IRC-Galleria

Huhhuh. Mikä murrosvaihe onkaan meneillään elämässäni tällä hetkellä! Tiedättekö sen tunteen, kun kyselette suuria kysymyksiä elämässänne ja sitten all of a sudden, niihin vastataan, vaikka tavallaan et koskaan uskonut, että se olisi edes mahdollista? Noh, sellainen tunne minulla on.



En ole Madonna-fani ollenkaan ja internet suorastaan oksentaa kommentteja, jotka viittaavat kyseisen kappaleen ja musiikkivideon liittyvän satanismiin. Noh, minäpä kerron mitä kappale mielestäni yrittää kertoa. Video kertoo jumalasta ja todellisuuden kohtaamiseen liittyvästä pelosta. Samoin surusta. Koira, linnut, ne symboloivat mielestäni vapautta ja samalla sen puutetta. Se joka uskoo, että tuo on joku paholaisen houkutus, se myös muuttuu sellaiseksi. En olisi muuten edes tajunnut avautua tästä, mutta huomasin tuon hiukan tyhmän ilmiön tuolla kommenteissa. Takaisin asiaan.

Mitä sitten on ollut meneillään?

Muistatte (ehkä) kaikki hiljaiset kummittelu- chakra- meediomutinat täältä blogista. Nyt se sitten aukesi aika suureksi. (Suhteessa siihen, että ei koe mitään arjesta poikkeavaa, nyt koen ehkä 35%:lla yliluonnollista, mutta se tuntuu melkein sadalta). Kolmas silmäni. Näen henkimaailmaan. Kaikki on kuitenkin vielä sen verran alkutekijöissä, että suoraan sanottuna pelotti. Ja pelottaa vähän edelleen, mutta kaikki on kääntymässä paremmaksi, koska minulla on vähintään yksi suuri energia selkäni takana pitämässä turvaa. Eikä tämä ole mikään symbolinen arvaileva vitsi. Se on ihan totta.

Arvatkaa mikä on aika suuri vitsi tämän henkisen heräämisen kanssa minun kohdallani? Uskoin Jumalaan noin suunnilleen 16-vuotiaaksi asti hakemalla vastauksia maailmasta, kaiken ulkopuolelta, minkä uskoin olevan todellista. Sitten tein kyseenalaistuksen. Rakastuin, mutta hukuin filosofiaan, tukenani vain tiukat sanat: "Uskon Jumalaan", vaikka lausuin ne epävarmuudella. Kyseenalaistin kaiken, mihin olin siihen asti uskonut. Kyseenalaistin elämänmuodon, fyysisen todellisuuden, kyseenalaistin itseni, kyseenalaistin kaiken. Masennuin.

Raamattu opetti minua pelkäämään muiden uskontojen aatteita. Aloin ruoskimaan itseäni, syytin itseäni syylliseksi, syntiseksi, koska sydämessäni oli ajatuksia, jotka eivät lukeneet Raamatussa. Koin ympärilläni pelottavia asioita, ja ajattelin, että olen tulossa hulluksi. Pyysin apua. Aloin saamaan hiljaisen käsityksen asioista ympärilläni, enkä edes muista, missä vaiheessa lopulta tajusin, miten voi päästä kohti Totuutta.

En halua tyrkyttää kellekään mitään, koska tärkeintä on oma sisäinen matka asioiden luo, mutta:

LÖYDÄT KAIKKI VASTAUKSET SISÄLTÄSI. Jos alkaa selittämään kaikkia sisällä kuplivia asioita ja outoja ajatuksia psykologialla ja omalla hulluudellasi (nekin ovat oma aspektinsa, kyllä, mutta ne eivät saa olla tekosyy pelolle!), et löydä vastauksia, ellei joku lyö niitä päin naamaasi niin, että sattuu. Eli ole avoin. Hiljennä mielesi ja kysy oikeat kysymykset. Niihin vastataan kyllä. Täysin odottamattomilla tavoilla.

Arvatkaa, mikä on parasta? Edes hetken avoimuudella ja itsensä kuuntelemisella et menetä yhtään mitään. Älä aliarvoi alitajuntaasi.


Uskon, että uskonto voi tuottaa ihmisille kyllä oivaltamisen kokemuksia ja paljon hyvyyttä, mutta se ei ole useimmille lopullinen tapa löytää asioiden todellista (ja arvattua ihmeellisempää) laitaa. Usko, on se, mitä tarvitset. Ei ihmisen tuottama harhakuva, joka nykyaikana pohjautuu siihen, että me emme koe tai näe ihmeitä.

Ja nyt pieni salaisuus.

Jokainen, jokaikinen voi nähdä henkiä, energioita, auroja, kuulla puhetta toisesta maailmasta, kommunikoida sen kanssa ja löytää todellisen itsensä. Näitä asioita on kaiken lisäksi paljon pidempi lista, joista minä en ole edes tietoinen millään tavalla.

Tiedätkö miksi olet Maapallolla? Tiedätkö miksi kärsit? SINÄ valitsit tulla tänne. Oppimaan. Tulet kärsimään fyysisen elämäsi niin kauan uudestaan, että olet oppinut sen, mikä oli sen tarkoitus.

Filosofian opettajani katsoi minua kieroon, kun otin monta kertaa lukiossa etsinnän aikoinani esille ajatuksen: "Elämätarkoitus on löytää oma elämäntarkoitus." Paradoksiko? Minäpä kerron, miten tämä selittyy.

Olet tullut tänne oppimaan. Mutta ennen kuin tiedostat, että olet oppija, ei sinulla voi olla opettajaakaan. Joudut palaamaan tänne niin monta kertaa, että läksyt on opittu. Homma helpottuu heti, kun tiedostat, että voit oppia kaikesta ympärillä olevasta jotain uutta.


Minä voin kertoa teille ihmeen. Minä luen sen ihmeeksi, vaikka se olisi tietämättäsi kaukana tavanomattomasta. Olen siitä kertakaikkiaan kiitollinen.

Olen toisinaan hämmästellyt, miten varsinkin ulkona olen nähnyt ilman glitteröivän kotimatkoillani (ja kerran havaitsin tämän erityisesti sisätiloissa). Tapasin nähdä tuon ilmiön nimenomaan lukioaikanani, mutta se tapahtui uudestaan viime viikolla. Koska tuossa vaiheessa olin jo tietoinen ylimääräisten aistieni kehittämismahdollisuuksista, päätin kokeilla, josko glitteri olisi muutakin kuin vain kimaltavaa pakkasilmaa. Kun keskityin, glitteri erottui selvästi pikemminkin pieninä heittelehtivinä valopalloina.

Sisimmässäni tiesin, että tuo glitteri voisi ottaa jonkin hahmon.

Palasin kämpille ja minusta tuntui, että nyt, NYT haluan ottaa seuraavan askeleen. Siispä etsin meditaationauhan, jonka tarkoituksena on ohjata löytämään meidän auttajamme.

Ensiksi ei mitään. Jouduin toistamaan meditaationauhan ja odotin, että auttajani ilmeistyisi. Juuri kun ajattelin, että ei sieltä kukaan tule, meditaatiossa eteen ilmestyi jotain odottamatonta. Enkeli. Keskeytin meditaation. Menin suihkuun. Ajattelin, että mitään en menetä, jos kysyn henkioppaani nimeä mielessäni.

"Astrid", oli vastaus, joka pongahti ensimmäisenä mieleeni. En tiedä, onko Astrid suojelijani nimi, vai kuuluuko se jollekkin toiselle henkilöitymälle. Aion ottaa tästä vielä selvää.

Googlailin netistä, mitä valopalloglitteröinti voisi tarkoittaa ja AINUT selitys, jonka sieltä löysin, oli, että kyseinen glitteri voisi halutessaan ottaa enkelin muodon. Miten. Siistiä. Oikeasti.

Siinä on teille pikkuisen mietittävää hetkeksi. Kertokaa ihmeessä, kuinka moni alkoi pohtia asioita. Ja ihan tosi, saa kysyä. Tällä hetkellä koen, että asioihin (suuriinkin sellaisiin) on ihan himputin helppo vastata! Muista, avoimuudella ei menetä mitään.

Hän on opetellut rakastamaan hän on vailla koulutusta
siksi arvostelijoissaan aiheuttaa pahennusta.
Ne häntä piikittelee mutta hän sen kestää kyllä
hän ei rakkautta tee hän pitää sitä yllä

Onko väliä sen hän minne menee yöksi
hän sai ammatiksi rakkauden mutta ei tee sitä työksi.
Minkälaisen kohtalon saa hyvä mies ja hyvä
nainen ihminen joka on rakkauden ammattilainen

Ihmissydän ajoittain kasvaa naavaa taikka kaarnaa
hän rakastaa vain vaan ei rakkautta saarnaa.
Terveellinen itsekkyys antaa viimeisenkin vaatteen
oppilaiden typeryys siitä tekee periaatteen

Onko väliä sen hän minne menee yöksi
hän sai ammatiksi rakkauden mutta ei tee sitä työksi.
Minkälaisen kohtalon saa hyvä mies ja hyvä
nainen ihminen joka on rakkauden ammattilainen

Rakkaus tekee katkeraa paatuneeseen omatuntoon
hän ihmistä satuttaa kun ihmisyyden hoitaa kuntoon.
Hän kantaa mukanaan kaiken julmuuden ja pilkan
saa naulat vuorollaan läpi ranteen läpi nilkan

Onko väliä sen hän minne menee yöksi
hän sai ammatiksi rakkauden mutta ei tee sitä työksi.
Minkälaisen kohtalon saa hyvä mies ja hyvä
nainen ihminen joka on rakkauden ammattilainen

Olen kokenut olevani erittäin epähaluttu tyttöystäväehdokas kenellekkään ihan mukavan osan elämääni yhtä molemminpuoleista kokeilua lukuun ottamatta. Nyt sitten eräissä hiljattaisissa bileissä koin saavani ihan sellaista kohteliaan imartelevaa huomiota osakseni ja lopputuloksena.... Nimenomaan imarreltu olo.

Sitten. Viime syksynä tajusin, että ilmeisesti vaikutin minulle tuolloin (ja nykyisyydessäkin) tuikituntemattoman ihmisen elämään ainakin lyhyesti. Koko hommahan ilmeni minulle vähän niin kuin välähdyksenomaisesti. Se oli todella.... Hmm. Epätavallisen tuntuista.

Ja nyt.

Hah! Epic win! Salainen ihailija! Sellainen ihailija, joka ilmeisesti aikanaan mieltyi minuun juuri sellaisena kuin olin. Siinä on suurin kohteliaisuus, mitä voin saada osakseni. Aina kun kuulee jotain tuollaista, pää räjähtää ja maailma käännetään ympäri ainakin kahdesti. Koska tämän häiskän kohdalla kaikki käsitykseni menivät todellakin ympäri. Minä pelkäsin häntä. Ja pidin täytenä kusipäänä, joka iskee kaikkea, mikä liikkuu.

Tässä nyt sitten möllöttää suu auki ja koittaa odotella tulevaa muka rauhallisesti. Kun on vaan niin jännittynyt fiilis siitä, että jotain kerrankin tapahtuu(/melkein tapahtui)!

Muutan kohta johonkin luolaan palvomaan todellista elämän tarkoitusta ja sitten pyydän kaikki kaverit sinne hengailemaan ja ainut sääntö on, ettei saa puhua koulusta eikä yhteiskunnasta.

Joka päivä tulee hetki, kun täytyy vähän peruuttaa ja katsella todellisuutta eri silmin. Oikeasti. Yhteiskunta toitottaa, että kiire, kiire, sinun pitää olla enemmän, mikset ole jo?! Nouse ylös, luuska, on oma vikasi kun et pysty. Sitten, kun avaan silmäni, se tarkoittaa yleensä sitä, että hengitän syvään ja mietin, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Minulla on katto pääni päällä, ruokaa, vaatteita ja jossain tuolla perhe, joka välittää ainakin välillä. Ja ennen kaikkea ihania ystäviä, joiden kanssa haluaisin viettää enemmän aikaa kuin uskallan myöntää. Ja ehkä parhaat harrastukset ikinä.

Miksi Suomessa vuonna 2012 on lähes mahdotonta irrotuatutua illusioista edes suurimmaksi osaksi ajasta? Onneksi joululoma alkaa ihan pian ja aion talloa mielessäni opettajan syyllistävän katseen jalkojeni alle, tartun erinomaiseen kirjaan ja annan karvapallojen pöristä kainalossani.

Kaikki junnaa elämässäni ja tekisi mieli vain valittaa. Tällaisia aikoja on aina ja ne pitäisi pikemminkin kääntää voitoksi esimerkiksi laiskottelun avulla. Mutta ei. En saa siitäkään nautintoa.

Miksi tämä ahdistus?! Olen meinannut kuukauden mittaan kirjoittaa noin kymmenen miljoonaa tekstiä Ahdistus-otsikolla. Mikä mua vaivaa. Mitään en ole saanut julkaistua.

Tästä päästääkin sitten toiseen ahdistuksen aiheeseen. Kirjoittaminen. On todella ironista, että olen saanut rakasta kirjamaailmaani varten lisää ideoita ja virikkeitä tehdä siitä mielenkiintoisemman. Viimeisin ajatus ON radikaali: Minä-muodossa kirjoittaminen. :I Yritän nimittäin keksiä tapoja, joilla saada tekstin suoltumaan ruudulle. Tarvitisisi jonkun kannustelemaan (ja tämän sanoessani taidankin pistää postia, mutta saa nyt nähdä kykenenkö siihenkään). Mutta juu, pointtina, että haluaisin kovasti kirjoittaa, mutta se teksti ei vain tule. Kirjoittajaummetus?

Oli muuten joulumyyjäiset tänään. Pääsin 6e plussalle 20e pöytävuokran jälkeen: Hiukan ehkä otti pottuun, kun oli siinä ne kalleimmat tuotteet ihan kelpohintaisia ja loistavia joululahjaideoita, mutta ei kelvannut kellekkään. :x Noh, tiedän ainakin, mitä annan isälle joululahjaksi!

Olisin halunnut viettää muiden kanssa aikaa täällä Kaalimaassa rentoilun merkeissä over 9000, mutta KUN. Kun ei tipu seuraa, niin sitten ei tipu. Olisipa ollut niin paljon rahaa, että olisin voinut edes harkita extemporé trippiä Treelle ja mennyt jonkun kaverin kanssa leffaan ja syömään. Mutta ei.

Kaiken lisäksi voin myöntää olleeni tänään huonolla tuulella. Unirytmi on ilmeisesti ihan päin persettä ja huomasin sitten, että olen kiukutellut koko ajan äidille, kun ollaan nähty tänään aamusta livenä ja myöhemmin on tullut myös soittoa (kesken unien). Eli olen vähän mörrimöykky. Väsytti koulun jälkeen niin paljon, että otin viiden tunnin päikkärit. Olisin todella kovasti halunnut nukkua aamuun, mutta 20h yöunet olisivat olleet varmaan hiukan liikaa. Kuvitelkaa jälkiseuraamukset.

Ainut asia, joka tänään on oikeasti onnistunut, oli meidän improvisaatioryhmän 15-minuuttinen esiintyminen koululla. Loisitin ihan mukavasti. Erään improlaisen äidin kommentt koko härdellistäi: "Parempaa kuin TV:ssä."

Äideistä puheen ollen, äiti onnistui ärsyttämään koulussa sitten oikein olan takaa kavereideni äärellä hiljaisessa tilassa: "Henniina, sun pitää hankkia täältä poikaystävä. Täällä on tosi järkeviä miehiä----" Ja jatkoi samaa rataa tätä keskustelua vähän liian kauan, jota en edes muista koska defenssit. Kiitos kavereiden edessä häpäisemisestä. Oikeasti. Tämä merkataan äitänoloiluideni historiaan.

Ja viimeisenä kerronkin sitten päässeeni yli aiemmasta ihastuksesta. Jeah. Eipä kinosta enää. En tiedä, mitä edes tapahtui. : D

EPÄHEHKEIDEN PÄIVIEN HUIPENTUMA. ODOTAN, ETTÄ SE EHTISI VIELÄ PARANTUMAAN......... Brotherhoodkaan sitä tuskin pelastaa. (Ulkoilukin kuulostaa kivemmalta)

Juu juu, on skarpattavaa. Sitten kun esim. ripsari ei ole hukassa ja saan oikeat mömmöt huulia varten. Kulmien muoto nyt on vähän mitä on, koska en jaksanut juuri tuolla hetkellä tuijottaa kuvaa. :P (Tulee myös kalpeampi pohja)

Mutta ihan hyvä ensiyritykseksi?

Äääääääh, tiesin, että viime viikolla punnitessani erinäisiä vaihtoehtoja Gaalaprojektin kohtalon suhteen, tämä olisi juuri se, joka olisi kaikista epävarmin ja saisin panikoida taas lavan eteen pääsyn kanssa viime hetkille asti. :x

Ahdistusmittarit posahtelevat, kun vain kävelenkin ohi. Pidän toista tuntia taukoa, mikä on tietenkin aivan turhaa, mutta sitäkin varmemmin se tarkoittaa, että

-menen kauppaan ja ostan kauheasti energiajuomaa ja jotain ruoan tapaista, jolla selvitä.

-palatessani otan hiekkapaperin käteen ja hion nuo yhdet kakkiaiset pois altani

-ompelen lopun yötä alushousuja ja pukuni alaosaa

-huomenna perkelöin ja kuolen ahdistukseen

Amen.

Kannustus on sallittua.

Olen ollut jonkin verran hiljaisena. Se johtunee osittain siitä, että olen ollut toki erittäin, erittäin kiireinen mutta myös siitä, että se on vaimentanut sielunelämäni säästöliekille. Ei mitään puhuttavaa.

Viikon aikana olen käynyt kolmissa Halloween pippaloissa kaiken muun tohinan keskellä. Tämä toki tarkoitti sitä, että ompelin itselleni myös puvun. Todisteena siitä ainoastaan seuraava kuva:



Absolutistina sain naureskella, kun humalaiset ihmiset löysivät pöydälle jätetyn teesetin ja yrittivät kaataa nestettä kurkkuihinsa. Olin näppäränä tehnyt nesteestä pelkän silmänlumeen, eli olin pudottanut kuppiin läpinäkyvän tuoresjuustorasian kannen, josta olin leikellyt reunoja pois ja sitten valutin pinnalle pienen pullon tekoverta, joka kuivui sen pinnalle. Lopputulos oli yllättävän aidon näköinen. Tämän kanssa oli siis ihan turvallista bailata sotkematta ympärillä olevia ihmisiä splatterityylillä tekovereen (vaikka Halloweenit olivatkin).

Viimeinenkin puku on vihdoin (eilen) luovutettu oopperalle ja huomenna onkin sitten jo ensi-ilta. Pyörittelen edelleen hieman silmiäni sille, miten paljon enemmän minulle tuli tästä _pari_projektista vastuuta kuin oltiin suunniteltu. En muuten valittaisi, mutta jos tiedätte, miten kiireiseksi yleensäkin saan elämäni, kun haluan jotain, ryhmätyöskentelyn osittaisesta toimimattomuudesta tuli jossain välissä pieni rasite.

Huomiseksi pitäisi sitten keksiä äkkiäseltään jotain päälle pantavaa. Onneksi on pikkumusta, mutta se on omasta mielestäni liian lyhyt kirkkoon. Täytyy varmaan alkaa vähän luovaksi tämän yhdistelyn kanssa.

Kaiken kukkuraksi ohjaaja ehdotti ohimennen, että tulisin esityksen lopuksi käymään edessä kiitoksissa. Hui. Aikamoinen kunnia.

Nyt sitten parissa viikossa pitäisi vääntyä CosplayGaala-projekti, ja osaatte varmaan arvata, miten koko jutun tekemiselle jäävä aikaväli ahdistaa. Vaikka tänään oli ensimmäinen kunnollinen vapaapäiväni kuukausiin, olen vaivautunut vain siivoamaan tätä järkyttävää sotkua huoneestani ja kastellut yhden kankaan sen tulevaa sunnuntaista maalailusessiota varten. (Mitä olivatkaan Lulun jälkeiset "ei enää ikinä neliömäärien maalaamista" -lupailut?)

Lähden ihan tästä pian kaupan kautta kenraaleihin räpsimään kuvia portfoliota varten. Teen myöskin yli puolen vuoden tauon jälkeen isänpäivävierahille juustokakkua. Joten siksi kauppa. Kiire, itse asiassa. Hipsinpäs tästä pukemaan..... ;)