Aamulla heräsin kurkkukipuisena masentavantuntuisen maanantaipäivän jälkeen. Eilinen tuntui hienoiselta pettymykseltä: vaikka omalla jousella ampuminen olikin nautinnollista, alkoi vasen käteni täristä viikonloppuisen kuumeilun jäljiltä nopeasti ja pian valui hiki otsaani pitkin. Jouduin lopettamaan hieman tavanomaista aikaisemmin (tässä "hieman" tarkoittaa 5 minuuttia, mikä sekin on paljon, kun on kyse jousiammunnan kaltaisesta toiminnasta, jota haluaisi tehdä aina ja ikuisesti). Vaikka matka kotiin olikin miellyttävä istuuduttuani jousilaatikko sylissä suurta litteää neliömäistä pakettia kuljettavaa nuorta naista vastapäätä ja päädyttyäni juttelemaan hänen kanssaan jousiammunnasta ja grafiikasta, tuntui ilta silti pitkältä ja masentavalta. Tunnen olevani itsekäs: en saisi vaatia ystävieni aikaa niin paljon, mutta... Silti ikävöin, eikä silloin mikään aika tunnu riittävältä.
Tämä päivä osoittautui hyvin toisenlaiseksi kuin olin pahimmissa luuloissani pelännyt: kurkkukipu helpotti hieman Sencha-teetä nauttimalla ja jaksoinkin suoriutua normaaleista päivätoimistani ilahtuneena kauniinkeväisestä auringonpaisteesta, käydä sauvakävelyllä ja valvomassa Elanorin talvenjälkeistä kontaktinottoa kolmipyöräänsä. Illan kruunasi yhteinen suklainen leipomushetki pienen nappinenäni kanssa. Harva asia tuntuu yhtä lämmittävältä kuin läpisuklaisten itseleivottujen keksien syöminen kermavaahdolla koristetulla kaakaolla. Elanorin kasvoista erottui kaksi hieman tummempaa silmää suklaataikinan keskeltä.
Nyt lattialla on suklaamuruja ja olen siivonnut niitä parhaani mukaan. Silti olen onnellinen, sillä jokainen muru on täynnä elämää.