IRC-Galleria

Maanantaina tein ystäväni houkuttelemana jotain sellaista, jota olen lapsuudestani asti (tarkalleen ottaen siitä lähtien, kun 11-vuotiaana luin "Tarun Sormusten herrasta") halunnut oppia tekemään - nimittäin kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni jousiammuntaa. Äitini, joka oli toki ollut tietoinen haaveestani, ei suuremmin hätkähtänyt, mutta muutamille ystävilleni uusi innostukseni kohde tuli täytenä yllätyksenä.

Vaikka muistoksi ensimmäisestä jousiammuntakokeilusta sainkin syvänvioletit mustelmat vasempaan käsivarteeni kohtaan, johon jousen jänne osui pari kertaa ja vaikka jälkeenpäin reiteni olivatkin maitohapoilla kaksi tuntia jatkuneesta kyykkyyn-ylös-rumbasta laskiessani jousen lattialle ennen kuin lähdin hakemaan nuolia taulusta oli pieni kipu vain mitätön muistutus oppimisen ja kehittymisen tarpeesta uuden kiehtovan harrastuksen rinnalla.

Hetki, jona havaitsin itse tunnistavani oikean ampuma-asennon oli mahtava. Palaute suorituksesta tuli välittömästi: nuoli joko osui kohteeseensa tai sitten se ei osunut. Pahimmassa tapauksessa se harhautui kauas maalitaulun ulkopuolelle. Silti jokainen ammuttu nuoli on arvokas, sillä se kertoo ampujalleen viestejä: "Nyt et keskittynyt ollenkaan olennaiseen", "Opettelisit tähtäämään" - tai "Olet kehittymässä".

Hämmästyneenä totesin että toistaiseksi vähäisen kokemukseni perusteella jousiammunnassa ja joogassa on yllättävän samanlaisia piirteitä. Molemmille lajeille on keskeistä keskittyminen omaan suoritukseen ja oman kehon kuunteleminen. Jousiammunta tuntui samalla kertaa hyvin virkistävältä ja rentouttavalta. Nyt yritän toipua rasituksesta sauvakävelyn, levon ja riittävän ravinnon avulla sekä venyttelemällä.

Miten on mahdollista, että minä, 31-vuotias pienen tytön äiti, joka on aina luokitellut itsensä pikemminkin älyllisesti kuin urheilullisesti suuntautuneeksi, on yhtäkkiä löytänyt itsestään kokonaan uuden puolen? Kiitos tästä kuuluu rakkaille ystävilleni, joista eräs sai minut oivaltamaan, että omasta ruumiillisuudestaankin voi nauttia. Vähitellen silmäni avautuivat ymmärtämään tämän opetuksen ja niinpä lähdin innoissani, mutta jännittyneenä mukaan kahden muun ystäväni pyytäessä minut mukaansa kokeilemaan liikuntaa.

Kunpa kehittyisin. Haluan tulla paremmaksi.

Tänä aamuna huomasin herätessäni, että voin paremmin. Yöllä ei enää ollut ollut kuumetta ja mielialanikin oli kohentunut. Metsä hohti ikkunan alla valkoisena ja iloisena talvisen auringon säteissä houkutellen talviselle retkelle suuren mehutermoksen ja juustovoileipien kera. Vielä tänään en uskalla lähteä kävelylle tai hiihtämään, mutta kenties huomenna...

Aamulla tapahtui muitakin hyviä asioita. Olen ollut jo pidempään huolissani siitä, etten ole kyennyt syömään normaalisti. Hieman pelokkaana olen seurannut painoni laskua ja heikentyvää ruokahalua. Kymmenen vuoden takainen sairastumiseni anorexiaan on yhä liian tuoreessa muistissa, jotten tunnistaisi sen hitaan paluun ensimmäisiä oireita. Niinpä olenkin pakottanut itseni syömään säännöllisesti edes jotain. Eilen minun teki kuitenkin mieleni ruokaa - ja samoin tänä aamuna.

Myös katsoessani peiliin katsoi minua pitkästä aikaa takaisin henkilö, jonka ulkonäöstä pidin. Se hymyili minulle ja minä sille.

Mitä on muuttunut? Ehkäpä jotain tavassa, jolla katson maailmaa. Olen viime päivinä (ja, totta puhuakseni, varsinkin öinä) keskustellut muutamien rakkaiden ystävieni kanssa minulle tärkeistä asioista. Uskon näiden keskustelujen auttaneen minua löytämään jotain sellaista, mistä en vielä osaa tietoisella tasolla puhua.

Rakkauden velkani ystävilleni kasvaa. Olen siitä kiitollinen enkä koskaan haluaisi lopettaa sen takaisinmaksua.

Viime päivinä olen kulkenut halki miltei kaikkien kuviteltavissa olevien tunteiden vaihdellen onnesta ja itseluottamuksesta syvään itseinhoon ja -sääliin. Tulevaisuus pelottaa. Olenko tarpeeksi vahva yrittämään sitä, mitä haluaisin? Tiedän, että toiveeni on ulottuvillani, jos tahtoni ja viitseliäisyyteni vain riittää - mutta riittäkö terveyteni? Vaikka olenkin saanut vihdoin lääkäriltäni luvan tavoitella toivettani, epäröin. Muistan viimekesäisen heikkouteni. Yksin olisin tuskin selvinnyt hengissä.

Mielialojeni vaihdellessa olen paljon velkaa ystävilleni, jotka ovat jaksaneet keskustella kanssani tuoden esiin omia näkemyksiään ja ajatuksiaan. Minulle merkityksellistä ei ole niinkään se, että jokin ajatus on mielestäni oikea tai paikkaansapitävä. Enemmänkin kaipaan uusia näkökulmia, sillä juuri ne saattavat saada minut löytämään jotain oleellista itsestäni ja ympäristöstäni, opettaa minua, jotta voisin kasvaa ihmisenä ja oppia rakastamaan muita paremmin.

Silti mietin, olenko tarpeeksi vahva ja rohkea suremaan suruni läpi ja jatkamaan matkaani eteenpäin. Aika näyttää.

Tänään kyllästyin lopulta odottamaan. Tein tärkeän päätöksen ja nyt huomaan, että oloni on toisaalta hyvin huojentuntut, mutta toisaalta minua pelottaa suuresti. Selviänkö tästä elämästäni varmasti yksin? Sama päätös on tehty jo kerran aikaisemmin, mutta silloin minä en tehnyt sitä. Silloin se tuntui pahalta ja pelottavalta, mutta jotenkin aikana, jona se ei oikeastaan ollut voimassa, sopeuduin siihen.

Pahempaa kuin lopullinen päätös on päätöksen odottaminen.

"Cold is the colour of chrystalline snow that falls from the heavenly sky" laulaa Annie Lennox kappaleessaan "Cold". Itselläni on toisenlainen "cold", siis lievä flunssa. Se tekee olosta kuitenkin ikävän ja surullisen. Vaikka tietää, että jos lähtisin nyt tapaamaan ystäviäni, levittäisin vain flunssaani, haluaisin silti kovasti nähdä heitä. Melkoinen ristiriita.

Tyttäreni on sentään tervehtynyt, vaikka hänestä vaikuttaakin olevan jäljellä vain pari suuria sinisiä silmiä pitkässä papusalossa, sillä ruoka ei ole maistunut hänelle viikkoon. Hän on myös löytänyt oman tahtonsa, mikä on aina hyvä merkki. Eilen pelasimme roolipelikampanjani "Talven kutomaa" 8. pelikerran. Tyttäreni, joka on varsin mieltynyt eritoten muutamaan ystävistämme, nosti hirvittävän metakan kuullessaan joutuvansa lähtemään mummulaan siksi aikaa, kun vanhemmat puuhaavat "aikuisten juttuja" noiden ihanien ystävien kanssa. On suloista nähdä, miten ehdoitta 3-vuotias kiintyy. Lienenköhän itsekään paljoakaan kummempi.

Kohta pitäisi laahautua kauppaan tartuttamaan viattomia kanssasivullispoloisia. Ehkäpä hetki vielä ystävien seurassa ircissä. Hyvä, että voin tavata heitä edes virtuaalisesti.

Tänä päivänä löysin itseni tilanteesta, johon tiesin joutuvani enemmin tai myöhemmin. Se, että se tuli vastaan jo nyt, hätkähdytti ja järkytti minua hieman. Olin tottunut mieltämään itseni itsestäänselvyydeksi minulle rakkaalle ihmiselle ja hitaasti olin jo huomannut alkaneeni välittää muista. Tänään oivalsin, etten ollutkaan itsestäänselvyys vaan yhäti hyvin rakas ja tärkeä. Rakkaani oli vain unohtanut itsekin sen, miten paljon tuntee minua kohtaan. Elämä on kasvattanut meidtä toisistamme erillleen. Toisinaan tunnen itseni katkeraksi sillä tiedän joutuvani hyväksymään sen - ja tiedän myös, ettei rakkaani enää tunne minua. Suuri osa väliimme kasvaneista erimielisyyksistä on juontanut juurensa siitä, että olen nykyisin aivan erilainen ihminen kuin 11 vuotta sitten tutustuessamme ja mennessämme kihloihin.

Monet ystäväni eivät myöskään ole oivaltaneet, miksi olen rakastanut juuri häntä, jota rakastan. Miten voin rakastaa miestä, joka kiinnittää ulkonäköönsä niin vähän huomiota? Niin ylipainoista miestä? Miestä, joka ei ole aina kohtelias saatika sitten ystävällinen? Tuo mies kuitenkin on opettanut minulle, että tärkeintä ihmisessä ei ole se, miltä hän vaikuttaa vaan se, millainen hän todella on. Ketään ei opi kertatapaamisella tuntemaan hyvin - eikä edes 11 vuoden yhdessäasumisella. Elämä on jatkuvaa muutosta ja sen hyväksymistä. Tulemme aina pysymään toisillemme mysteereinä. Itselleni näiden mysteerien selvittely on aina yhtä kiehtovaa. Helpot arvoitukset eivät kiinnosta minua lainkaan siinä määrin kuin vaikeat.

Elämä tuon minulle rakkaan mörököllin kanssa on opettanut minulle muutamia periaatteita, joista en halua luopua. En muodosta käsitystä kenestäkään ihmisestä toisen ihmisen mielipiteen mukaan enkä kuvittele edes tuntevani ketään ennen kuin pitkällisen tuttavuuden myötä - jos silloinkaan. Valitettavasti tämä on johtanut yhteen epämiellyttävään uuteen piirteeseen: olen oppinut halveksimaan sitä, että joillakuilla on tapana muodostaa ihmisistä hätiköityjä päätelmiä hyvin vähäisin perustein. Sinänsä se ei ole oikeastaan minun ongelmani; moisella typeryydellä kukin vain typistää oman elämänsä vääntyneeksi bonsaiksi. Onhan kieroonkasvaminen toki mielenkiintoista ja koristeellistakin, muttei kanssaihmisistä aina järin nautinnollista.

Itse olen vasta kasvuni alussa. Hätiköin, teen virheitä ja opin. Toisinaan olen surullinen, toisinaan iloinen. Aina kaipaan vuorovaikutusta minulle tärkeiden ihmisten kanssa - ja tutustun myös mielelläni uusiin ihmisiin.

Nyt minun pitäisi oppia luopumaan. Pitäisi tehdä valinta.

Ystäväni, jolla on nähtävästi tapana lukea näitä hajanaisia ajatuksenriekaleitani täällä, ihmetteli otsikointiani. "Onko niissä mitään järkeä?" hän kyseli. En tiedä, onko ylipäätään missään, mitä teen mitään järkeä, mutta itselleni käyttämäni otsikot ovat merkityksellisiä. Kirjoitan päiväkirjaani enimmäkseen itselleni; toisinaan purkaakseni ajatuksia, jotka vaivaavat minua, toisinaan, jotta muistaisin, millaista elämäni on ollut. Niinpä käyttämäni otsikotkin ovat varmaan toisinaan vaikeaselkoisia muille. No, aiheutan aina toisinaan mielelläni hämmästystä ja järkytystäkin.

Pidän sanaleikeistä ja muovailen toisinaan iloksenikin sanoja. Niinpä osa otsikoistanikin on ollut sellaisia. Paljon olen saanut myöskin vaikutteita musiikista, jota kuuntelen. Toisinaan omalaatuiset otsikot ovat muistumia jostain tunnetilasta tai laulusta, jonka olen kuullut.

Kunpa saisin edes jonkun toisinaan ajattelemaan.

Viime päivinä olen ikävöinyt muutamia ystäviäni, kutakin hieman eri tavoin. Toisinaan toisen läsnäolon huomaa vasta, kun häntä ei tavoita tai hänestä ei kuule muutamaan päivään. Olen itsekin ollut kiireinen tyttäreni sairastuttua, mutta harvoinpa olen tuntenut itseäni iltaisin yhtä yksinäiseksi, vaikken varsinaisesti missään määrin yksinäinen ole ollutkaan. Olenko tässä määrin tapojeni orja?

Usein iltaisin olen tullut keskustelleeksi ystävieni kanssa vakio-irc-kanavilla. Tänään on kuitenkin ollut hiljainen päivä. Televisio ja tietokonepelit tuntuvat tyhjiltä korvikkeilta oikeille eläville ja hengittäville, rakkaille ihmisille, joiden toivoisin voivan hyvin.

Kunpa kuulisin heistä jälleen pian. Kunpa kaikilla olisi hyvä olo.

ElfQuestin maailman tulevaisuuteen sijoittuvissa sarjakuvissa esiintyvällä Jink-haltialla on mielenkiintoinen erikoiskyky: hän saa taikakeinoin itsensä unohtamaan tyystin haluamansa asiat. Toisinaan toivoisin itsekin osaavani moisen taidon, ettei minun jatkuvasti tarvitsisi kantaa muassani muistojen vääristävää painolastia.

Miten kätevää olisikaan vain unohtaa ollessaan surullinen tai ikävöidessään jotakuta tuskaisasti? Entäpä silloin, jos sitä on sattunut tekemään jotakin ikävää? Silmät kiinni vain, hetken keskittyminen ja naps - ikävät muistot olisivat tiessään. Siihen kaiketi toiset pyrkivät väkijuomienkin avulla, mutta niiden vaikutus on hallitsemattomampi.

Itselläni ei kuitenkaan ole mahdollisuutta edes alkoholin suomaan hetkelliseen unohdukseen, ja huumeisiin en puolestani halua koskea. Minulla ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin muistaa ja koetella elämään ikävien muistojeni kanssa. Haluan ottaa opikseni ja kasvaa ihmisenä, mutta vaikka kasvaisin millaisiin mittoihin hyvänsä, en voi pakottaa ympärilläni olevia lähimmäisiäni kasvamaan tai tekemään oikein. Aina ei myöskään voi välttää kärsimystä siitä yksinkertaisesta syystä, että aina tie, joka aiheuttaa sitä vähiten, ei ole pidemmän päälle oikea tai edes hyvä. Toisinaan asioista, joista on tullut taakkoja on päästettävä irti vaikka ne aiheuttaisivatkin kipua luopumisen hetkellä ja varmasti sen jälkeenkin.

Miksi meille on annettu kipu?

"Jos sinulla olisi vielä vähän enemmän luonnetta, olisit maksalaatikko", tokaisi ystäväni minulle saaden minut hihittämään (tai piihittämään - termi, jonka osa ystävistäni jo tunteekin) hillittömästi. Olen toisinaan rasittanut itseäni ja läheisparkojani miettimällä, onko minulla kenties jo liikaa luonnetta. Ehkäpä on, ehkäpä ei; en osaa sanoa. Silti toivoisin usein, että osaisin pitää suuni kiinni, enkä niin ennakkoluulottomasti toitottaisi aina käsityksiäni ja mielipiteitäni. Vaikutan varmasti idiootilta toisinaan. Toisaalta - kukapa niin ei tekisi silloin tällöin.

"Ai et halua vaikuttaa idiootilta?" samainen läheiseni tokaisi minulle. "No, keksin yhden ratkaisun: ensinnäkin sinun tulee pitää suusi kiinni kaikkialla, ettet vahingossakaan vain aiheuttaisi pahennusta tai sanoisi jotain väärää. Toisekseen et saa katsoa ketään, ettet ärsyttäisi heitä. Kolmanneksi et saa oikeastaan olla kenenkään kanssa missään tekemisissä, sillä sekin ärsyttää joita kuita. Neljänneksi..." On pakko myöntää, että hän on oikeassa. Aina ollessaan kanssakäymisissä ihmisten kanssa riskeeraa ihminen oman maineensa ja kasvonsa. Useimmiten se ei liiemmin haittaa, vaikka sitä törttöilisikin oikein huolellisesti. Aina on olemassa niitä ihmisiä, joiden mielestä törttöilijä on mielenkiintonen persoona - ja mahdollisesti mukavakin, jos verivihollinen sattuu pitämään häntä imbesillinä.

Maailma on aivan liian täynnä vihollisuuksia ja ihmisiä, jotka muodostavat käsityksen toisesta pelkästään heppoisten vääriin tulkintoihin perustuvien arvioiden mukaan. Suotakoon se heille.

Omapahan on menetyksensä.