IRC-Galleria

Ikävä on hassu juttu.. Välillä se tuntuu kamalan painavalta ja raskaalta taakalta, välillä se tuntuu puristavan sydämen olemattomiin ja toisinaan se pyörittää myrskyn lailla. Samalla tunteella on niin monet kasvot. Ehkä juuri siksi se piinaakin niin julmasti, koska siihen ei totu, se muuttuu jatkuvasti ja juuri silloin kun luulet päässeesi siitä yli.
Miksi me edes ikävöimme? Onko se vain tapa, vai onko sillä jokin syykin? Ero kuulemma vahvistaa tunteita, mutta entä jos tuleekin unohdus? Onko ikävöinti osoitus siitä, että emme pidä toista itsestään selvänä? Koko tunne taitaa juontaa juurensa jo kauas kauas niille ajoille, jolloin elettiin laumassa ja lauma oli tärkeä, mikäli halusi selvitä hengissä edes niin kauan kun oli jatkanut sukua..
Yritä lievittää ikävääni musiikilla ja fiilistelemällä, mutta yritys tuntuu turhalta ja vaikutus onkin miltein päinvastainen. En vain kai osaa. Takaraivossa alkaa itää pelko siitä, että minua ei ikävöidä..