IRC-Galleria

Tänä aamuna parkkipaikalle kävellessäni panin merkille punaisen Ford Mondeonsa kimpussa hääräilevän, tuskastuneen naapurin. Sangen aggressiivisen selonteon päätyttyä tiedossani oli jo toinen hallituksemme jäsenien autoon kohdistunut törkeä pahoinpitely. Olivat toistaiseksi tuntemattomat henkilöt ottaneet tehtäväkseen laajentaa varastettujen automankkojen kokoelmaansa ja selvittäneet sitten tiensä tähän 90-luvulta peräisin olevaan automobiiliin. Huomattuaan, että ajoneuvossa sijaitseva musiikkilaite oli vuosimalliltaan kivikautinen ja suoraan sanoen anuksesta, päättivät he säästää itseltään irrottamisen vaivan ja sen sijaan repineet irtipoikkikatki jok'ikisen muun johdon joka auton sisäpuolelta sillä hetkellä sattui löytymään. Iloinen naapuri oli aamupakkasessa löytänyt ohjauspyörän alapuolelta kasan repaleisia piuhoja ja todennut sekuntien murto-osien ollessa kyseessä että siinä tilassa ei auto kyllä virtaa saisi. Ei lähtenyt naapuri sinä aamuna töihin.

Epäilisin kyseessä olevan jonkinasteinen liiga, jonka elämäntehtävänä vaikuttaisi olevan käteisvarojen kartuttaminen jokseenkin kyseenalaisilla keinoilla. Espoon keskuksen alueelta on viime aikoina tyhjennetty kuulemma ennätysmäärä keski-iän kriisistä kärsiviä, erivärisiä ajoneuvoja. Vanhat romut ja uututtaan vittuilevat loistoautot on suosiolla jätetty rauhaan, laitteineen. On se nyt saatana että muutenkin jo hernekeitolla eläviltä ihmisiltä viedään kaikki irti lähtevä sateenvarjoja lukuunottamatta. Hämmästyttää kummastuttaa tällainen toiminta.

Joidenkin päivien takaiseen kirjoitukseen palatakseni, ystävällisesti siivottuaan meidän valkoisen Polomme olivat vorot vielä teipanneet radiosta jääneet johdonpäät kiinni ettei arvon omistaja vain saisi sähköiskua, kaikki roskat oli tyylikkäästi ulostettu autosta ja ovet vielä lukittu. Tuota voisin sanoa vittuiluksi.

Nyt melkein kymmenen tuntia aamuista informaatiota myöhemmin roskia viedessäni törmään jälleen naapuriin. Tuntikausien puurtamisen jälkeen piuhat näemmä olivat jo lähes oikeilla paikoillaan ja punaista mobiilia kiskottiin käyntiin kaapeleilla samaan aikaan kun ukko seisoo puhelimessa ärräpäiden liidellessä kirpeässä ilmassa ja poliisin ollessa luurin toisessa päässä. Espoon poliisi olkaa hyvät ja tehkää minkä pystytte, entä jos huomenaamuna huomaan munuaiseni kadonneen?

Tomi saanko ottaa äitini mukaan sinne?

Äiti,

muutan pois kotoa, käyn lukioni kyllä loppuun, tahdon nähdä ylpeydestä loistavat kasvosi kun painan viimein valkolakin päähäni. Saavutan sen tavoitteen itseni ja sinunkin takiasi, äiti. Sain sinulta elämäni, kodin, kaiken mitä tarvitsen. Hyvän kasvatuksen jonka olisin toivonut sisäistäneeni paremmin. Olen mokannut kerta toisensa jälkeen aina vain pahemmin, muttet silti ole minua tuominnut, kannustanut vain eteenpäin ja ottamaan opikseni.
Jokaisena yönä, kun nukun yksin kotona, herään tyhjään taloon ja elottomaan keittiöön, tunnen oloni vielä niin pieneksi ja avuttomaksi. Olen vielä pikkuvauva joka kaipaa sitä hellyyttä ja hoivaa, turvallisuuden tunnetta ja lämpöä. Mikään ei rauhoita niin kuin äidin rakastava syli ja kattilallinen äidin tekemiä lihapullia. Olenko valmis luopumaan siitä vielä, en tiedä, kaikki on niin kylmää ja pelottavaa ilman sinua. Vielä 16-vuotiaanakin olen pohjimmiltani täysi mammantyttö, äitiriippuvainen lapsi. Kuinka tulenkaan kaipaamaan lämpimiä aamuja kun alakertaan hiipiessäni touhuat persikanvärinen kylpytakki päälläsi aamiaista, tuoreen kahvin tuoksu leijuu ilmassa kananmunien hiljalleen poksuessa kattilassa.
Sisimmässäni aina odotan sinun soittavan ja kysyvän missä menen, mitä teen, onko kaikki hyvin, silloin tiedän että välität, tiedän että olen turvassa vaikka olisin toisella puolella maailmaa.
Menen kiinnittämään joululahjoihisi sydämin koristellut pakettikortit. Millään materialla en voi koskaan sinulle kertoa kuinka tärkeä olet minulle, mutta tuntuu vain niin lämpimältä nähdä hymy kasvoillasi.

Rakastan sinua, äiti.

Viimeinkin netti toimii kotona.

Sellainen on olo nyt. Palasin uskollisen kannettavani luokse nautittuani ensin höyryävästä vaahtokylvystä Tomin kanssa, ja nyt voin sanoa rentoutuneeni. Kissat eivät kyllä pidä turpaansa kiinni vieläkään mutta joidenkin asioiden kanssa on vain opittava elämään.

Lotta on röyhkein emo ikinä. Tähän mennessä kiinteä ruoka on maistunut kunnolla vain Josefinalle, ja lopulta muidenkin alkaessa osoittaa alkeellista kiinnostusta haisevia lihakönttejä kohtaan, ryntää nurkan takaa tietenkin lastensa parasta ajatteleva äiti ja syö kaiken ennenkuin pennut ehtivät häntäänsä heilauttaa. Tähän kun lisätään vielä Lotan karmiva tapa röhnöttää pentueensa päällä ja kyseisen kissan suunnaton kiinnostus jouluverhojen repimiseen juuri silloin kun muutama jälkeenjäänyt yksilö kaipaisi tissimaitoa, on meillä enää yksi ratkaisu. Kai kissoilla on omat sosiaalityöntekijänsä?

Ryöväsin Tomin kylpytakin. Tuolla se murjottaa alasti sohvalla <3

Mustavalkoiset vanhemmat Lotta ja Hannu pentuineen. Mustavalkoinen Daisy, harmaavalkoinen Josefina ja mustat Piki ja Milla Magia. Ja tuntuu että niitä on joka paikassa.

Operaatio fisu alkoi siinä neljän viiden maissa, 100 litraa vetävä akvaario täynnä paskaa. Kalat purkkiin ja kolmasosa vedestä säilöön ja kaikki loput viemäristä alas. Kaksituntinen lasilevyjen kuuraus selkä vääränä ja kaksin käsin harjalla leviä irrotellen. Sattuu vitusti.

Vastuulliset eläintenomistajat jättivät avonaisen kalapurkin tyylikkäästi vessan lattialle vaille ympärivuorokautista valvontaa. Päätin pitää oluen mittaisen siivoustauon ja kauhukseni huomasin Hannun maiskuttelevan nurkassa pyrstö suupielestä loistaen. Mayday mayday, lemmikkini syövät toisiaan.

Ette uskokaan kuinka hankalaa on asunnon pienimuotoisinkin siistiminen kun kuusi nälkäänsä kiljuvaa kissaa roikkuu jatkuvasti lahkeissa. Pienimmät kun ovat saatanallisen terävine kynsineen vielä tuskallisen hankalasti havaittavissa, on todellinen katastrofi valmis. Voit olla varma, että jokaisen askeleesi alle joutuu jonkinvärinen häntä. Niimpä istun tässä ikuisuuden kestäneen siivouksen jälkeen sääret raadeltuina, lahkeet riekaleina ja naama täynnä sähiseviä kissoja. Kalat sentään pysyivät akvaariossaan.

Tomi koitti kykyjensä mukaan irrottaa perheen monnia sisustuskalustosta. Pyrstöllinen imukuppi saatiin viimein irti mutta minua etoo edelleen.

Haisen kalalta.

Olinpa tuossa luokkatovereideni ja muutaman ylimääräisen kanssa koeviikon päättymistä juhlimassa. Huolestus rykäisi kasvoilleni siitä vaiheessa kun vasta viides olut kilahti nuppiin, voij eij, enhän olekaan juomalla juonut pitkään aikaan. Asiaan saattoi vaikuttaa myös päivällä nauttimani poikkeuksellinen vähäinen ravinnon määrä. Oli miten oli, pistää miettimään tällainen nolohko tapaus että juodako sitten taas enemmän viinapään palauttamiseksi vai lopettaako kokonaan? Sweet dreams, brains.

Taidan rakastaa Tomia. Paljon. Eniten. Kokkaapa minulle taas <3

Ulkona tihuttaa, jäistä vettä putoilee atominkokoisina pisaroina alas, alas taivaalta, synkältä taivaalta kaikki näkevät sen.
Kuukausia sitten vehreänä kukoistanut maasto on vetänyt ylleen harmaanruskean peitteen piilottaen kaiken elävän, synkistäen maiseman, levittäen ilmaan tukahtunutta tuoksua, kuoleman hajua joka hautaa kaiken hymyn suojiinsa.
Aurinko laskee ennenkuin se on noussutkaan, sade alkaa ennenkuin se on edes tauonnut. Sakea sumu laskeutuu lepäämään rakennusten liepeille huuhtoen värit näkyvistä, kaikki on harmaampaa vielä, paljon harmaampaa. Koleus kimmahtaa läpi seinien, jäätävät tuulet vinkuvat ikkunankarmeissa, putket paukahtelevat. Ulkona on mustaa, ei näy tähtiäkään, sumu peittää kaiken näkyvistä on yhä kylmä.
Lämpötila laskee, laskee nopeaa vauhtia alaspäin kohti talvea, pakkanen kiristyy, vesi muuttuu jääksi, maan harmaa naamio valkoiseksi kimaltavaksi, kaikki on kaunista poskia kirvelee. Taivaalta laskeutuu maahan niin hiljalleen niin siroa niin hienoa pitsiä, hiutaleita, kauniita lumihiutaleita. Ne muodostavat korkeita hankia, pyöreitä nietoksia, päällystävät puut pensaat talot. Äkkiä ei olekaan enää pimeää, kaikki on niin valkoista niin kaunista, maailma on kuin kermavaahtoa ja pumpulia. Kirpeä pohjoistuuli puhaltelee valkeaa puuteria kimaltaviksi spiraaleiksi, hohtaviksi tribaaleiksi jotka kurkottelevat kohti jäisen huurun peittämiä puunoksia.
On niin kaunista.

Pistää vielä ihmetyttämään että mitä vittua mä olen tehnyt niin kamalaa että ansaitsen kaiken tän?

Ironisinta koko paskassa on se, että äiti kerkisi juuri viime torstaina kippaamaan vanhan, vielä jotenkuten toimintakykyisen autoradiomme roskalavalle. Kohtalon ivaa? Pahimmillaan. Istutaan sitten hiljaisuudessa tulevat automatkat. Siis niinku tosihiljaa.

Hotkaisin pizzapalan ja napsaisin saunan päälle, jokohan alkaisi vitutus helpottaa pikkuhiljaa. Puisilla lauteilla tuijotellen kuuman pihkan valumista pitkin lämpöä hohkaavaa seinää, tulikuuman vesihöyryn hyväillessä kehoa joka puolelta ja veren alkaessa kiertää, ehkä silloin rauhoitun. Tunnen kuinka koko päivän kohmeessa olleet varpaani ja pakkasessa kipristellyt nassuni sulaa, lämpenee, tunto palaa raajoihin ja alkaa ramaista. Hengittäminen helpottuu ja lihakset rentoutuvat, kaikki kivut ja stressi katoaa. Hehkuvat vastukset paukahtelevat hiljakseen hiottujen kiuaskivien alla ja heitän lisää löylyä. Suhahtaa jälleen ja uusi kuuma aalto pyyhkäisee ylitseni. Seinällä vaellellut pihkapisara tipahtaa viereeni lauteelle ja jähmettyy.

VOI VITTU