IRC-Galleria

Koko päivän soinut päässä "Besame mucho" kun oon nyt Kalajoella ollessa petsannu ovia ja kynnyksiä. Sen siitä saa kun on riiuulla, pistetään miniä töihin... ;) Noei, mielelläni minä. Välillä saa olla jotenkin hyödyksikin, kun oon melkein viikon täällä jo nurkissa pyöriny. Jotain muutakin saa tehdä ku täytellä hanjie-ristikoita sohvan päätyssä. Sisäinen maalarityttö on herännyt. Mä tykkään maalailla - tai tässä tapauksessa petsata - isoja pintoja. Ja minä kun tykkään tehdä hommani kunnolla, varsinkin kun on toisen talosta kysymys, niin sitten kettuillaan, että "ekkö nää oo viel valamis?". "Elä elä kuule tuu mulle hoputtamaan, saan mä nopeastikin tehtyä, mut en mee sit takuuseen lopputuloksesta." "Jaa nää pyrit siis täydellisyyteen?" "Ainahan minä. Ainahan minä." Juuri näin. Ote siis keskustelusta appiukkokokelaan kanssa.

Mikä ihme siinä on, että sillon kun on kyse jostain kirjottamishommista - lähinnä siis esseistä - niin se riittää, että lopputulos on vähän sinne päin, että kunhan läpi menee suhteellisen kirkkaasti (ettei tarvi sit myöhemmin urputtaa jostain ykkösen tai kakkosen arvosanasta), mut sitten taas tollaset esim maalausjutut tai yleensäkin visuaaliset aikaansaannokset pitää tehdä viimesen päälle kunnolla jos rupeaa ollenkaan niitä tekemään? Esseetä ei näe kukaan muu kuin opettaja itseni lisäksi, mut seinän näkee kaikki. Omaa silmää ainakin häiritsee, jos seinässä on joku ihme valumajälki ja sit rupee ajattelemaan, että kukakohan tunari tonkin on menny maalaamaan.

Jotkut kirjotusjutut on nähny vähän enemmän vaivaa, esim lehdessä julkastavat kirjotukset tai koulunäytelmät. Jos näytelmä on huonosti kirjoitettu, ei sitä kukaan jaksa harjoitella eikä kukaan muutenkaan nauraisi (I should know). Silloin tietää tehneensä hyvää jälkeä kun katsoo työtä vuoden pari päästä ja kehtaa sanoa, että minä sen tein. Tai joutuu kysymään itseltään, että minäkö tuon oon tosissaan tehny, siistä.

Olenko mä jotenkin turhamainen tai tekopyhä, jos julkisivun pitää olla kunnossa? Paitsi siis oma naama, jotka tuntee mut niin tietää etten ulkonäköni hoitamiseen hirveästi aikaa käytä. Julkisesti mun pitää käyttäytyä tietyllä lailla, etten turhaan erottuisi joukosta, ja silloin tällöin kommentoida keskustelua niin että annan itsestäni suht fiksun ihmisen kuvan jolloin minut voidaan ottaa vakavasti kun minulla on oikeasti jotain sanottavaa. Onko se niin? Pitääkö sen olla niin? Kun sitten taas kotioloissa mä oon melkein pahempi kuin Wagner, oluset vaan puuttuu. Ainakin jos muihin naisiin vertaa. Vai onko kaikki vain yhtä julkisivua? Jos kaikki muutkin naiset (tai miksei miehitkin) ovat kotona viimesen päälle sikailijoita ja sitten kun vieraita on näkö- ja kuuloetäisyydellä otetaankin sille maidolle lasi, vaihdetaan vaatteet, kammataan tukka ja pidetään ne puupat sisällä?

Luulen että oma käyttäytymiseni johtuu kuopus-syndroomasta. Haluan että minut otetaan vakavasti. Ja valitettavasti se ei ole minun kohdallani itsestäänselvyys, minun täytyy "ansaita" vakavastiotettavuuteni. Perheen ikuisen vauvan kirous. Tuohon on aina hyvä vedota. :)


Qunniallisesti käyttäytyvä nainen..hah!