IRC-Galleria

Olen viettänyt tämän viikon ilmeisesti näennäisessä toimettomuudessa (vaikka todellisuudessa olenkin saanut luettua pääsykokeisiin suorastaan hämmästyttävän paljon) tavaten ystäviäni, jutellen ja urheillen heidän kanssaan - sekä syöden. "Kylläpäs olet ollut laiska", saatat nyt ajatella, ellet tunne minua kunnolla. Toisinaan laiskuus antaa voimia ja synnyttää sellaisia hyviä uusia asioita, joita ei muulla tavoin voi saavuttaa. Tämän viikon laiskottelu ainakin on kohentanut henkistä kuntoani huomattavasti.

Lukioaikana sairastuin anoreksiaan. Muutamassa kuukaudessa laihduin miltei 30 kg. Kuten uusimmasta jousiammuntakuvasta saattaa nähdä, ei minulla vielä ole huolta alipainoisuudesta, mutta silti olen alkanut havaita tuttuja merkkejä. Ellen ole ystävien seurassa tai vastikään urheillut, ei minun tule syötyä. Ei niin, ettenkö haluaisi syödä, en vain muista koko asiaa. Uskon alitajuntani yrittävän palauttaa minulle menetettyä hyvää oloa vanhalla keinolla. Ajatus elää koko ajan jossain tajuntani takamailla: "laihdu, niin voit ehkä sinäkin olla vielä joskus kaunis ja rakastettu".

Saattaa tuntua naurettavalta, että edes vaivaudun vielä huolestumaan moisesta. Olen normaalipainoinen ja varmasti voisin hyvinkin menettää vielä useita kiloja (ja todennäköisesti tulen menettämäänkin), mutta jos nyt annan periksi, en tiedä, miten pitkälle polku vie minut kohti nälkiintymistä ja pahaa oloa.

Oma, joskin minua oppineemmilta henkilöiltä omaksuttu käsitykseni on se, että ihminen tarvitsee noin viikon päivät oppiakseen uuden tavan. Niinpä päätin omistaa tämän viikon sille, että opettelen jälleen syömään, etten enää unohda sitä. Uskon, että se on tepsinyt, vaikka pelkään, etteivät lähimmäiseni enää pidä minua järin ahkerana. Toivon, että minulla on aikaa osoittaa heille heidän luulonsa vääräksi.