Okei, nyt se tuli katsottua viime perjantaina, jolloin oli ensi-ilta. Odotin hommaa mitälie vuoden innolla. Herättelin elokuvasta julkaistujen kuvien ja valittujen näyttelijöiden perusteella päässäni mielettömiä mielikuvia lopputuloksesta. Trailerikin vielä lupaili erittäin hyvää. Mutta nyt sanon, että olen pettynyt. Hyvinkin pettynyt. En voi väittää, että olisin inhonnut katsoa Alice in Wonderlandiä. Mielesä vaan juoksi kritiikkiä yhtenä nauhana elokuvan ajan.
Mistä sitä aloittaisi? Heti ensin petyin elokuvan aloitukseen. Siinä ei ollut mitään mahtipontista, kuten Burtonin leffoissa yleensä. Johdatus aiheeseen oli huono. Kaikki alkoi tapahtumaan liian nopeasti. Vaikka tavallaan pidinkin Alicen lapsinäyttelijästä, huulipuna oli liikaa. Ja olisin silti valinnut tavallisemman näköisen tyttöseen. Olisi heti nostanut vähän pisteitä minun silmissäni. Komiikka Alicen miesehdokkaasta ja sukulaisista oli ihan ok, mutta jäin odottamaan jotain vielä irvokkaampaa ja Burtonmaista.
Ai niin, mainitsisin, että tykkäsin kovasti kaikista piiloviittauksista Ihmemaahan normimaailmassa.
Seuraava asia, joka sai nykimään kulmakarvani, oli kun Kani ilmestyi tavalliseen maailmaan. Se tuli liian suorasukaisesti. Ei mitään mystiikkaa. Samoin johdattelu Ihmemaahan puun kololle oli aika laimea. Taas kaipasin Burtonia.
Okei, eteisaulakohtauksesta minä pidin. En uskalla sanoa muuta, ennen kuin olen nähnyt elokuvan joskus uudestaan. Voisin kyllä mennä katsomaan sen uudestaan ihan elokuviinkin, mikäli pääsisin Tampere Kupliin 10:n finaaliin, toisin sanoen saisin pari leffalippua.
Suuni loksahti auki, kun huomasin heti Ihmemaan metsikköön siirtyessä piiloviittauksen Burtonin aiempaan elokuvaan: Sleepy Hollowhun. The Tree of the Deadin design oltiin siirretty yhteen puuhun taustalla ja sitä näytettiin siinä ihan hauskalla tavalla. Varmaan vain fanien huomattavaksi tarkoitettu.
Seuraavista kohdista en muista mitään siihen asti, että siirryttiin teekutsuille. Mad Hatterista ei voinut muuta kuin pitää. Ihan oikeasti oli paras hahmo koko leffasta, parhaiten rakennettu. Mad Hatterissa oli sellaista tiettyä lapsekasta herkkyyttä. Ymmärsin sitä todella hyvin. Muutkin hullut olivat ihania. Murmelilla oli ihana ääni.
Petyin myös siihen, miten huonosti kaikki hahmot esiteltiin. Koko leffa oli erittäin nopeatempoinen, eikä se sisältänyt juurikaan hiljaisia kohtauksia, joissa tunnetilat olisivat tihkuneet valkokankaan lävitse. Se olikin yksi leffan suurimmista heikkouksista. Nopea tempoisuus ja tapahtumissa hyppiminen. Tästä syytäisin Burtonia, mutta mistäs sitä oikein tietää.
Yksi hahmo, johon petyin oli Anne Hathawayn hahmo the White Queen. White Queen on niin jumalattoman kaunis hahmo ja trailerissakin se asento teki niin hyvähaltiatarmaisen vaikutelman, että ei voinut kuin vaan pettyä. Siinä ei ollut minkäänlaista syvyyttää. Tämä saattoi hyvinkin olla Burtonin oma mielikuva White Queenistä hahmona. Minuun ei kuitekaan purrut.
Sitten... Alice. Täytyy sanoa, etten ole vielä koskaan päässyt Alicen tasolle oli sitten kyse mistä elokuvaversiosta tahansa. Kuitenkin pidin ihan OK:sti tästä Alicesta. Ei ollut ärsyttävän näköinen tai mitään. Ja taas täytyy sanoa, ettei minulla enää ole kovin tarkkaa mielikuvaa Alicesta hahmona. Ei kuitenkaan ollut ärsyttävän tyttömäinen. Peukut Burtonille tästä.
Nyt en spoilaa. Elokuvan loppu kaikessa äkkinäisyydessään oli myös todella rasittavan äkkinäinen. Sekaan oli lipsahtanut yksi kliseekin. Nyt tulee iso spoiler, älkää lukeko sulkeisiin kirjoitettua, jos ette halua spoilaantua todella pahasti!! (Olisin halunnut, että Alice olisi vain käynyt nopeasti tavallisessa maailmassa ja palannut sitten Ihmemaahan Hatterin luokse. Ärsyttävää. Menetti niin paljon, kun ei jäänyt Hatterin luokse. Ärrrr. Tyhmä Alice!).
Kokonaisuudessaa elokuvan parhaimmiksi puoliksi osoittautuivat ehdottomasti puvustus, Mad Hatter ja musiikki. Suurimmat nimet olivat siis Atwood, Depp ja Elfman. Lyön vaikka satasen vetoa, että puvustuksesta paukahtaa palkinto(ja) ainakin Oscareissa ensi vuonna. Tiedän tämän jo nyt varsinkin kun oma ultimaattinen unelimien unelma olisi päästä Burtonin leffoihin puvustelemaan. Atwoodille peukut!
Sitten... Depp. Melkein sanoisin, että paras tai ainakin parhaasta päästä roolisuoritus Hatterina ikinä. Minulle juuri taannoin sanottiin, että Hatter on kuin Willy Wonka, eli ei mitään uutta. Mutta tämä ihminen oli totaalisen väärässä. Yksi syy ehdottomasti, minkä takia Burton valitsee Deppin aina leffoihinsa on se, että Depp vetää jokaisen roolinsa erilailla ja mielettömällä hahmonsa ymmärtämisellä todella syvällisellä tasolla. Poikkeuksetta. Minulle oikeasti tapahtuu todella harvoin niin, että rakastuisin elokuvahahmoon. Tällä kertaa kävi niin. Tällaisia hahmoja on Hatterin lisäksi oikeastaan vain yksi ja se on V for Vendettan V. Vaikka olen Depp-fani, en todellakaan ole vielä rakastunut hänen yhteenkään hahmoonsa. Hatterissa on mieletöntä herkyyttä ja hahmossa näkee selvästi pienen lapsen sisällä. Innostuneisuus on yksi parhaista puolista Hatterissa. Sitten ne mielialanvaihtelut ja "Do you know why a raven is like a writingdesk?" olivat myös ihania puolia. Toisaalta hahmon ymmärtämiseen johdattelee oma vaatetukseen suuntautuva kiinnostukseni. Varsinkin hatut. En ole todellakaan kenkäfriikki, enkä oikeastaan kyllä hattufriikkikään. Mutta niitä on kyllä ihan hemmetin hauskaa tehdä. Pidin muuten ihan hirveästi siitä kiltistä, jota Hatter käyttää taistelussa. Erittäin IC. Aah. Voisin jatkaa kehumista ikuisuuksiin.
En jaksa tehdä merkinnälleni hyvää lopetusta, mutta jos tiivistän mielipiteeni yhteen lauseeseen, se menee näin: Elokuva ei aivan lunastanut odotuksiaan varsinkaan Burtonin osalta, mutta elokuva oli kuitenkin visuaalisesti sykähdyttävä hulluine hahmoineen. Fuck you Disney!