Tänään oli Metrossa raiskaus etusivun uutisena. Mikä tekikään tästä raiskauksesta niin merkittävän tapauksen, että se nostettiin etusivulle heti seuraavana päivänä, kun monesti raiskauksista uutisoidaan lyhyesti jopa viikkoja tapahtuman jälkeen.
Oliko uutisarvoista se, että raiskaaja oli vaaleahiuksinen turun murretta puhuva kantasuomalainen. Onko kantasuomalainen raiskaajana niin poikkeuksellinen, että nostaa uutisarvoa etusivun kamaksi. Vai onko kenties kyseessä mokutuksen oire, jossa yritetään uutislähteitä valikoimalla saada esitetty kuva vastaamaan omaa aatetta.
Kun lukee mokuttajien julkaisuista raiskauksista, niin kannatta pitää mielessä seuraavia yleisiä piirteitä:
1. Tekijän alkuperä pidetään mahdollisuuksien mukaan pimennossa, jos tekijä on ulkomaalaistaustainen, joko jättämällä täysin mainitsematta tai käyttämällä hänestä nimitystä: suomen kansalainen tai paikkakuntalainen. Mainitsematta, että kansalaisuus on tuore. Tätä perustellaan sillä, ettei haluta ruokkia rasismia tai leimata ihmisryhmää, ikäänkuin rasismia voisi esiintyä vain joitain rotuja kohtaan ja ikään kuin kaikkia ihmisryhmiä ei voisi leimata.
2. Kantasuomalaisuus taas kerrotaan avoimemmin ja tuntomerkit raiskaajasta välitetään nopeammin ja näinhän sen pitäisikin olla
kaikissa raiskaustapauksissa, kun tekijää ei ole tiedossa.
Mokuttajat eivät halua kertoa ulkomaalaisuutta leimaamisen pelossa. Tässä ei ole väärin ainoastaan se, että leimaantumista pidetään pahempana kuin itse tekoa, jonka perusteella leimataan. Koko idea tekijän asettamisesta laveampaan viiteryhmään leimaamisen välttämiseksi on täysin nurinkurinen. Kun kerrotaan raiskaajan olevan ihminen, niin kaikki ihmiset leimaantuvat potentiaalisiksi raiskaajiksi. Kun tarkennetaan ryhmää kertomalla miehen raiskanneen, niin puolet ihmiskunnasta poistuu kertaheitolla syyllisten joukosta. Nyt leimaantuu enää kaikki miehet ja kaksinkertaisella vahvuudella. Kun Suomessa kerrotaan että kyseessä on ulkomaalaismies, niin kaikki kantasuomalaiset miehet poistuvat epäiltyjen ja siis leimattujen joukosta. Nyt enää pieni vähemmistö (muutama prosentti) kansasta leimaantuu ja taas astetta vahvemmin. Sitten kun kerrotaan raiskaajan olleen neekeri, niin suurin osa ulkomaalaisistakin poistuu leimattujen joukosta. Kun kerrotaan kansalaisuus/rotu, niin suurin osa neekereistäkin poistuu leimattujen joukosta. Lopulta kun kerrotaan raiskaajan nimi kasvojen kera, niin kaikki muut ihmiset ovat päässeet karkuun leimakirvestä ja raiskaaja yksin leimaantuu teostaan.
Tarkennusta voidaan viedä pitemmällekin. Kertomalla tarkemmin raiskauksen olosuhteet, niin raiskaajan käytöksestä leimaantuu pienempi osa. Tämä raiskaaja ei todennäköisesti raiskaa keskellä päivää ihmisvilinässä. Hänen käytöksensä siellä on leimauksesta vapaampaa. Jos oikein paljon tiedetään tapahtumasta, niin voidaan rajata riskikäytös hyvinkin tarkkaan tiettyihin tilanteisiin, joissa raiskaaja on vaarallisimmillaan. Häntä ei niinkään tarvitse varoa joissain muissa tilanteissa. Eli tietoa lisäämällä vähennetään syyttömien leimaantumista ja lisätään syyllisten leimaantumista. Leimaaminen kun ei itsessään ole ongelma. Se ei varsinkaan ole ongelma silloin kun se osuu täsmällisesti oikein syyllisiin. Silloin se ei ole ongelma kuin maailmaa huonosti kuvaaville hypoteeseille (raiskausten tapauksissa monikulttuuriselle onnelalle) tai huonosti käyttäytyville ihmisille. Leimaamisesta valittajat kuuluvatkin yleensä jompaan kumpaan näistä kahdesta ryhmästä.
Tarkemmin ottaen yksilö leimaa myös aina kaikkia viiteryhmiään kaikilla teoillaan. Tämä ei vain yksittäisttäistarkastelussa nouse merkittävyyteen, mutta kun yksittäisistä tapauksista aletaan koota tilastoa, niin leimaavuus tulee jälleen esille ja täysin loogisesta syystä. Yleistäminen on elinehto ihmiselle. Yleistämällä ihminen parantaa mahdollisuuksiaan välttää sekä vaarat, että saavuttaa tavoitteet.