IRC-Galleria

Sunnuntaina klo. 17.45 tai klo. 20.30 Helsingin Tennispalatsissa Merirosvoradio (the boat that rocked). Varasin kaks paikkaa toivoen että joku lähtee mun kaa. Että mites oisoiss?

Crista sanoo:
jee se oli ihan hyvää viel <3 ja mulla oli vielä hengissä olevia kanalihapulliakin <3

Teramemory (Ömömhöm...) sanoo:
Kuulostaan jokseenkin häiritsevältä kun puhut että ruokasi olisi edelleen hengissä

Öööh.. kävelinkö just noin 6.5km puistolasta koivykylään? Janina oli onneks tiksiin asti seurana. ja mitä ihmettä, ei koko matkaan kulunu yhteensä ku noin 1h 30min. Aika hyvin aika hyvin. Turpaan sille joka kysyy miks helvetissä tämmönen matka ja tähän aikaa :'DDD

Ulopäin näyttää siltä, että istun koneen ääressä äärettömän tylsistyneenä pelaamassa pasianssia. Oikeasti sisälläni käy taistelu. Taistelu kehoni hallinnasta. Taistelu hulluuden ja järjellisyyden välillä.
Tuntuu että räjähdän sisältä päin.

Niin, siitä on vähintää kaks vuotta kun oon viimeks Megazones ollu. Mutta tänään. Tänään asia korjaantui. Just olen palannut kotiin neljä tuntia kestävästä FNF:stä. Ei kyllä kaduttanut että sinne mentiin. Minä ja eeva nyt oltiin lähinnä häntäpäässä ku kaikki muut oli semmosi yybermagajäsen pelaajii, mut ei se menoa haitannu. Ne tyypit oli hauskoja ja kannustavii :) Joku tais jopa sanoo mulle että mähän pelaan tosi hyvin.
Hieman kitkerä sivumaku ehkä kuitenki kokemuksesta löytyi. Eihän tuo tietenkään täysin yltänyt vanhan megazonen tasolle. Odotustila oli vähän liian suuri ja valoisa, siit puuttu se oikee tunnelma. Lisäks possee ois saanu olla enemmän, sitäki tuntu katoavan illan mittaan ja osa porukasta väsähti puolessa välissä. Eikä siellä ollut Akiraa ja Xtofferia, jotka oli yks mainpoint vanhas pleissis.
Mutta kuten sanoin, kivaa oli ja todennäkösesti kuukauden päästä uudestaan!

Pikku Pöpö oli aina asunut maan alla. Hänen maailmansa koostui, mullasta, kivistä, juurista ja pimeydestä. Hän oli onnellinen, sillä eihän hän tiennyt paremmasta. Tyytyväisenä hän oli vuosikaudet vaellellut pitkin maanalaisia luolia, hän oli löytöretkeilijän luonne. Pöpön maailma muuttui sinä päivänä kun hän löysi tunnelin, joka johti vastoin kaikkia odotuksia, ylöspäin.
Pikku Pöpö katseli hämmästyneenä ylöspäin johtavaa tunnelia. Hän tunsi sydämensä hakkaavan luonnottoman lujaa pienessä rinnassaan. ”Mitähän tuolta ylhäältä löytyy?” Pöpö pohti mielessään, ”voi kuinka kiinnostaisi mennä tuota ihmettä tutkimaan, mutta mitä jos tuo onkin polku jonkun hirviön pesään, ja minusta tulee aamupalaa ja muussia ja pienet siipeni menevät rikki! …SIIVET!”. Koskaan ei pikku Pöpö ollut käyttänyt siipiään, mihinkäs hän niitä olisi tarvinnut tunneleissa, joissa harvoin mahtui edes pystyssä seisomaan. Mutta nyt.. nyt oli hän löytänyt siivilleen täydellisen käyttötarkoituksen. Enää ei Pöpö epäröinyt. Hirviöitä tai ei, hän pääsisi viimein käyttämään siipiään ja viemään tutkimusmatkansa aivan uudelle tasolle. Hän nappasi luolan seinää pitkin myllertävän madon ja lörpsäytti sen suuhunsa ”Eihän nyt tyhjällä vatsalla voi lähteä seikkailemaan” hän vakuutti itselleen.
Ylöspäin johtava tunneli oli pitkä, mutta jonkun ajan kuluttua tunnelin päästä alkoi kajastaa selittämätöntä ja sokaisevaa kirkkauta, jollaista Pöpö ei ollut koskaan nähnyt. Siitä huolimatta hän jatkoi rohkeasti eteenpäin, aina välillä istahtaen lepäämään tunnelin reunasta törröttävälle kivelle tai multapaakulle.
Viimein tuli pikku Pöpö tunnelin suulle. Valo oli niin kirkasta, että se sokaisi Pöpön hetkeksi aivan täysin, ja raukka joutui paniikkiin ja kirkui hädissään, sillä jos on kerran oppinut silmiään käyttämään, ei siitä taidosta tahdo luopua. Onneksi sokeus oli vain hetkellistä ja pian Pöpö pystyi taas käyttämään silmiään. Voi ihme, mitä hän nyt näkikään! Koko tämä ’toinen maailma’, joksi Pöpö sitä alkoi myöhemmin nimittää, oli täynnä värejä. Pikku Pöpö näki ensimmäistä kertaa sinisen taivaan, vihreän ruohon, joka oli melkein häntä itseään korkeampaa ja keltaiset perhoset jotka lensivät päämäärättömästi ympyrää hänen ympärillään.
Pöpö halusi nähdä enemmän tästä oudosta värimaailmasta ja niinpä hän nousi taas siivilleen, ettei korkea ruoho estäisi häntä näkemästä mitään, mikä tämän maan pinnalla oli. Kauas ei Pöpö kuitenkaan päässyt, sillä hän näki välähdyksen jostain puhtaanvalkoisesta ihan lähellä. Hän meni lähemmäs ja nähdessään mistä tuo valkoinen oli peräisin, unohti hän heiluttaa siipiään ja putosi kevyesti tömpsähtäen maahan. Tuskin Pöpö edes oli huomannut pudonneensa, sillä niin lumoutunut hän edelleen oli kohtaamastaan kauneudesta ettei saanut siitä silmiään irti ja unohti kaiken muun. Se, mitä Pöpö tuijotti oli kukka. Kaunis, pieni ja lyhyt vartinen kukka, jolla oli puhtaan valkoiset terälehdet, keltainen keskus ja raikkaan vihreät lehdet. Pikku Pöpön ja kukan kohtaaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä, ainakin Pöpön osalta.
Pienen ikuisuuden Pöpö tuijotti suurta, valkeaa kukkaa. Muutamia vesipisaroita tipahteli siellä täällä, auringonpaisteesta huolimatta, ja niiden vaikutuksesta muodostui pikku Pöpön ja suuren Kukan ympärille monivärinen sateenkaari. Pöpö oli entistä huumaantuneempi tästä kauneudesta ja tunsi, että tässä kohti sopisi hyvin halata tuota kukkaa. Mutta Pöpö ei kerennyt ottaa kuin muutaman askeleen kohti elämänsä rakkautta, kun heidän päälleen lankesi suuri varjo. Kauhistuneena Pöpö katsahti ylöspäin ja kerkesi nähdä vilauksen jostain suuresta, mustasta ja epätasaisesta ennen kuin se osui maahan, juuri pikku Pöpön ja suuren Kukan kohdalla, jättäen heistä jälkeensä vain kaksi pientä liiskaantunutta kasaa. Niin loppui Pöpön ja Kukan tarina, sillä Pöpö oli noussut maanpinnalle nurmikentällä jossa kylän pojat aina viikonloppuisin tapasivat pelata jalkapalloa.

...sen nimisen novellin alotin tänää luovan kirjottamisen tunnilla. Jos ei muuta niin luova se ainakin on. Ja erilainen ku muilla :'DDD

koska olet viimein lähtenyt pois luotani, tiedän etten enää koskaan ole yksinäinen
kuvasi minusta oli niin naiivi, aivan kuin olisin täydellinen
Lennän sinimustassa unelmassani, ulvon kilpaa susien kanssa
astun harhaan, putoan aineettomuuteen
draculina näkee viimein oman unelmansa painajaisena
vielä ei ole liian myöhäistä pysäyttää häntä joka lähti pois
vielä voin pitää hänestä kiinni, vetää mukanani varjoihin
painajaismainen unelmani on muuttunut todelliseksi
suloinen pimeys on muuttumassa pelottavaksi
Nähdessäni auringon en voi elää ilman sinua,
sillä eihän mikään tunne ole täydellinen puolikkaalla sydämellä annettuna
Kuulen auringon, haistan valon
sinun kanssasi astin viimein aamun kajon

"Syökää pojat pullia, se kasvattaa.. -hauista"

Juuri tälläistä läppää tytär haluaa kuulla isältään.