IRC-Galleria

Hän käveli pitkin tyhjää katua. Oli keskiyö, ihmisiä ei ollut lähimaillakaan. Hän on pian 18-vuotias, mutta silti hän pelkää edelleen elämää. Jokaisen pitkän tunnin ajan kävellessään öisin ulkona hän miettii, miettii elämäänsä ja sitä mitä hän elämältään haluaa. Voiko onni tulla ovelle, vai pitääkö hänen itse se saavuttaa. Silti, vaikka hän kuinka toivoisi, hän ei yksinkertaisesti uskalla ottaa riskiä ja yrittää etsiä oma onneansa. Ahdistuneessa mielessään tämä nuori nainen pohtii syytä elämälleen, miksi hänen täytyisi jaksaa yrittää. Hänellä ei ole ketään, ei mitään, minkä vuoksi pitäisi jaksaa.

Hänen anoansa löysi toisen, jätti hänet yksin, toisarvoiseksi pieneksi koristeeksi jota pidetään itsestäänselvyytenä. Nyt sitä tuskan tunnetta hänen rinnassaan ja sydämessään ei voi sanoin kuvata. Itku on turtunut niin syvälle ettei kyyneleet enää tule. Hän ei osaa enää itkeä, vaikka voi kuinka se helpottaisi. Hän toivoo, toivoo ja toivoo että hänet pelastettaisiin pian, sillä kohta ei enää pelastettavaa ole. Sydämensä hän on yrittänyt repiä rinnastansa, tappaa tunteensa, tappaa kaiken sen mitä hän tunsi, jotta hän pystyisi elämään taas. Mutta ei, se ei auta mitään.

Alkaa satamaan. Sade piiskaa hänen kasvojaan. Kylmä sade kasvoilla ei auta enää mitään sekään. Ennen se auttoi, ennen hän saattoi kulkea sateen lävitse ja tuntea kuinka se sade huuhtoi kaiken hänen sisällään pois. Nyt sekin helpotus on viety häneltä. Hänen on vaikea hengittää, tuska tuntuu joka kolkassa hänen hennossa ruumiissaan. Kädet etsivät tukea toisesta ihmisestä, mutta sitä tukea ei löydy. Hän kaatuu vesilammikkoon, kääntää itsensä selälleen ja katsoo taivaalle. Huokaisten hän nousee pystyyn ja jatkaa matkaansa.

Hän toivoi joskus että kahdesta rikkinäisestä ihmisestä olisi voinut tulla yksi kokonainen ja ehjä. Mutta ei enään. Ei enään koskaan. Hän saapui matkansa päähän. Nyt hän seisoo kalliolla, tuo nuori nainen jolla olisi vielä niin paljon elettävää. Hän hymyilee hennosti kohtalolle ja tuolle kivulle rinnassaan, helpommalta hänestä tuntuu päästää irti maailmasta. Sillä hän viimein tajusi, että vaikka hän on antanut elämälle ja maailmalle kaikkensa, hän ei ole saanut mitään takaisin. Mielessään yksi lause ainoalleen, "kestätkö sinä nyt katsoa minun kuolevan?" hän ottaa askeleen kohti toisenlaista äärettömyyttä.