnan kanssa Battambangiin (bussimatkan hinta olisi ollut kaksinkertainen koko taksin vuokraan verrattuna). Bussiasemalla seisoskelleet taksi- ja bussikuskit koettivat kaikkensa saadakseen meidät vaihtamaan dollarimme, jotka ovat käypä valuutta Kamputseassa, realeiksi sekä ostamaan bussiliput, koska kimppataksit ovat vaarallisia jne. Kaikki temppuja, joista Lonely Planet oli varoitellut ennalta.

Taksimatka Poipetista Sisyfoniin oli vain 50 km, mutta tien ollessa suomalaista metsäautotietä huonommassa kunnossa, se tuntui paljon pidemmältä. Puolessa välissä kuski pysähtyi tankkaamaan ja pian sen jälkeen moottori alkoi käydä epätasaisesti. Korjaustoimenpiteet teipillä ja oksanpätkällä kuitenkin auttoivat ja pääsime jatkamaan matkaa. Sisyfonista Battambangiin tie oli tasaista ja kestopäällysteistä. Oikea nautinto aiempaan pölyiseen pompotukseen verrattuna. Omituista tässä oli se, että tie Poipetista itään on yksi Kamputsean pääteistä ja tärkein tieyhteys Thaimaaseen, Battambangin tie sitävastoin pelkkä runkoverkon osa.

Perillä kirjoittauduimme Royaliin, joka on keskihintainen hotellintapainmen. Kävimme kattoravintolassa (katolle kahdesta pakastimesta ja parista kylmäkaapisata pystytetty baaritiski ja joukko lautapöytiä) oluilla ihailemassa näkymiä, jotka kyllä olibvat komeat sinänsä. Sitten suuntasimme kiertelemään kaupunkia ja etsimään Siem Reapiin jokea pitkin purjehtivien matkustaveneiden satamaa.

Vaikka Battambang on Kamputsean toiseksi suurin, noin miljoonan asukkaan kaupunki, kaupunki erosi paljon Thaimaassa kokemistamme. Kauppoja ja ravintoloita oli vain muutamia, ruokaa sai lähinnä katukeittiöistä ja turisteille suunnattuja palveluita ei juuri ollut. Mukavaa vaihtelua siis. Suuntasimme Lonely Planetin kehumaan White Rose -ravintolaan, joka löytyi hetken etsimisen jälkeen. Ruokalajeja oli runsaasti, mutta valitsemamme olivat varsin mauttomia thaimaalaisiin verrattuna. Pirtelöt, joista paikka oli kuuluisa olivat sitä vastoin erinomaisia. Nam! Seikkailimme ruuan jälkeen hetken pimenevässä kaupungissa ja totesin, että "laittikokis" on Suomen hinnoissa tässä maassa tai ainakin kaupassa, josta sitä puolitoista litraa ostin.

Hotellilla varasimme seuraavaksi päiväksi tutustumisretken ympäröivään maaseutuun ja surffasin hetken suht nopealla yhteydellä netissä.

Kahdeksas päivä käynnistyi aamiaisella ja noutajan odottelulla...siis ei ruuan takia, vaan eilisiltana sovitun norsuretken takia :) Saengthaw tuli hieman etuajassa ja hurautimme sillä nopeasti kymmenisen kilometriä pohjoiseen talleille.

Perillä meidät ohjattiin nopeasti norsutorniin (noin 3m korkea lava), josta kapusimme Khammeen koriin istumaan vaitonaisen kuskimme taakse. Kahden tunnin retkemme kului leppoisasti "viidakon traktorin" keinunnasta nauttien. Kovin lujaa ei norsumme liikkunut, reipasta kävelyvauhtia ehkä.

Matka kulki ensin kumipuuplantaasin (=tiukoissa riveissä seisovia kumipuita, joiden kaarna oli noin metrin korkeudesta ylöspäin nyljetty puolenmetrin matkalta lähes koko puun ympäri, kaarnattoman kohdan alle oli köytetty teekupin kokoinen kuppi, johon mahla valuisi) läpi ja sen jälkeen parin piikkilangoitetun pomelolehdon läpi. Raitin puoliöatka oli viidakkopuron, ehkä 10m*30m laajuinen ja runsaan metrin syvyinen kirkasvetinen lampi. Norsu joi ja kyytiläiset virkistäytyivä ja ihmettelivät viidakkoa, kasveja ja hyöteisiä. Parinkymmenen minuutin paussin jälkeen suuntasimme takaisin samantapaista reittiä.

Suurin osa ajasta kului heinäisillä pomelotarhoilla, joilla Khammee repi kärsällään (=söi) isot määrät heinää ja puuntaimia. Ihan varma en ole oliki tarkoituksena enemmän ruokkia norsua vai vähentää tarhan aluskasvillisuutta. Niin tai näin, norsu sai heinänsä ja turisti huvinsa. Loppumatkasta kuskimme hyppäsi alas ja antoi "ohjat" kyytiläisille. Ts. halutessaan sai istua ohjaajan paikalle norsun niskassa ja ihmetellä, miten norsu seurasi edelläkävelevää ohjastajaa, vaikka kuinka olisi nykinyt jaloillaan norsun korvia oikealla tai vasemmalle (ohjauskeinoista se lempeämpi, tiukempi sisälsi kumauksen norsun paksuun kalloon kepakolla).

Norsastelun jälkeen suuntaasimme kokilemaan brittimiehen ylläpitämää "yrttisaunaa", joka oli pari sataa metriä bungalowiltamme. Ennen saunaa saimme kulhon hunajamaitoa, johon sekoitimme omin sormin yhden kypsän tamarindin. Valmis sose hierottiin ihoon ja sitten saunaan parin korealaisen ja yhden jenkin seuraan. Sauna oli suomalaiselle hienoinen pettymys: malli oli haettu Turkista. Lämpöä oli viitisekymmentä astetta ja sauna täynnä vesihöyryä. Saunan ja oluen jälkeen olo oli kuitenkin mukavan rentoutunut, vaikken ihan varma 400 bht:n kulungista, erityisesti "soseen" suhteen ollutkaan :)

Illalla oli taas (loistava) ateria paikallisessa ruokalassa, kolmannessa sellaisessa.

Toinen päivä Bailanilla alkoi lievän krapulan merkeissä. Magic Gardenin drinkit olivat tanakoita tai sitten kuumuus teki alkoholista tehokkaampaa. Mene ja tiedä, mutta heikotusta esiintyi aamulla :-)

Avolavapaku (=pick-up-taksi eli saengkaw) tuli vartin myöhässä, mikä oli ihan hyvä,koska aamiasieni oli myös myöhässä. Pääsin pelkääjän paikalle, lava oli jo täynnä. Auto hurautti meidät Bao Bangin laiturin alkupäähän,josta kävelimme laiturin puolessavälissä odottavaan entiseen kalastusveneeseen,johon oli rakennettu katos etukannella ja muutamille ohjaamon päälle sijoitettujen penkkien suojaksi. Pullovettä sai niin paljoin jaksoi juoda, samoin snorkkelin ja lasit. Räpylät maksoivat ekstraa, koko reissun hinnaksi tuli 900 bht eli noin 18 e.

Köröttelimme tunnin melko rauhallista merta tenniskentän kokoista saarta ympäröivälle korallimatalikolle, jossa polskimme puolisen tuntia. Vesi oli lämmintä ja suolaista. Nenä pohjaa kohti, snorkkelin läpi hengittäen, aika kului rivakasti. Pohjalla oli siellä täällä, parin metrin syvyydessä, parin neliömetrin korallimuodestelmia, merisiilejä alle kuuden joukoissa sekä kovasti muita polskijoita. Oman laivamme noin 20 snorklaajan lisäksi matalalikolla oli kolmisenkymmentä muista laivoista laskeutunutta turistia - eikä nyt edes ole sesonki eli tammi-helmikuu!

Jatkoimme täältä aterian (riisiä, wok-pannulla paistettija vihanneksia ja lihapalleroita) kohti seuraavaa matalikkoa, jonka erikoisuus olivat merivuokot. Muuten pohja oli tutunnäköistä. Pinnalla matalikon keskeltä kohosi kivinen saari,jonka ympäriltä löytyi kiviä,joilla saattoi lepuuttaa itseään.

Kolmas alue,jolle menimme, oli kahden saaren (pienen kivisen luodon ja huomattavsti isomman saaren, välisessä salmessa. Pohjalta löytyi kaikkea mitä aiemminkin. Itse onnistuin lisäksi näkemään taistelukalan näköisen, mutta isomman, noin kissan kokoisen yksinäisen kalan. Harmi, ettei ollut kameraa mukana :/

Vesi oli todella lämmintä, jopa niin, että kun pieni sadekuuro yllätti, pysytteli mielummin veden alla. Kävin läheisellä puuterihiekkarannalla kävelemässä. Rannan vieressä oli pieni, leikkimökin kokoinen pyhättö, jonne paikalliset (?) olivat jättäneet ruokauhreja.

Paluumatkalla Bao Bangiin söimme grilliruokaa: kokonaisia perunoita ja kalmaria. Jami! (kalmari maistuu suunnilleen mauttomalta kuminpalalta, kastikkeiden kanssa se oli kuitenkin ihan ok). Ruuan jälkeen pääsimme pienen saariryhmämme suojasta laajalle lahdelle, jolla aaltoili kunnolla. Huonovointisia snorklaajia oli pian laiva puolillaan, pieni purkki kun pomppi aallolta toiselle reippaasti.

Satamasta suuntasimme Bailanille ja sieltä vuokraskootterilla kohti pohjoista tavoitteena löytää norsuratsastusta seuraavalle päivälle. Ja löytäihän sitä pariltakin luionnonpuiston yrittäjältä.

Iltaruoka oli - kuten tavallista - hyvää :)

Vaikka bungalowissa ei ollut kuin lattialla seisova tuuletin, yöllä tuli nukuttua paremmin kuin kertaakaan aiemmin koko matkan aikana, ehkä kuumuuteen alkoi tottua tai sitten avoimista ovista puhaltanut meri-ilma auttoi. Kahvilasta sai viittä vaille amerikkalaisen aamiaisen ja emäntä järjesti paikalle vuokraskootterin (200 bht / 24t sekä passi pantiksi).

Nopean oppitunnin jälkeen olin valmis skootterikuski ja tutkimusretki saattoi alkaa. Teiden kanssa ei ollut juuri valinnan varaa. Päällystetty tie kiersi lähes koko saaren ympäri, saaren keskiosat olivat vuoristoa ja sinne ei polkua kummempia teitä mennyt. Nekin kulkivat enemmän pysty- kuin vaakasuorassa. Rannaltamme muutaman kilometrin päässä etelässä saaren ympäri kulkeva tie päättyi, tietöntä pätkää oli ehkä viitisen kilometriä.

Ensimmäinen "tutkimusretki" suuntautui siis pohjoiseen, jossa alle kilometrin ja kahden ison mäen päässä oli Lonely Beach eli muutama bungalowi-kylä, tienvarressa tusina baaria (avodiskoista ruokapaikkoihin), pari kauppaa (mm 7-11) sekä pari internet-kahvilaa.

Seuraavaksi pyörädimme nelisen kilometriä etelään Bailanilta, Bao Bangiin kalastajakylään, joka oli rakennettu pääasiassa viitisen metriä leveän ja satoja metrejä pitkän betonilaiturin vierustalle tolppien päälle. Kyläläisten talojen lomaan oli pystytetty tusina kalaruokaravintolaa, puolentusinaa sukelluskoulua sekä rihkamaliikkeitä, kauppoja ja muuta turistipyydystä. Varasimme seuraavaksi päiväksi snorklausretken ja suuntasimme sitten kaupalle hankkimaan täydennyksiä nestehukkaiselle skootterille.

Tankkauksen (bensaa ja ice coffeeta) jälkeen matka jatkui parinkymmenen kilometrin päässä olevalle White Sands Beachille, joka oli suurimpia turistikyliä saarella. Hotellit ja aiempaa komeammat bungalowit, räätälit, auto- ja skootterivuokraamot täyttivät noin kilometrin mittaisen pätkän tienvierustaa.

Takaisin Bailanille lähdimme kun seitsemän aikoihin alkoi hämärtää. Tietä pitkin oli jokseenkin stressaavaa ajella pimeässä, joka tulee hyvin nopeasti, alle puolessa tunnissa auringon laskusta. Paikoin tie kulki lähes 30 asteen kulmassa ylös ja kääntyi samalla pari kertaa itsensä ympäri. Kun tien leveys oli samaan aikaan vain juuri ja juuri kaksi autonleveyttä ja paikalliset kuskit aloittelevia mika häkkisiä, nousi hiki otsalle hyvin äkkiä. Oppaan mukaan vuosittain saarella kuolee puolentusinaa turistia kolareissa.

Vietyämme mopon parkkiin Bailanille kävelimme Lonely Beachille syömään. Ruoka oli mausteista ja hyvää kuten aina. Internet-rupeaman jälkeen kävimme Magic Gardenissa drinkeillä.

Pikkubussi lähti Atlantalta kohti Koh Changia yhdeksältä. Kuski ajoi rauhallisesti korotetulla rampilla olevaa valtatietä Bangkokin esikaupunkien läpi. Matkallaoli muutama tietulli, mutta ne loppuivat kun pääsimme kauemmas pääkaupungista. Talot ja luonto alkoivat näyttää enemmän siltä, mitä Thaimaa tuo mieleen. Bambuja, pusikkoa, pieniä matalia taloja, puroja ja peltoja. Matkalla pysähdyttiin pari kertaa kahville ja kerran, Pan Bhetissä jättämään kyydistä yksi matkustaja, hiljainen ruotsalainen (?) poika.

Pysähdyksen yhteydessä sattui pieni kriisinpoikanenkin. Istuuduimme vierekkäin suurelle, vettä ja vesikasveja täynnä olevalle keramiikkaruukulle (niitä on joka paikassa koristeina). Ruukku ei tietenkään kestänyt kahta ihmistä ja meni palasiksi. Saimme pieniä mustelmia ja vihaisen ruukun omistajan kimppuumme. Nainen vaati aluksi 7000 bahtia (=140 €) korvaukseksi, mutta tyytyi lopulta seitsemään sataan. Uusi ruukku maksoi luultavasti puolet siitä. Kastuneiden vaatteiden vaihdon jälkeen matka jatkui kohti saarelle menevää lauttaa. Lauttamatka suurelle modernilla moottorilossilla oli nopea, loppumatka Bai Lan Beach Resorttiin ei ollut. Köröttelimme saengkow:n (tyypilline kimppataksi, pick-up, jonka lavalla on kaksi vastakkaista penkkiriviä ja katos suojana). Tie kiemurteli serpentiininä, vanha auto köhi ylämäet yhdeksän matkustajan rasittamana ja kapea tie pakotti hidastamaan tuon tuostakin.

Bailan oli aluksi pettymys. Rannalla oli vain kapea ja lyhyt hiekkakaistale ja sen ja meren välissä sata metriä kiviä. Nousuveden aikaan vesi ulottui hiekalle, mutta kivipohja esti tehokkaasti uimisen. Bungalowit olivat sen sijaan keskitasoa parempia, paneloituja ja puulattiaisia, samantapaisia, paksuseinäisempiä ehkä, voisi löytää Suomestakin. Sisävessa (länsimainen) ja suihku kruunasivat mökin.

Resortin paras puoli oli kuitenkin bungalowien vieressä oleva paviljonkiravintola ja sen isäntäväki. Todella ystävällisiä ja mukavia tyyppejä! Ruoka oli hyvää, palvelu nopeaa ja reilua. Seuraavana päivänä selvisi, että noin 500m päästä löytyi reilunkokoinen kyläntapainen, jossa oli kauppaa, klubia, internet-kahvilaa jne.

Atlanta, vau! Upea paikka. Aamiainen ei kuitenkaan kuulu hintaan. Joten etsimään sellaista! Naapurista löytyy New York Deli, jota on pakko kokeilla. Bacon and egg bagel on ihan kuin Nykin vastaavassa olivat joskus 1998-99. Päivän ohjelma on nähtävyyksiä, puvun sovitusta ja viisumien nouto. Nähtävyyksiä, eli aamuruskon temppeliä, Wat Arunia, varten piti ajaa sky trainilla jokibussien keskusasemalla. Tai olisi taksillakin päässyt, mutta missäs siinä olisi hauskuus.

Sky trainista on muuten varsin hyvät näköalat Bankun puistoihin sekä arkkitehtuuriin. Taloa on jos jonkinlaisia: perinteisistä jenkkityylisistä pilvenpiirtäjistä itäblokin tyyppisten kerrostalorötisköjen kautta tyyliteltyihin kiinalaispagodeihin unohtamatta niitä lukemattomia khmer- ja thai-tyylisia temppeleitä :)

Jokibussista samoin. Osa rakennuksista on kääntänyt selkänsä joelle, osa esittelee julkisivuaan mahdollisimman suureellisesti ("Where you live tells who you are", River View apartments). Joki on täynnä veneitä. Poikkivirran losseja, pikavesibusseja, hotellien yhteysveneitä, isoja ja pieniä pitkähäntäveneitä, hinaajia ja valtavia proomuja, poliisi-, palo- ja merivartioveneitä. Kaikkialla kelluu vesihyasinttilauttoja. Sitä on punojille liiketoiminnaksi asti.

Wat Arun on kaukaa upea temppelikompleksi. Läheltä se on muutama hieman rähjäinen temppeli, korkeita torneja ja suunnaton määrä nuhjuisia keramiikkapalasia seinissä. Silti upea :)

Vaatturi on ommellut valmiiksi yhdet housut ja kauluspaidan sekä osan puvuntakista. Kaikki sopivat hyvin. Olen niin tyytyväinen (tai hyvauskoinen :), että suostun tilaamaan vielä kolme paitaa ("Business is so slow today, I offer them for 2400 bht and throw in a nice tie! Pick any color!"). Ei parane siis lihoa tai laihtua paljoa lähivuosina ;)

Sky train vie viisumijärjestäjän liikkeen kadun alkupäähän. Tunnin verran reipasta kävelyä vie kadun puoleenväliin, sen jälkeen on pakko ottaa tuk-tuk. Helle tappaa :s Perillä kaikki on kunnossa, passi, viisumi, bungalowi. Ja matkaoppaan mallihintojen perusteella ei edes kovin kovaan ylihintaan :) Edessä iltapala, tällä kertaa hotellilla. Thaimaalaista, ei oikein vastaa oppaan kehuja, mutta eipä hintakaan ole paha.