IRC-Galleria

Olen kokenut olevani erittäin epähaluttu tyttöystäväehdokas kenellekkään ihan mukavan osan elämääni yhtä molemminpuoleista kokeilua lukuun ottamatta. Nyt sitten eräissä hiljattaisissa bileissä koin saavani ihan sellaista kohteliaan imartelevaa huomiota osakseni ja lopputuloksena.... Nimenomaan imarreltu olo.

Sitten. Viime syksynä tajusin, että ilmeisesti vaikutin minulle tuolloin (ja nykyisyydessäkin) tuikituntemattoman ihmisen elämään ainakin lyhyesti. Koko hommahan ilmeni minulle vähän niin kuin välähdyksenomaisesti. Se oli todella.... Hmm. Epätavallisen tuntuista.

Ja nyt.

Hah! Epic win! Salainen ihailija! Sellainen ihailija, joka ilmeisesti aikanaan mieltyi minuun juuri sellaisena kuin olin. Siinä on suurin kohteliaisuus, mitä voin saada osakseni. Aina kun kuulee jotain tuollaista, pää räjähtää ja maailma käännetään ympäri ainakin kahdesti. Koska tämän häiskän kohdalla kaikki käsitykseni menivät todellakin ympäri. Minä pelkäsin häntä. Ja pidin täytenä kusipäänä, joka iskee kaikkea, mikä liikkuu.

Tässä nyt sitten möllöttää suu auki ja koittaa odotella tulevaa muka rauhallisesti. Kun on vaan niin jännittynyt fiilis siitä, että jotain kerrankin tapahtuu(/melkein tapahtui)!

Muutan kohta johonkin luolaan palvomaan todellista elämän tarkoitusta ja sitten pyydän kaikki kaverit sinne hengailemaan ja ainut sääntö on, ettei saa puhua koulusta eikä yhteiskunnasta.

Joka päivä tulee hetki, kun täytyy vähän peruuttaa ja katsella todellisuutta eri silmin. Oikeasti. Yhteiskunta toitottaa, että kiire, kiire, sinun pitää olla enemmän, mikset ole jo?! Nouse ylös, luuska, on oma vikasi kun et pysty. Sitten, kun avaan silmäni, se tarkoittaa yleensä sitä, että hengitän syvään ja mietin, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Minulla on katto pääni päällä, ruokaa, vaatteita ja jossain tuolla perhe, joka välittää ainakin välillä. Ja ennen kaikkea ihania ystäviä, joiden kanssa haluaisin viettää enemmän aikaa kuin uskallan myöntää. Ja ehkä parhaat harrastukset ikinä.

Miksi Suomessa vuonna 2012 on lähes mahdotonta irrotuatutua illusioista edes suurimmaksi osaksi ajasta? Onneksi joululoma alkaa ihan pian ja aion talloa mielessäni opettajan syyllistävän katseen jalkojeni alle, tartun erinomaiseen kirjaan ja annan karvapallojen pöristä kainalossani.

Kaikki junnaa elämässäni ja tekisi mieli vain valittaa. Tällaisia aikoja on aina ja ne pitäisi pikemminkin kääntää voitoksi esimerkiksi laiskottelun avulla. Mutta ei. En saa siitäkään nautintoa.

Miksi tämä ahdistus?! Olen meinannut kuukauden mittaan kirjoittaa noin kymmenen miljoonaa tekstiä Ahdistus-otsikolla. Mikä mua vaivaa. Mitään en ole saanut julkaistua.

Tästä päästääkin sitten toiseen ahdistuksen aiheeseen. Kirjoittaminen. On todella ironista, että olen saanut rakasta kirjamaailmaani varten lisää ideoita ja virikkeitä tehdä siitä mielenkiintoisemman. Viimeisin ajatus ON radikaali: Minä-muodossa kirjoittaminen. :I Yritän nimittäin keksiä tapoja, joilla saada tekstin suoltumaan ruudulle. Tarvitisisi jonkun kannustelemaan (ja tämän sanoessani taidankin pistää postia, mutta saa nyt nähdä kykenenkö siihenkään). Mutta juu, pointtina, että haluaisin kovasti kirjoittaa, mutta se teksti ei vain tule. Kirjoittajaummetus?

Oli muuten joulumyyjäiset tänään. Pääsin 6e plussalle 20e pöytävuokran jälkeen: Hiukan ehkä otti pottuun, kun oli siinä ne kalleimmat tuotteet ihan kelpohintaisia ja loistavia joululahjaideoita, mutta ei kelvannut kellekkään. :x Noh, tiedän ainakin, mitä annan isälle joululahjaksi!

Olisin halunnut viettää muiden kanssa aikaa täällä Kaalimaassa rentoilun merkeissä over 9000, mutta KUN. Kun ei tipu seuraa, niin sitten ei tipu. Olisipa ollut niin paljon rahaa, että olisin voinut edes harkita extemporé trippiä Treelle ja mennyt jonkun kaverin kanssa leffaan ja syömään. Mutta ei.

Kaiken lisäksi voin myöntää olleeni tänään huonolla tuulella. Unirytmi on ilmeisesti ihan päin persettä ja huomasin sitten, että olen kiukutellut koko ajan äidille, kun ollaan nähty tänään aamusta livenä ja myöhemmin on tullut myös soittoa (kesken unien). Eli olen vähän mörrimöykky. Väsytti koulun jälkeen niin paljon, että otin viiden tunnin päikkärit. Olisin todella kovasti halunnut nukkua aamuun, mutta 20h yöunet olisivat olleet varmaan hiukan liikaa. Kuvitelkaa jälkiseuraamukset.

Ainut asia, joka tänään on oikeasti onnistunut, oli meidän improvisaatioryhmän 15-minuuttinen esiintyminen koululla. Loisitin ihan mukavasti. Erään improlaisen äidin kommentt koko härdellistäi: "Parempaa kuin TV:ssä."

Äideistä puheen ollen, äiti onnistui ärsyttämään koulussa sitten oikein olan takaa kavereideni äärellä hiljaisessa tilassa: "Henniina, sun pitää hankkia täältä poikaystävä. Täällä on tosi järkeviä miehiä----" Ja jatkoi samaa rataa tätä keskustelua vähän liian kauan, jota en edes muista koska defenssit. Kiitos kavereiden edessä häpäisemisestä. Oikeasti. Tämä merkataan äitänoloiluideni historiaan.

Ja viimeisenä kerronkin sitten päässeeni yli aiemmasta ihastuksesta. Jeah. Eipä kinosta enää. En tiedä, mitä edes tapahtui. : D

EPÄHEHKEIDEN PÄIVIEN HUIPENTUMA. ODOTAN, ETTÄ SE EHTISI VIELÄ PARANTUMAAN......... Brotherhoodkaan sitä tuskin pelastaa. (Ulkoilukin kuulostaa kivemmalta)

Juu juu, on skarpattavaa. Sitten kun esim. ripsari ei ole hukassa ja saan oikeat mömmöt huulia varten. Kulmien muoto nyt on vähän mitä on, koska en jaksanut juuri tuolla hetkellä tuijottaa kuvaa. :P (Tulee myös kalpeampi pohja)

Mutta ihan hyvä ensiyritykseksi?

Äääääääh, tiesin, että viime viikolla punnitessani erinäisiä vaihtoehtoja Gaalaprojektin kohtalon suhteen, tämä olisi juuri se, joka olisi kaikista epävarmin ja saisin panikoida taas lavan eteen pääsyn kanssa viime hetkille asti. :x

Ahdistusmittarit posahtelevat, kun vain kävelenkin ohi. Pidän toista tuntia taukoa, mikä on tietenkin aivan turhaa, mutta sitäkin varmemmin se tarkoittaa, että

-menen kauppaan ja ostan kauheasti energiajuomaa ja jotain ruoan tapaista, jolla selvitä.

-palatessani otan hiekkapaperin käteen ja hion nuo yhdet kakkiaiset pois altani

-ompelen lopun yötä alushousuja ja pukuni alaosaa

-huomenna perkelöin ja kuolen ahdistukseen

Amen.

Kannustus on sallittua.

Olen ollut jonkin verran hiljaisena. Se johtunee osittain siitä, että olen ollut toki erittäin, erittäin kiireinen mutta myös siitä, että se on vaimentanut sielunelämäni säästöliekille. Ei mitään puhuttavaa.

Viikon aikana olen käynyt kolmissa Halloween pippaloissa kaiken muun tohinan keskellä. Tämä toki tarkoitti sitä, että ompelin itselleni myös puvun. Todisteena siitä ainoastaan seuraava kuva:



Absolutistina sain naureskella, kun humalaiset ihmiset löysivät pöydälle jätetyn teesetin ja yrittivät kaataa nestettä kurkkuihinsa. Olin näppäränä tehnyt nesteestä pelkän silmänlumeen, eli olin pudottanut kuppiin läpinäkyvän tuoresjuustorasian kannen, josta olin leikellyt reunoja pois ja sitten valutin pinnalle pienen pullon tekoverta, joka kuivui sen pinnalle. Lopputulos oli yllättävän aidon näköinen. Tämän kanssa oli siis ihan turvallista bailata sotkematta ympärillä olevia ihmisiä splatterityylillä tekovereen (vaikka Halloweenit olivatkin).

Viimeinenkin puku on vihdoin (eilen) luovutettu oopperalle ja huomenna onkin sitten jo ensi-ilta. Pyörittelen edelleen hieman silmiäni sille, miten paljon enemmän minulle tuli tästä _pari_projektista vastuuta kuin oltiin suunniteltu. En muuten valittaisi, mutta jos tiedätte, miten kiireiseksi yleensäkin saan elämäni, kun haluan jotain, ryhmätyöskentelyn osittaisesta toimimattomuudesta tuli jossain välissä pieni rasite.

Huomiseksi pitäisi sitten keksiä äkkiäseltään jotain päälle pantavaa. Onneksi on pikkumusta, mutta se on omasta mielestäni liian lyhyt kirkkoon. Täytyy varmaan alkaa vähän luovaksi tämän yhdistelyn kanssa.

Kaiken kukkuraksi ohjaaja ehdotti ohimennen, että tulisin esityksen lopuksi käymään edessä kiitoksissa. Hui. Aikamoinen kunnia.

Nyt sitten parissa viikossa pitäisi vääntyä CosplayGaala-projekti, ja osaatte varmaan arvata, miten koko jutun tekemiselle jäävä aikaväli ahdistaa. Vaikka tänään oli ensimmäinen kunnollinen vapaapäiväni kuukausiin, olen vaivautunut vain siivoamaan tätä järkyttävää sotkua huoneestani ja kastellut yhden kankaan sen tulevaa sunnuntaista maalailusessiota varten. (Mitä olivatkaan Lulun jälkeiset "ei enää ikinä neliömäärien maalaamista" -lupailut?)

Lähden ihan tästä pian kaupan kautta kenraaleihin räpsimään kuvia portfoliota varten. Teen myöskin yli puolen vuoden tauon jälkeen isänpäivävierahille juustokakkua. Joten siksi kauppa. Kiire, itse asiassa. Hipsinpäs tästä pukemaan..... ;)

Lähdin pitkän aikavälin tuskailun jälkeen muotoilemaan, ja siitä tuli jotain tällaista. Ensimmäisessä vaiheessa siis tämä figuuri/proppi/patsas vasta. Yksityiskohdat, hiomiset ja maalit vielä lisäämättä. Ja kyllähän nyt herra toukka piipunkin tarvitsee! :D

Olen itse asiassa tyytyväinen.

"Mäkin haluun~~~~"

Eksyin väärille sivuille taas välillä. Onko oikeasti paha haaveilla burleskiesiintymisestä harrastuksena?

(Mistä taas tuli mieleen, että jos en löydä oikeita asiakkaita päättötyölleni, se voisin olla myöskin minä. Gasp!)


Tekisiköhän tämä tuo hyvää itsetunnolle? Kunhan mietin ääneen.