IRC-Galleria

Rakas Päiväkirja,

aloitin omat opiskeluni tänään. Tosin jo viime torstaina olin opastamassa uusia opiskelijoita, koska jostain kumman syystä lupauduin tuutoriksi. :) No, ihan kivaahan se on, ei siitä mitään stressiä tullutkaan, vaikka toisin kuvittelinkin. Tämänpäiväiset luennot eivät olleet mitenkään mieltäylentävän mielenkiintoisia, mutta voisihan sitä paskemmassakin paikassa istua. Nyt tulin juuri kotiin, käytyäni luokkakaverin luona kahvittelemassa ja pitämässä Cosmopolitan-parisuhdeneuvokeskusteluhetkeä.

Paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin, Rakas Päiväkirja. Olen tavannut uusia ihmisiä, tutustunut jne. Eipä ole enää yhtä masis kuin aiemmin, koska nyt on "uusia kuvioita". Saa nähdä, mitä tästä tulee, mutta enpähän aio kiirehtiä. Vaikka mieli tekisikin joskus, ehkä olisi kuitenkin parempi yrittää ottaa iisisti. Meinasin kirjoittaa "ottaa iisisti" lainausmerkkien sisään.

Viikonloppu meni kohtalaisen railakkaasti. :) Mutta hauskaa oli. Ja silleen. :)

Vuonna 1933 pieni tyttö joutui murhaajan uhriksi. Murhaaja hautasi tytön elävältä maahan toistaen samalla sanoja “Toma sota balcu“.

Nyt kun olet nähnyt ja toistanut mielessäsi nämä sanat, tulet tapaamaan murhatun tytön. Ensi yönä, kun olet nukahtanut, tyttö ilmestyy makuuhuoneesi kattoon ja tukehduttaa sinut samalla tavalla kuin hän tukehtui itse.

Jos kirjoitat tämän tarinan omaan blogiisi, hän jättää sinut rauhaan. Hyvät tekosi palkitaan

Rakas Päiväkirja,

lauantaina tein varmaankin henkilökohtaisen ryyppäysennätyksen. Olin bileissä kaverin luona, sitä ennen kavereiden luona hotellilla aloiteltuani. Hotin eurojen jälkeen olin juonut 13 paukkua, ja aamulla 1,75 litran vodkapullosta oli jäljellä ehkä desin verran. Mietin vain, että miten me kahdeksan henkilöäkään pystyimme niin paljon juomaan. Voihan järkky. No, lauantai oli oma lukunsa. Sunnuntaina taas piti mennä Onnelaan. Siitä ei sen enempää. Jatkot kestivät yhdeksään asti aamulla. Eilen oli pakko ottaa loivareita, tai no, minulle kyllä suositeltiin niitä niin painokkaasti, että päätin hyväksyä tarjouksen. Tästä kaikesta edellisestä voisi sanoa vain, että ei näin.

Lihaskuntoni on mitä ilmeisimmin kohtalaisen heikko, koska lihakseni ovat vieläkin hieman jumissa viime perjantaisesta kuntosalitreenistä johtuen. Huomenna on varmaan pakko mennä uudelleen. Jospa tästä vaikka kehittäisi uuden harrastuksen. Ei siis kanssakuntoilijoiden tiiraamisesta, vaan treenaamisesta.

Rakas Päiväkirja,

Dingo rokkaa. Niinpä niin! Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollu kertoa tästä maailman kahdeksantena ihmeenä. Ihmeenä pidettävä asia on se, että minä kävin salilla! Herranen aika, heräsin joskus puoli yhden aikaan siihen, että personal trainerini käskee minut salille. Kävin sitten salilla. Oli kyllä kivaa.

Kerroin teille, rakkaat lukijani, lisää myöhemmin, kun pääsen tästä kohkauskohtauksesta.

Rakas Päiväkirja,

en ole tehnyt tänään mitään kovin merkityksellistä, mutta kävin yökävelyllä kaverini kanssa. Kiersimme ensin Tuiraan isoja siltoja pitkin, palasimme takaisin patosiltaa pitkin ja sitten menimme istumaan kesäteatterille. Esitin elämää suurempaa draamaa, yleisönä kaverini ja ympäröivät puut. Olipa se merkillistä. Mutta sen jälkeen tuntui, että elän. Keskustelimme kaverini kanssa ihmissuhteista, ja tulimme molemmat siihen lopputulokseen, että ne ovat vaikeita, perseestä mutta että ilman niitä ei pärjää. Siinä tuli analysoitua ihastumisen nopeuden ihmeellisyys, se, miten toisen puheita voi tulkita loputtomiin tai että mistä sen tietää, onko se toinen kiinnostunut vai ei. Oh ja voi (tiedän, enkä ihan tahallanikaan kirjoittanut ah), että kesän parhaimmat päivät ovat toki olleet sitä tunnetta, kun tykkää toisesta. Kuu innoitti meitä. Jotenkin taivas oli uskomattoman kaunis, ja vaikka olimme keskellä kaupunkia, tuntui kuin olisimme olleet jossain ihan muualla, ikiaikaisessa ympäristössä.

Olen nyt entistä enemmän varma siitä, että haluan ilmaista itseäni kirjallisesti. Teenhän sitä nytkin, mutta haluaisin oppia kirjoittamaan vaikkapa novelleja. Ongelmani ei ehkä ole kieli, vaan juoni. En osaa kehittää juonta, tai se on liian naivia, jos sellaista ryhdyn suinpäin kehittelemään. Pitäisi kai mennä johonkin kirjoituskurssille. Olisikohan minusta.

Syksy alkaa olla tuloillaan, ja kesän muistot ovat kuitenkin rakasta pääomaa, haaveilua. Ilman haaveilua ei olisi mitään. Jos unelmia ei olisi, en ehkä tuntisi eläväni. Voivathan unelmat olla mitä vain.

Aamu on jo alkanut. Minä istun koneella, menen kohta nukkumaan, ja joku toinen taas on aloittamassa työ- tai opiskelupäiväänsä. Kuinka erilaisia tiet voivat ollakaan. Polut kuitenkin toivottavasti kohtaavat aina silloin tällöin, ja syntyy rakkaita muistoja. Elämäni sankari, sinä muistit mua. Saisinpa sanoa noin Sinulle, sillä sinäkin olet omalla tavallasi elämäni sankari. Muistan Sinua vielä, vaikket sitä huomaisikaan. Älä katoa läheltäni, vaan pysy siinä aina, sillä minä haluan muistaa Sinua.

Kaipaan henkisyyttä, kaipaan sitä jotain. Ehkä jossain toisessa elämässä asiat voisivat olla jollain muulla tavalla, mutta en valita. Ehkäpä joskus...

Satepisara tipahti kädelleni
ja katseeni käännettyäni
olit siinä, tyhjästä ilmestyen
hävisit saman tien tyhjyyteen
tyhjyyteesi, johon minä kuuluin hetken
Sade puhdisti
ilman
mutta sydämeni jäi kylmäksi
kuka sen puhdistaisi
kääntäisi auringonkukan aurinkoon päin
tuulisi hellästi kuin suvituuli korvaani
veisi minut
minut
sinne, missä ei sadetta odoteta
missä kukat kääntyvät aurinkoon

Päätin sitten aloittaa tuollaisella pienellä runolla tällä kertaa. Huomaatteko, en aloittanut "Rakas Päiväkirja". Mietin hetken, pitäisiköhän minun korjata aloitus siten, että tämäkin teksti alkaisi noilla sanoilla. Päätin, että jätän kuitenkin tämän toistaiseksi näin.

Yöt ovat pitkiä ja kun ei oikein ole mitään tekemistä, on helppo haaveilla ja miettiä kaikesta tulevasta. Olisikohan siellä joku muukin haaveillut samoista asioista kuin minä? Joku sielunveli tuntee tuulenvireen ihollaan, ja saa tunteen, että hänet on kuultu. Minulle sattuu tuollaista, eli siis tunnen joskus, että joku ymmärtää minua täydellisesti, ja minä häntä. Ehkä jossain on joku, joka ymmärtääkin. Ymmärtääköhän kukaan, miten täydellisen idiootiksi voi tuntea itsensä, kun ei osaa tehdä eikä toimia, kun pitäisi. Tai ei tiedä, milloin pitäisi toimia. Avuton en ole muuten, kuin ihmissuhteissa, jotka ovat muutakin kuin ystävyyttä. Mikä on liian nopeaa, mikä liian hidasta? Jos osaisin lukea ajatuksia, ei näitäkään ongelmia todennäköisesti olisi. Mutta koska en vielä tätä taitoa ole oppinut, tyydyn huokaisemaan merkityksellisesti ja vatvomaan.

Eurodance pelastaa minut välillä elämältä. Beatti saa aina paremmalle tuulelle. Elämältä pelastaminen... kulunut lause ja ilmaisu. Minä toivon, että prinssi rohkea tulee ja pelastaa minut elämältä, kantaa minut kotiinsa ja tämän lauseen loppu on sensuroitu. Prinssi rohkea saa luvan halata ja suudella. Minä taidan olla aika pahasti romantikko. Mutta se prinssi rohkea saisi kyllä luvan ilmaantua. Jos muuten luet tätä, alapa tulla, hop hop.

Miksikähän minulla tekee mieli Garageen? Ei voi olla päättömämpää mielihalua juuri nyt. Teinien örvellystä katsomaan. Itsehän örvellän äärimmäisen harvoin. Merkityksellistä, jotain tärkeää. Pitää tehdä tärkeitä asioita, upeita asioita. Mutta se, mikä minulle voi olla tärkeää, ... no joo. En keksi mitään järkevää lopetusta edelliseen lauseeseen.

Rakas Päiväkirja, toivon, että en olisi ihastunut. Please poista, delete, remove, undo, uncry these tears. Please.

Rakas Päiväkirja,

Sain palautetta edellisestä tekstistäni. Tai no, tulkitsin ilmeisesti tunteitani sen verran vahvasti, että tämä palautetta antanut kaverini totesi olevansa itse kykenemätön moiseen vuodatukseen. Oliko se jotenkin niin syvimpien tuntojen tulkintaa, tekstiksi pelkistämistä? Minä kutsuisin suurien tunteiden tekstimuotoon pukemista mm. rakkauden raiskaamiseksi, ja minun kohdallani kirjallinen osaamattomuuteni varmasti vielä huonontaisi elämäni kirjallisesta ilmaisusta saatavaa arvosanaa. Mutta koska rakastan äidinkieltäni, tahdon käyttää sitä.

Eilen koin taas kohtalaisen vahvan jälkitilan, jota voitaneen kutsua myös krapulaksi. En ikinä tule ymmärtämään, kuinka se kaikista varotoimenpiteistä huolimatta aina vaan pääsee yllättämään. Ja minun krapulani eivät useinkaan ole oksennuskrapuloita, vaan sen sijaan ne ovat sängyssä makaamis-, kuumotus- ja en jaksa mitään-krapuloita. Tulin tuossa muistelleeksi, että vielä kuusi vuotta sitten tätä epäterveellistä kaljan kurkkuun kaatamistakin jaksoi harrastaa vaikka neljä päivää putkeen, ilman suurempia jälkioloja, mutta joko tässä vaiheessa on jo vanhuus yllättänyt tai sitten kunto on vain huonontunut, joka kohdallani lienee todennäköisempi vaihtoehto.

Tästä kunnosta voisikin kirjoittaa oman kappaleen. Pitäisi aloittaa jokin liikuntaharrastus, vaikkapa salilla käyminen, tai edes taas vesijuoksu. Salille menemistä pelkään, sillä minulla on tunne, että kaikki lihaskimput vain nauravat lihaksettomalle olemukselleni, jos uskaltautuisinkin kymmenen kilon painoja nostelemaan. Kertokaa hyvät lukijani, kannattaisiko minun valita jokin tietty kuntosaliyritys? Jos aloittaisinkin itseni rääkkäämisen, palkitsisiko se minut oikeasti paremmalla ololla ja ulkoisella olemuksella? Onko ulkoisella olemuksella mitään väliä, vai peilaammeko itseämme vain muiden käsitysten kautta?

Opiskelut alkavat kohta. Minun pitäisi olla tuutorina aloittaville opiskelijoille, mutta minulla ei yksinkertaisesti enää riitä aika eikä energia. Mietin asiaa vielä vähän aikaa. Minulla on tulossa jo kolme ohjelmistokehityksen kurssia heti koulun alusta lähtien. Tässäpä tekemistä. Toinen opiskeluvuosi alkaa pelottamaan jo haasteillaan, vaikka en ole tehnyt kaikkia ensimmäisen vuodenkaan opintoja. Toisaalta, ne eivät ole millään tavalla vaikeita. Voin miettiä niitä myöhemminkin.

Minusta olisi kiva, jos lukijani kommentoisivat blogiani, mikäli kirjoitukseni herättävät jonkinlaisia tuntemuksia. Kiitos!

Rakas Päiväkirja,

eilen oikeesti itkin. Siis pitkästä aikaa ihan valehtelematta itkin. Tiedän, että siinä ei ole mitään häpeilemistä tai peiteltävää, mutta vittu että olipa eriskummallista jopa minun mittapuullani. Oikeesti se oli niin ... ylitsevuotavaa. Olipa kummallista. Itkin niitä tunteita, jotka jäävät kokematta, niitä aamuja, jolloin olisin voinut herätä jonkun ihmisen vierestä himoiten häntä ja rakkautta tuntien. Niitä iltoja, jolloin olisin vain voinut kuiskata korvaan "minä rakastan sinua". Tätä kaunista tarinaa tuskin koskaan tulee tapahtumaan, mutta koska sen parin minuutin aikana koin tämän kaiken, näin sieluni silmin tämän kaiken tapahtuvaksi, en ehkä kaipaakaan enempää. Tiedän, että haavemaailmassa ei kannata elää, mutta kuitenkin se kannustaa haaveilemaan, jos tietää että joku siellä haaveiden valtakunnassa minustakin voisi... ihan välittää. Seurusteluhan on asia, josta voisi vaieta iäksi. En minä halua sitouttaa tai sitoutua, mutta silti sitä haluaisi, että voisi esitellä kavereilleen tyypin poikakaverina. Oikeesti mitään suurentelematta tai pienentelmättä, oikeana poikakaverina. Mutta että sinne asti päästäisiin... siinähän se suurin vaikeus on. Ihmisillä on erilaisia syitä kiinnostua toisista ihmisistä, enkä itsekään osaa selittää tämänhetkistä tilaani, tai varsinkaan syytä, johon kiinnostukseni pohjautuu, mutta onko sillä loppujen lopuksi suurtakaan väliä. Hyvä kroppa, kauniit kasvot, kiva luonne: kaikki ne voivat yhdistyä unelmiesi adonis-ruumiillistumassa, mutta joku se silti klikkaa ja pahasti. Vaikka sitten se, että unelmiesi kohde ei olekaan valmis. Valmiin voi käsittää monella tapaa.

Itsensä ilmaisu omalla äidinkiellänikin on minulle vaikeaa. Haluaisin, että mahdollisimman moni voisi lukea blogiani ja ymmärtää, mitä ajattelen tai tunnen. Ei vain ole mahdollista välittää lähellekään samaa tunnetta vieraalla kielellä. Koin tämän ollessani Saksassa. Englanti ei ole minulle ongelma, mutta en minä sitä niin hyvin osaa, että osaisin ilmaista oikeasti syvimpiä tuntojani, joiden äidinkielelläkin ilmaiseminen tuottaa välillä vaikeuksia.

Minä ajattelen liikaa. Tiedän sen. Voin käsitellä hyvinkin vaikeita asioita hyvin lyhyessä ajassa ainoastaan sen ansiosta, että vatvon niitä niin paljon. Voin myös tulkita merkityksiä tai pseudomerkityksiä rivien välistä loputtomiin. Tiedän kyllä, että oikea tapa olisi yksinkertaisesti joskus kysyä, mitä tällä tarkoitit, mutta se ei ole niin helppoa.

Rakas päiväkirja,

rakas lukija, rakas galleriasivulleni eksynyt,

tänään minun PITI herätä klo 9. Enpä herännyt kuin vasta klo 13, koska en saanut unta oikein ennen aamukuutta tai jotain. Kaipa mulla oli sen verran synkkää ja läheisyyden kaipuuta, että ei oikein uni maittanut. Pöh.

Olen tänään saanut jotain aikaan. Kävin koulullakin katsomassa, miltä se remontoitu tila näyttää. No, opiskelijoiden työtilassa oli kaikki vielä vähän vaiheessa. En meinannut saada tulostintakaan asennettua. Tietojenkäsittelyn opiskelija, hah. En kyllä tiedä, mikä klikkasi, mutta joku klikkasi ja pahasti.

Nämä päivät eivät tuo lohtua, ja yöt ovat yksinäisiä. Tahtoisin jakaa jonkun kanssa yksinäisyyteni, tahtoisin merkitä jollekin jotain.

Miksi kaipaisin
sinua

Jos mikään
ei merkitse mitään

Rakas Päiväkirja,

olen jo melkein toipunut reissusta. Unirytmi on sekaisin. Jotenkin yllättävää, kun olin perillä kahdeksalta aamulla, melkein vuorokauden valvottuani. Sain tosin viime yönäkin nukuttua. Sain itseni ylös sängystä jo joskus 12 jälkeen! Tämä on saavutus jos mikä.

Koko reissun ajan oikeastaan toivoin, että pääsisin takaisin kotiin. Nyt kun olen täällä, olen aika onnellinen. Olisi tosin kiva nähdä eräs ;) vinkvink. Vittuku oon teini.

Mitähän ihmettä tuo streami pätkii. Kertokaa streamien syvin olemus.

Otetaan vastaan sylin täydeltä haleja ja pusuja. Vastalahjaksi lupaan silitystä.

VähänX oon onnellinen, kun pääsen taas kuuntelemaan radioseveniä! Euroa päivän piristykseksi. Siksi mä varmaan olinkin niin masentunut. Kun en kuullut euroa siellä Saksassa, siis. Niin kerta!