IRC-Galleria

Olen keskustellut erään ystäväni kanssa tunteista - siitä, ovatko ne olemukseltaan ylipäätään loogisia ja tulisiko ihmisen hyväksyä ne, vai pyrkiä niiden tukahduttamiseen niiden irrationaalisen ja arvaamattoman sekä arkielämää häiritsevän luonteen vuoksi. Itse olen sitä mieltä, että tunteet ovat ymmärrettyinä ja käsiteltyinä vahvuus, joka antaa ihmiselle motivaatiota: syyn olla olemassa, yhteisön (esimeriksi perheen), johon turvata, jolta saada voimaa ja palautetta, joka mahdollistaa kehittymisen ihmisenä, sekä oppimisen; tyytyväisyytttä hyvin suoritetusta työstä.... Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa: yhteisöt saavat ihmisen tottumaan niiden läsnäoloon siinä määrin, että hänellä on tapana pyrkiä niiden yhteyteen usein, mikäli hänellä on hyvä olo niiden parissa; toisin sanoen ne siis aiheuttavat riippuvuutta ja vieroitusoireena seuraa ikäväntunne. Rakkauden sekaan taas saattaa kiemurrella mustasukkaisuus, halu omistaa toinen tai hänen aikansa; merkitä hänelle enemmän.

Itsessäni on vahvistumassa muutamia päämääriä elämässä: halu kehittyä ihmisenä ja oppia uusia asioita, sekä halu rakastaa muita ja - jos mahdollista - saada vastarakkautta, mutta sen olemassaolo ei ole minun vallassani. Haluan elää hyvinä pitämiäni asioita varten - rakkautta, huolenpitoa, välittämistä.

Olen muuttumassa ja jokainen uusi ajatus, joka auttaa minua ymmärtämään itseäni paremmin, on minulle suuri lahja.

Ystäväni on sanonut, että suhtaudun välillä turhankin pessimistisesti päiviini ja hän on mielestäni aivan oikeassa. Tämä päivä ei oikeastaan luvannut aamulla mitään hyvää. Olin ikävissäni, kurkku oli vieläkin hieman karhea ja odotin jälleen yhtä yksinäistä päivää, jolloin hautautuisin itse omiin ajatuksiini voimatta jakaa niitä kenenkään kanssa. Ehkäpä minun olisi kuitenkin syytä oppia edes vähän toiveikkuutta, sillä ilta toi mukanaan odottamattomia yllätyksiä ja yhtäkkiä huomasin olevani jälleen onnellinen.

En tiedä, onko tarpeen yleensä olettaa päivien suhteen mitään. Nykyisin kohautan harteitani ja yritän parhaani mukaan sopeutua vallitseviin olosuhteisiin, saada aikaan paras mahdollinen lopputulos käytössä olevilla resursseilla. Ehkäpä suhtautumiseni lähitulevaisuuteen, se, etten odota mitään kovinkaan kummoista, on loppujen lopuksi parasta.

Pessimisti voi yllättyä vain iloisesti - jos sattuu uskaltamaan.

Aamulla heräsin kurkkukipuisena masentavantuntuisen maanantaipäivän jälkeen. Eilinen tuntui hienoiselta pettymykseltä: vaikka omalla jousella ampuminen olikin nautinnollista, alkoi vasen käteni täristä viikonloppuisen kuumeilun jäljiltä nopeasti ja pian valui hiki otsaani pitkin. Jouduin lopettamaan hieman tavanomaista aikaisemmin (tässä "hieman" tarkoittaa 5 minuuttia, mikä sekin on paljon, kun on kyse jousiammunnan kaltaisesta toiminnasta, jota haluaisi tehdä aina ja ikuisesti). Vaikka matka kotiin olikin miellyttävä istuuduttuani jousilaatikko sylissä suurta litteää neliömäistä pakettia kuljettavaa nuorta naista vastapäätä ja päädyttyäni juttelemaan hänen kanssaan jousiammunnasta ja grafiikasta, tuntui ilta silti pitkältä ja masentavalta. Tunnen olevani itsekäs: en saisi vaatia ystävieni aikaa niin paljon, mutta... Silti ikävöin, eikä silloin mikään aika tunnu riittävältä.

Tämä päivä osoittautui hyvin toisenlaiseksi kuin olin pahimmissa luuloissani pelännyt: kurkkukipu helpotti hieman Sencha-teetä nauttimalla ja jaksoinkin suoriutua normaaleista päivätoimistani ilahtuneena kauniinkeväisestä auringonpaisteesta, käydä sauvakävelyllä ja valvomassa Elanorin talvenjälkeistä kontaktinottoa kolmipyöräänsä. Illan kruunasi yhteinen suklainen leipomushetki pienen nappinenäni kanssa. Harva asia tuntuu yhtä lämmittävältä kuin läpisuklaisten itseleivottujen keksien syöminen kermavaahdolla koristetulla kaakaolla. Elanorin kasvoista erottui kaksi hieman tummempaa silmää suklaataikinan keskeltä.

Nyt lattialla on suklaamuruja ja olen siivonnut niitä parhaani mukaan. Silti olen onnellinen, sillä jokainen muru on täynnä elämää.

Perjantaina minusta vaikutti siltä, että viikonloppu olisi jo miltei valmiiksi pilalla. Mieleni oli aamusta asti surullinen ja iltalla saapui luokseni harvinainen vieras - päänsärky. Olin enemmänkin toivonut kuin uskonut voivani vaihtaa ajatuksia minulle läheisen ystäväni kanssa, mutta vaikka tietoisella tasolla ymmärsinkin, että hänellä oli kiire, masensi se silti hieman minua, varsinkin koska tiesin hänen olevan menossa tapaamaan entisiä ystäviäni, joiden seuraan en enää ole tervetullut. Toisinaan toivoisin vain voivani lopettaa tunneprosessit, jotka eivät aina tunnu vastaavan - ainakaan tarkoitustaan.

Sen sijaan, että olisin antanut periksi surumielisyydelle ja vain lyyhistynyt kärsimään ikävästä sohvanpohjalle, päätin että käyttäisin ajan hyödyksi. Illalla minulla oli lämpöä, joten en uskaltautunut jousiammuntaradalle, mikä hieman harmitti minua. Lauantain minun oli tarkoitus jatkaa roolipelikampanjaani, mutta koska olin itse flunssainen ja pelaajani kiireisiä, päätin, että olisi varmaan viisaampaa siirtää sitä kaikille paremmin sopivaan ajankohtaan. Päätin levätä ja parannella itseäni.

Lauantaina oloni oli entistä flunssaisempi. Aamulla olin turta ikävästä, mikä lähinnä suututti minua. Haluaisin kaivaa koko tunteen irti itsestäni ja keskittyä rakentamaan elämääni haluamaani suuntaan vailla tunteiden aiheuttamia häiriötekijöitä. Silti tiedän, että se on mahdotonta ja että todennäköisesti tunteista olisi hyötyä, jos minulla olisi mahdollisuus käyttää niitä järkevällä tavalla, jolloin saisin niistä voimaa. Siivosin koko päivän ja illalla laitoin Elanorin kanssa pitsaa. Iltaani piristi suosikkiartistini Morgan Carisin (tunnetaan myös nimellä Flowers From The Man Who Shot Your Cousin) kanssa käymäni keskustelu taiteen olemuksesta ja luovuudesta.

Tänä aamuna heräsin hyväntuulisena. Flunssa oli väistynyt ja niinpä päätin auttaa äitiäni lähtemällä hänen seurakseen Käpylän työväentalon kevätmyyjäisiin. Löysin itselleni kahdet ihanat villasukat. Odotan jo tilaisuutta päästä käyttämään niitä kesäisillä metsävaelluksilla tai viileinä syysiltoina käpertyessäni sohvalle lukemaan.

Toivoisin lämpöä muistakin kuin villasukista, mutta elämässä on tyydyttävä siihen, mitä on tarjolla.

Kävin tänään Sherwood shopissa tutkailemassa jousitarjontaa - ja sain tarjouksen, josta tulee olemaan hyvin vaikeaa ellei mahdotonta kieltäytyä... Toisaalta taas saattaisin pitää pitkäjousestakin. Äh... Tiedän, että olen mahdoton.

Jousiammunta on vienyt sydämeni täysin.

Opin viikonloppuna itsestäni muutamia hyvin tärkeitä asioita. Ensinnäkin sen, että maailmankuvani on hyvin loogisperustainen ja minun on vaikea uskoa mitään, ellei sitä esitetä minulle hyvien perustelujen kera - ja toisekseen, että taidan sittenkin omata kauneutta. Viis siitä, onko se sellaista, jota myyntihaluiset mainosmiehet meille poloisille suoltavat bussipysäkeiltä, lehdistä ja tv:stä. Tiedän sen, ettei minua nähtävästi ole aivan tuskallista katsoa.

Kiitos parantuneesta suhteestani omaan kehooni kuuluu ystävälleni. En vielä tiedä, miten koskaan kykenen tämän suuren lahjan maksamaan hänelle takaisin - ehkä en mitenkään. Harva ihminen kuitenkaan on koskaan antanut minulle yhtä suurta lahjaa. Eilen tunsin itseni kauniiksi ja hymyilin peilikuvalleni - ja tänään oloni oli, kuten alempana olevasta päiväkirjamerkinnästä saatat havaita, mitä loistavin. Toivon, ettei tämä häviä, että tunnen itseni kauniiksi vielä huomennakin.

Tunne siitä, että kelpaan, on tuonut muassaan paremman ruokahalun ja hirmuisen halun kehittää itseäni fyysisesti, nauttia kerrankin ruumiiillisuuden tunteestani.

Mihinkähän tämä vielä johtaa?

Tästä on jo jonkin aikaa, mutta minusta tuntuu, että muutama termi saattaisi kaivata selittämistä. Ennen joulua kysyin tyttäreltäni: "Onko pusukiintiö jo täynnä?" Tietysti poloinen kolmivuotias kuuli kysymyksei väärin. "Ättä, pusukuutio on ihan tyhjä", hän valitti. Sittemmin pusukuutio on saanut seurakseen halikuution. Molempien anatominen sijainti on paikallistettu vatsan seutuville. Jos pusukuutio on tyhjä, se pitää täyttää pusuilla. Sitten niitä voi jaella sieltä muille, jolloin kuutio jälleen tyhjenee. Pusukuution ylitäyttöä tulee kuitenkin varoa, sillä se saattaa räjähtää odottamatta. Silloin pusut voivat lennellä vähän sinne tänne.

Tänään on ollut ihana, ihana päivä. Eilen illalla mennessäni nukkumaan tunsin kurkkuni karheaksi. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin ja mietinkin, olisinko tänään kunnossa jousiammuntaan. Nukuin pitkälle puoleen päivään, mutta - ihme ja kumma - herätessäni olivat oireeni hävinneet tyystin. Aurinko paistoi kirkkaan keväisesti sisään ikkunasta ja minulla oli hyvä mieli. Äitini soitti epätoivoissaan, sillä hän oli hukannut lompakkonsa ja riensin auttamaan häntä. Onnekseni lompakko löytyikin, tyttäreni oli piilottanut sen sateenvarjorattaisiin vieraillessaan mummulassa. Sen jälkeen lähdin käymään kampaajalla. Ostoskeskuksen edessä eräs mies pysäytti minut odottamatta. "Saanko sanoa yhden asian?" hän kysyi. "Totta kai", vastasin hämmentyneenä. "Sinulla on kauhean kauniit huulet", mies sanoi. En oikein osannut vastata muuta kuin mutista hymyillen kiitokseni. Kampaajalla käydessäni sain kuulla, että hiukseni ovat alkaneet vahvistua. Kampaajani nauroi sille, että määrittelin hiukseni pöwwöksi. "Kyllä pörrö on hyvä, kunhan se on hallinnassa", hän selitti. Lähtiessäni hän taputti minua olkapäälle. Sen jälkeen sitten jousiammunnan pariin "Punnitse ja säästä"-kaupan kautta. En ollut koskaan käynyt kaupassa, mutta ystäväni oli maininnut, että sieltä saa jännittäviä teelaatuja. Niinpä sitten käväisin siellä ja päädyin keskustelemaan kahden englanninkielisen asiakkaan kanssa suitsukkeista ja myös myyjän kanssa. Hän suositteli kaupan itsetehtyjä myslejä. Täytynee kokeilla, sillä pidän myslistä. Jousiammuntakin sujui hyvin ja onnellisesti. Olin toivonut kovasti, että kahden vaiheilla ollut ystäväni tulisi sinne - ja tulihan hän, suureksi ilokseni. Kotona sitten pääsin pitkään lämpimään suihkuun ja tyttäreni suukotti minut märäksi.

Aknestikin sanoin: "Tänä päivänä on onnenpäivä, tänään kaikki onnistuu. Voin tehdä aivan mitä vaan."

P.S. "Miksi ihmeessä otsikko on 'feeling orange'", saatat kysyä. "Eihän siinä ole järjenhiventäkään." Mietipä hetki... Oranssi on sinisen vastaväri. Tunnethan sanonnan "feeling blue"?

Ystäväni tuli eilen tapaamaan minua ja syystä tai toisesta nousi esiin perin erikoinen puheenaihe. Keskustelimme näet siitä, miksi ihmisillä on tapana suorittaa eritteiden poistaminen - siis esimerkiksi virtsaaminen ja ulostaminen - yksityisesti. Eikö siinä vallan mene sosiaalisesti hyötykäyttöön kelpaavaa aikaa hukkaan? Ystäväni kertoi minulle, että miehillä on nähtävästi tapana keskustella keskenään vessa-asioitaan hoitaessaan. Itselleni tämä ajatus kuitenkin oli perin outo. Niinpä ryhdyinkin miettimään olenko lainkaan oikeassa halutessani sulkeutua yksin wc:n yksinäisyyteen.

Miksei kuonan poisto voisi olla julkinen tapahtuma? Ajatus kuulostaa kyllä yksityisyyteen tottuneesta vähintäänkin erikoiselta, mutta... Ainakin lapsille se on hyvinkin sosiaalista toimintaa. Kolmivuotiaalla tyttärelläni on tapana raahata pottansa olohuoneeseen, mikäli koolla on mielenkiintoisia vieraita. Miksei aikuinenkin voisi tehdä moista? Potta vaan kainaloon ja menoksi! Ja - entäpä - miksemme me länsimaiset ihmiset yleensä syö istuessamme wc-pytylllä?

Huolimatta siitä, että olen pohtinut tällaisia asioita ei wc-käyttäytymisessäni ole tapahtunut muutoksia. Ilmoitan kyllä, mikäli aion ryhtyä muuttamaan tarpeideni teon showksi. Älkää pidätelkö hengitystänne odottaessanne... Tai, no, voitte aina tietysti harjoitella.

"Ei sinulla ole makaaberi musiikkimaku", huudahti kerran kaverini. "Se on kadaaveri." En itsekään ymmärrä, miksi kuolemasta ja rikoksista kertovat laulut kiehtovat minua niin suuresti. Oma elämäni on hyvin rauhallista ja elämänasenteeni väkivaltaa vastustava - jousiammuntaankin suhtaudun enemmän meditatiivisena keinona itsensä kehittämiseen kuin varsinaisen väkivallan harjoitteluna. Jos kerran vihaan väkivaltaa, miksi se sitten kiehtoo minua musiikissa, ja vieläpä perin äärimmäisissä muodoissaan?

Last.fm:n mukaan eniten olen viime aikoina kuunnellut Andrew Lawrence-Kingin ja Paul Hillierin esittämää "Sweet Margaret and William"-nimisen laulun säveleen sovitettua Helen Adamin runoa "Shallow-Water Warning". Se kertoo eroottissävytteisen murhatarinan siitä, miten nainen hukuttaa rakastettunsa. Kaikessa julmuudessaan se on minusta riipovan kaunis. "Shallow-Water Warning" on kuitenkin vain alkua. Elvis Costellon esittämä "The Night Before Larry Was Stretched" kuuluu myös useimmin soitettuihin kappaleisiini. Se kertoo illasta ennen poloisen pikkurikollisen Larryn hirttäjäisiä. Myös Richard Marxin "Hazard", Miljoonasateen "Olkinainen", Nick Caven koko "Murder ballads" ja monet muut kuluvat (kuvaannollisesti) jatkuvasti.

Ehkäpä yritän ymmärtää väkivaltaa? Vai - pelottavampi vaihtoehto - olenko vain piilottanut väkivaltaisen puoleni jonnekin syvälle, josta se yrittää kiivaasti tarrautua ja pysyä elossa musiikin avulla?