Olen tullut siihen tulokseen että minä melkein jopa vihaan ex kumppaniani.
Aikaisemmin mainituista syistä, mutta päivä päivältä vituttaa enemmän ja enemmän miten perseestä se on että ei voi puhua asioista, jos olisi puhunut niin olisimme ehkä saaneet asiat kuntoon. Mutta se että kuulen vielä toisilta että miten asiat on niin pakostihan tässä kasvaa kyrpä ottaan.
Ja olen jo ennen eroamme miettinyt muutamaan otteeseen että pitäisikö suhde lopettaa kun en tunne saavani enää kunnolla vastakaikua, olisi voinut sitten poikkaista jo vittu aikaisemmin niin ei olisi ehkä ruvennut vituttamaan näin paljon.
Ja sitten se soittelee minulle melkein joka päivä nykyään, ilmeisesti sillä on vähän tylsää ja muutenkin perseestä uudessa paikassaan, olisi sitten vittu ajatellu sitäki aikasemmin. Ei jaksa kohta enää vastaillakaan...
En tiedä onnittelenko häntä edes syntymäpäivänä, ne kun ovat ensi kuussa, en ainakaan ennen kuin hän itse asiasta mainitsee.
Mulla menee kaikki perseelleen sen takia kun palaa levy pohjaan.
Niin ja se kirottu saatanan ystävänpäiväkin on kohta, meni maku siihenki paskaan.
Nii ja sitten tää haluaa mun kanssa mennä animetepahtumiin, itseä ei kiinnosta vittujakaan, aikaisemminkin kävin lähinnä hänen kanssaan ja enää en lähtisi mihinkään.
KAIKISTA eniten vituttaa se että en todennäköisesti löydä pitkään aikaan, ehkä loppuelämääni, ketään muuta rinnalleni.
On tultu todistettua jo tässä 25 vuoden aikana että ketään ei kiinosta vittujakaan.
Nii ja se 25 vuoden ikäkin, rupeaa keho tässä vaiheessa vanhenemaan, tilastollisesti, eli olisi pakko saada itteni fyysisesti parempaan kuntoon tai todennäköisesti olen ennenaikaisessa haudassa.
Niin ja opiskelu päättyy tän kuun lopussa, melkein kaikki suorittamatta, on oikeus laahata opiskeluja ensi tammikuuhun asti mutta rupeaa tuntumaan että siinä ei ole vitun vertaa järkeä.
Tietokoneki varmaa hajoo kohta, 7 vuotta vanha.
Pitäs saada rahaa siihen.
Sitten on varmaa vielä ärtyneen suolen oireyhtymä tullu, että ihan saatanan kiva, polvikin vaivaa aina välillä ku liukastuin ennen joulua.
Kaikki paska siis kasaantuu taas samaan aikaan päälle.
Onneksi on lääkitys sentää kohillaan, ainaki psyyke ja mieliala, niin joo, pyysin kolme kuukautta sitten että aloitetaan taas mielialalääkekin ku kaikki meni perseelleen.
Mutta, kuten eräs lempparielokuvapahiksistani, nimeltä Dr. Arliss Loveless sanoi:
"We may have lost the war, but heaven knows we haven't lost our sense of humor! No, not even when we've lost a lung, a spleen, a bladder, two legs, thirty-five feet of small intestine, and our ability to reproduce - all in the name of the South! - do we EVER LOSE OUR SENSE OF HUMOR!"
