IRC-Galleria

Ahdistaa niin paljon ja olo on muutenkin niin sekainen, että on pakko kirjoittaa blogiin. Nykyään en tosin arvosta Galleria-blogia lähes yhtään, mutta tykkään taas mielummin pyhittää Pumpkin Patchini enemmän cosplaylle.

Huoh. Olo on mielettömän uupunut, sekä henkisesti, että fyysisesti. Syyttää voi toki muutaman päivän vähäistä unen määrää, sekä naisolentojen kuukausittaista kirousta, mutta ongelma on kutenkin pysyvämpää laatua. Asia on kuitenkin näin, että en enää tunne olevani sinut itseni kanssa missän suhteessa. Tunnen, ettei minua arvosteta. Tunnen oloni syrjäytyneeksi. Elämässäni ei ole enää ilonaiheita, enkä usko enää pystyväni mihin vain. Pelkään tämän johtuvan aikuistumisesta. Ei, en halua sen olevan sitä! Jos minun sisäinen maailmani tulee olemaan tässä tilassa koko elämäni, ei ole enää mitään järkeä elää. Tämän on oltava jotain muuta. Haluan uskoa siihen.... mutta en uskalla uskoa.

Tiedättehän kliseiset romanttisetkomediat, joissa päähenkilö ahdistuu siitä, että hänen läheisimmät ystävänsä, joiden piti pysyä ikuisesti deittailijoina menevät yksi kerrallaan naimisiin? Noh, minun elämäni on juuri siinä pisteessä tällä hetkellä, tosin vielä pahemmassa. Noissa romanttisissakomedioissa kaiken lisäksi päähnekilö löytää jonkun mielettömän kuuman miehen ja kaikki elävät elämänsä onnellisina loppuun asti. Olen kahdeksantoista vuotta, enkä ole vuosiin ottanut paineita poikaystävistä tai mistään muustakaan. Nyt kun yksi ystävä kerrallaan löytää jonkun (ja vielä minun läheltäni) tunnen koko ajan jääväni enemmän pyöreän kivimuurin sisään puristuksiin. Muuri symboloi minun kaveripiiriäni, jonka sisällä minä olen, mutta tunnen samaistuvani heihin yhä vähemmän ja samalla menetän avoimuttania, tulen varovaisemmaksi. Salaan tunteitani. Jään ulkopuoliseksi vaikka olenkin sisällä. Enkä pääse ulos. Mikä minut saa ahdistumaan todella paljon on tosiaan se, että minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista säpinää kenenkään kanssa ikinä, ellei Benjaminia 7v. lasketa mukaan. Minut on kerran yritetty iskeä ja kerran ollut, sanoisinko, ainoastaan seksuaalisävytteisessä tyttö-tyttösuhteessa vähän aikaa. Kukaan ei ole koskaan ihastunut minuun. Minä sen sijaaan olen vähän väliä. Yksipuolisia ihastuksia koko elämä. Olisin ihan hyvin voinut viettää elämäni nunnaluostarissa. Sekin sattuisi paljon vähemmän.

Olen pohtinut syitä ulkopuolisuuteeni. Olenko liian vanhanaikainen, koska minusta miehen pitää tehdä aloite? Vanhanaikaisuuskin on varmaan pelkkä tekosyy. Sanotaan se sitten. Olen ihan helvetin ujo. Oloani helpottaekseni joskus yritän epätoivoisesti uskotella itsellen, että suomalaiset miehethän ne on ujoja, kaikkihan me se tiedetään. Joskus harvoin sitten erehtyy itse ottamaan asioista selvää ja minun kohdallani se on johtanut ainoastaan pettymyksiin ja sitä kautta myös tunteeseen, maailmassa ei ole yhtäkään, joka minua rakastaisi tai pitäisi edes tärkeänä.

Toisinaan on juolahtanut myös mieleeni, että todella moni ihminen olettaa automaattisesti olevani jotain muuta kuin hetero. Viime aikoina kaikki on tuntunut päinvastaiselta. Pidän silti ovet avoimena. Tyttöjen kanssa ei ole sytyttänyt vain hyvin pitkään aikaan. Antiheterousoletus taas ajaa minua siihen ajatukseen, että koetaanko minut siten myös siten vastenmieliseksi tai tiputetaan laskuista heti kättelyssä. Siitä kysymys: Pitäisikö minun pukeutua naisellisemmin?

Haluan muutosta. Tajusin sen tänään kävellessäni kaupungilla bussille, märehtiessäni parannuskeinoja ahdistukselleni. Elämäni on ollut todella kauan pysähdyksissä ja oikeastaan käynyt takaperoiseen suuntaan tiellä, jota en ole aiemmin käynyt. Tajusin kaipaavani musiikkia, jota kuuntelin yläasteella (t.A.t.U., Christina Aguilera, The Black Eyed Peas, Avril Lavigne, Gwen Stefani, Utada Hikaru, Fergie...), vielä kun musiikkimakuni ei ollut ainoastaan periaatekysyms. Musiikin saan takaisin hyviltä ajoilta, mutta entä naiseuteen liittyvät asiat, vaatteet, meikkaus hiukset, kaikenlaiset naisellisuuden ulkoiseen ilmaisuun liittyvät asiat? Jonkun muun mielestä olisi ehkä helppoa pyytää vanhemmilta rahaa, mennä kampaajalle ja shoppailemaan. Minä en ole tottunut sellaiseen. Suurempaa ongelmaa tuottaisi päättäminen, mitä sitten itselleni ostaisin. Tyylin vaihtaminen (ja sellaisen ylipäätäinen organisoiminen ja päättäminen) tuottaa sellaisen päänsäry jo pelkkänä ideana, että pääni menee automaattisesti tilttiin. En pysty mitenkään kuvittelemaan tuntevani oloani mukavaksi designvaatteissa, tai erityisen naisellisissa vaatteissa, joka jo sinänsä nollaa ajatuksen muutoksesta. Olisin niin onnellinen, jos tavoittaisin vihdoinkin oman tyylini. Ehkä se on jossain maanläheisyyden ja tyttömäisyyden välillä.

En ole käynyt kampaajalla elämässäni kuin yhteensä kolme kertaa: Kerran 6-vuotiaana, kerran 11-vuotiaana ja kerran 14-vuotiaana. Koskaan en ole ollut tyytyväinen lopputulokseen. Haluaisin leikata ja värjätä hiukseni joksikin aivan erilaiseksi. Haluaisin hehkua tutuille ihmisille ajatusta: Minä elän!

Muutosta haluaisin jossain muullakin alalla: Tahdon tutustua uusiin ihmisiin ja solmia uusia kontakteja. Haluan tuntea kokonaisen kasan uusia ihmisiä, joista en tiedä juuri mitään ja tuntea sen innotuksen tunteen kun kaikki on vielä mahdollista.

Olen myös ryhtynyt miettimään, josko elämääni määrittäisi liikaa cosplay. Luettuani JapanPopin jutun otakuista, pystyin heti leimaamaan itseni viralliseksi cosplayotakuksi. Elämäni valintojen kriteereihin kuuluu täysin vakituisesti cosplay. Isoin syy hiusteni tylsyyteen on cosplay. En tee niille mitään, ellei kyseessä ole cosplaypukuuni liittyvä kampaus. Sama toimii myös toisin päin. En uskalla tehdä niille mitään radikaalia, jotta voin tarvittaessa muuttaa ne cosplayta varten. Olen melkein jo päättänyt, että päästän tuosta ajatuksesta irti ja teen hiuksilleni juuri niin kuin haluan. Tarvitsen muutenkin lisää sisältöä elämäääni.

Nyt kun olen jauhanut tarpeeksi naisellisuudesta, haluaisin vielä nostaa esiin siveellisyyteni versus baarissaiskemisetiikan. Olen tosin niin väsynyt, että se taitaa jäädä toiseen kertaan. Olen muutenkin saanut mieleni edes hieman tasapainoisempaan tilaan.

Viikonlopun piristeruiske oli, kun Iina sanoi, ettei tiennyt, että osaan laulaa. Kiitos siitä. <3

Saan vihdoinkin viettää 18-v. syntymäpäiväni nyt tänä lauantaina ja toteuttaa ympärivuotisen haaveeni, eli piraattiteemalla varustetut larppipirskeet. Kaikkien on pakollista pukeutua merirosmoiksi, minä, kapteeni Sparrow, olen luonnollisesti paikalla.

Järjestän osallistujille piraattileikkilarpin, jossa on tarina ja tehtäviä aavistuksen klassisen aarteenmetsästyksen malliin. Tietysti Jack saa aikaan taas jotain sählinkiä, eikä kommelliuksilta voida välttyä.

Legendaariset piraattibileet eivät tietenkään ole mikään täysin piece of cake järjestää ja saan tästä tietenkin kasan stressiä niskaani. Vapriikin pukua en ole edistänyt viikon aikana vielä yhtäkään prosenttia, saa nyt nähdä kuinka paljon vaivaa joutuu näkemään viimeisenä iltana jälleen kerran.

Huhhoi, tuossa äsken jaksoin jopa siivoilla vähäsen. Mahdollisimman paljon pitäisi saada tänään aikaan. Huomenna täytyy käydä ostoksilla, kakku ja kaikki valmistelut larppia varten. Lauantaina taas on meikkaamisen, parran ja pukeutumisen ja pizzojen paistamisen takia menee niin paljon aikaa, että sitä ei taida jäädä yksinkeritaisesti mihnkään muuhun. Huhhuh kiire tulee taas. D:

Tänään muuten palautettiin Fumika, Lulu, Sally, Oogie Boogie ja Zero Emil Cedercreutzin museosta. Niiden pakkailuun menee myös aikaa. Että häpesin taas silmät päästäni. Pukuni olivat tehneet muutamaankin kertaan tenkkapoon ja niitä oltiin jouduttu korjailemaan muutamaan kertaan. Lulu näyttää vieläkin kamalammalta, mitä muistin ja Oogie Boogie on yksinkertaisesti nähnyt parhaat päivänsä. Lulun ihan ehdottomasti kunnostan ensi vuona. Jos maailmanloppu tulee 2012, niin siitä puvusta haluaisin Sparrown lisäksi ainakin olla ylpeä. Zerosta en viitsi edes puhua.... Puolessa tunnissa väsätty lakanaviritelmä edesmenneelle koiralleni. Ei nenää. Huhhuh.

Eipä tässä kai mitään muuta, käyn iltapalalla ja alan hommiin, Ehkä se ruotsin kirjakin sieltä jostain pomppaa sitten esiin.......

Heissan. Ehkä ollaan ihmetelty, missä olen luuraillut. Noh, nyt olen palannut jälleen suurehkon stressikuorman saattelemana. Noh, eipäs tässä mitään. Takaisin ollaan. Vapriikkiin yritän tulla uudella puvulla, ellen sitten ole laiska tai joudu Tukholman risteilylle. Kohtalo päättää.

Hitto.

Jjjoo. Väsyttää, eikä suoli toimi. : (

Vaikeuksien kautta voittoon. Eikös sanonta niin mene?

Stressiäääää. Joka tekee niin ilkeän tempun, että sitten ei saakaan mitään aikaan ja murehtii kahdesti pahemmin. D:

tajunnanvirtaa

Vihaan. Nuorempaa sisartani. Täydellinen esimerkki ihmistyypistä, jota en vain voi sietää. Lissu, diiva, pissis, s-kirjainta korostava naamanrääpijä. Luulee olevansa joku prinsessa, joka haluaa malliksi ja varmaan laulajaksikin. Enhän mikään täydellinen itsekään ole, mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että vihani on täysin oikeutettua. Olen yrittänyt kaikkeni. Liikaa aikaa käyttänyt yrittäessäni olla ystävällinen. Siskoni ilkeyttä ei voi syyttää teinivuosista. On hänen oma tietoinen valintansa tykätä vain sellaisista asioista, jotka ovat muodissa ja pitämään sellaisista ihmisistä, jotka ovat muodissa. Perhettä ei missään nimessä voi laittaa etusijalle ja herran jumala sitä huutoa, kun sitä käskee tekemään jotain. On kuolema jos siskon vaatteiden päälle istuu sohvalla, jolle ne heittää joka päivä uudestaan, vaikka käskisi niitä siirtämään, onhan kyseessä sohva, eikä vaateteline. Olen hänen mielestään saastainen. Joudun kuulemma aina pesemään ja silittämään vaatteet, joiden päälle istun. Haistakoon paskan. Minäkö hänen vaatteita pesisin. Saastaisuus on vain synonyymi idealle, kuinka vastenmielisenä minua pitää. Ostaa salaa vaatteita muutenkin. Ties mistä saanut rahansa. Vaikka en ole vielä saanut kiinni juomisesta, enkä välillä sitä edes usko, on parempi olla pessimistinen ja varautua siihen, että vielä joskus siitä narahtaa. Onhan siskon kaveritkin sellaisia samanlaisia naurettavuuksia. Nykyään olen luovuttanut turhanpäiväisen väittelyn ja sanon suoraan, että joutuu helvettiin, jos sellainen on olemassa. Nykyään olen hyvä jo väittelyssä, jos sitä jaksan tehdä, onhan se kaikesta järkevyydestään huolimatta täysin sama, mitä suustani päästän. Kun olen perustellut väitteeni paremmin, vastauksena huutoa: "Olehiljaaolehiljaaolehiljaa." Sitten ainakin tiedän olevani erittäin oikeassa, kun saan iskun selkääni täysillä voimilla. Kakaroina tapeltiin aina verta kynsien alla. Nykyään vahingoitettava osapuoli olen yksi minä. Toivoisin vaan, että pinnallisuuden irvokuva kuolisi pois ja joutuisi sinne helvettiin, minne kuuluisikin. Sen ääneen sanominen on tietysti vielä syntisempää, mutta näin minä kaikesta sydämestäni palan sanoa ja vielä mielummin tarkoittaa. Minun haukkumasanani liikkuvat teemoissa pissis, diiva ja lissu. Sanasodassa saan niskaani läskittelyä. Pitää ulkomuotoa kuvaavia pinnallisia sanoja vastikkeena ihmisyydelle. Pienestä asti minulle on hoettu "Sisaret ovat pisin ihmissuhde elämässäsi, pidä niistä siis huolta." Se on kirous. Tiedän, että kun olemme muuttaneet kaikki kolme lasta omillemme, emme tule koskaan enää pitämään yhteyttä keskimmäisen kanssa. Ette muuten tiedä, miten kova kostonhimo siskollani. Uhkailee vaikka millä omaisuuden tuhoamisella ja piilottelulla. Joskus löydänkin tavaroitani toisen huoneen puolelta laatikoista ja muista. Mitä minä siitä välitän, suurin osa materiasta ei merkitse minulle paljoa. Äitikään ei kykene mihinkään kuriin ja äidin miehen sanojen mukaan pelkää siskoani. Kun siskoni toi ensimmäistä kertaa virallisen poikaystävänsä kotiin, en koskaan kuullut niiden puhuvan pienemmästäkään vakavasta asiasta. Suurimman osan ajasta kuulin vain suiden limakalvojen kosketuksen vaihdon ääntä ovettomasta huoneestani. Arvaan, että tyyppi lähti ensimmäisenä. Kun olin ehkä kuusivuotias, tein siskolleni testin, josta selvisi jo aikaisin hänen ilmenevä tapansa olla minua kohtaan erittäin vittumainen. Piirsin jonkun kuvan. Menin näyttämään kaksi vuotta nuoremmalle siskolleni kuvaa ja kerroin sen olevan isoisän tekemä. Oli kuulemma tosi hieno. Paljastin pilan. Reaktio, hyyyyi ruma, ihan totisella naamalla. Jos tekisin saman testin tänä päivänä, tulos olisi sama. Äiti on varmaan ihminen, joka pahentaa tilannetta rankimmin. Meillä ei saa näyttää, että perhe on rikkoutunut ulko- eikä sisäpuolella. Edellisessä asunnossa ollessani varmaan 14-vuotias, äiti lukitsi meidät samaan vessaan niin pitkäksi aikaa, että molemmat näyttelivät uskoteltavasti pyytävänsä toisiltaan anteeksi tosissaan. Eihän se merkinnyt mitään kummallekaan. Tiedän, että siskoni käytös erityisesti minua kohtaan voi olla pelkkää sisarkateutta. Minä olen vapaasti juuri se, kuka oikeasti olen, minä olen lopulta se taiteellisempi yksilö ja minulla on sisältöä elämässä, tavoitteita ja unelmia. Siskoni on aivan samanlainen tapaus, kuin minulla on ollut ranskankielinen linja peruskoulussa, sekä Tampereen konservatoriolla pianon ja harmonikan soitto. Vihasin niitä, mutta en uskaltanut muiden painostuksesta päästää irti. Minulle sanottiin, että tulisi katumaan niistä luopumista, mutta sitten kun tein sen, en ole katunut hetkeäkään ja olen pystynyt vihdoin jatkamaan elämääni ja kehittymään ihmisenä. Siksi varmaan toivon siskonikin kuolemaa. Se tuntuu ainoalta ratkaisulta tähän niskaani piinaavaan kiroukseen, jonka äitini päästi toisena lapsenaan maailmaan, kiroukseen, joka ei suostu muuttumaan millään keinolla. Ei hyvällä, ei pahalla, ei ajalla. Palakoot sitten helvetissä, kun aika vihdoin koittaa. Siihen asti, tyydyn pelkkään ajatukseen tulevasta. Ilman tekoja.

Kokeilen tässä kaikkia hauskoja materiaaliyhdistelmiä kuumaliimankanssa. Cosplaykokeilu on hauskaa. <3 Tosiaan Sparrowssa on pari yksityiskohtaa, joiden kiinnittäminen maitoliimalla oli tuskaa. Kuumaliima tulee pelastamaan minut suurelta määrältä lisätyötä. Ainakin todennäköisesti.