IRC-Galleria

James Turjake heräsi säpsähtäen ja kompuroi jaloilleen. Hän katsoi kelloaan. Sen lasi oli särkynyt, mutta se kävi yhä. Hän oli ollut tajuton kauan, mutta ei liian kauan. Poliisit tekisivät rynnäkkönsä näillä hetkillä, joten hänellä oli vielä juuri ja juuri aikaa paeta ja livahtaa lain kynsistä. Suurin ongelma tässä tilanteessa oli se, että hän oli hukannut suuntavaistonsa, eikä kompassia sattunut olemaan mukana.
James katseli ympärilleen miettien mistä voisi päätellä missä pohjoinen on. Ehdittyään lähes turhautua hän huomasi muurahaiskeon puun juuressa ja muisti kouluajoistaan sen verran, että muurahaiskeot puun juuressa ovat aina puun eteläpuolella. Tämän perusteella hän suuntasi kohti pohjoiskoillista ja ennen pitkää löysikin metsän reunaan hiilivoimalan takana. Hän kiersi hiilivoimalan, käveli vielä parisen korttelia pohjoiseen ja vinkkasi itselleen taksin. Taksilla hän ajoi muutaman korttelin päähän kotoaan ja käveli loppumatkan, sillä hänellä oli vielä yksi asia hoidettavanaan ennen kuin voisi käynnistää katoamisoperaation: väärien papereiden hankinta.
Rappukäytävän ovi narahti pahaenteisesti Jamesin avatessa sen. Rappukäytävässä oli pimeää, ja vaikka James napsautti valot päälle, pimeys vaihtui vain hämärään. Kattoon kiinnitettyjen lamppujen kupuja peitti keltainen, palanut pöly. James kiipesi toiseen kerrokseen ja koputti erääseen oveen. Hän odotti aikansa, ja kun kukaan ei tullut avaamaan, hän koputti uudestaan. Tällä kertaa oven takaa kuului vaimeaa huutoa ja kolinaa ja pian ovi aukeni. Oviaukosta työntyi esiin pää. Se kuului eräälle Jamesin ”ystävistä”, Valdemar Rikolliselle. Jamesin mielestä Valdemar oli tavallistakin enemmän pihalla, joten sen enempää pukahtamatta hän työnsi tämän takaisin sisälle asuntoon, astui itse perässä ja sulki oven.
”Valdemar, ymmärrätkö mitään?” kysyi James ja Valdemar nyökkäsi. ”Tarvitsen passisi. Mitä nopemmin, sen parempi.” Valdemar osoitti lipaston ylintä laatikkoa ja James ryhtyi penkomaan sitä. Ennen pitkää passi löytyi ja James vertasi siinä olevaa Valdemarin kuvaa omaan peilikuvaansa. Tarpeeksi näköinen, kuten hän oli melko suurella varmuudella tiennytkin. Ja olipa onni, ettei hän ollut ajellut viiksiään, passikuvan Valdemarilla kun oli hyvin samanlaiset, vaikka nykypäivänä ne tämän kasvoilta puuttuivatkin. James kaivoi taskustaan setelin, lykkäsi sen paikallaan huojuvan, seinää tuijottavan Valdemarin kouraan ja poistui asunnosta.