IRC-Galleria

Jos taivas itkisi puolestasi......minusta tulisi meri...Vaikka kartta katoaisi myrskyssä......sinun selkäsi on oppaani nyt. Vaikka olisimme kuin kuu ja aurinko......vaikka olisimme lähekkäin, ole luonani......ja ota valoni kiinni. Katso minua joka päivä, katso minua aina, vaikka mitä tapahtuisi. Haluan tuntea sinut aina. Voimme jakaa onnellisia aamuja ja surullisia iltoja. En unohda hymyä.

En enää petä itseäni. Minulla on aina epäilyni. Ääneni voi tulla käheäksi, koska haluan huutaa. Kadun asioita lopun elämäni. Varjoni seuraa minua aina. Mutta jos on kuu......jos hellä kuutamo valaisee tyhjyyden......katson ylös kuuhun ja kudon meripihkan värisiä sanoja. Se minä, joka on sisälläni, ei enää satuta niitä, jotka rakastavat minua.

Muistojen siimeksessä olet yhä kanssani...lempeänä, meripihkan värjäämänä. Tässä metsässä olemme vain me kaksi. Vastaat hymyyni nyökkäyksellä...ja osoittelet taivaalla juoksevia tähdenlentoja. En kyennyt sanomaan edes hyvästejä. Syytä minua, älä anna anteeksi...Aamun koittaessa näkemäni unet ovat ahdistavia. Hetken kuvittelin sydämeni liikahtaneen...mutta se vain värisee kyynelten virrassa. Meitä yhdistävät kahleet...ovat ruostuneet rikki meren aalloissa. Eikä mennyt...enää palaa...

Kyyneleeni......vuotivat virtanaan. En kyennyt sanomaan enään mitään. En tiedä miksi tätä tunnetta kutsutaan. Sydämeni tokeni vain kerran rajun suruni keskellä. Olin varmasti saanut kuulla kohtaloni.

Valoni, rakkaimpani, unelmani...seuraanko todella sinua, vai pelkää harhakuvaa? Pakottaudun kääntymään pois...ja tunnen viiltävän kivun viimeisen hetken...samassa maailmassa.

Muistan kaikki sinulta saamani tunteet ja tuntemukset. Johonkin sydämeni kolkkaan sattuu jatkuvasti...mutta kun ajattelen sinua, rinnassani tuntuu lämpimältä. Juuri nyt en saa itkeä, joten toivon...harhailevan tuulen, peilikirkkaan veden ja öisten kirsikankukkien toruvan kuiskaten minua...jotta en voisi olla hetkeäkään hymyilemättä.

Olipa kerran pieni merenneitoprinsessa. Eräänä myrsky-yönä hän pelasti merestä nuoren prinssin. Hän rakastui tähän ja kieltoja vastustaen vaihtoi äänensä......noidan taikajuomaan, joka muutti hänet ihmiseksi. Mutta ehtonsa oli, ettei hän voinut enää palata merenneidoksi. Ja jos prinssi naisi toisen, pieni merenneito muuttuisi seuraavana aamuna vaahdoksi ja katoaisi. Merenneidon saamiin jalkoihin sattui armottomasti...eikä hän äänensä menettäneenä voinut ilmaista tunteitaan. Silloin pienen merenneidon sisaret tulivat muassaan tikari ja sanoivat: Joa pistät prinssin kuoliaaksi tällä tikarilla, sinun ei tarvitse kuolla...mutta pieni merenneito viskasi tikarin pois...ja aamun sarastessa......hän muuttui meren vaahdoksi.

Kun puen kivun ja kärsimyksen sanoiksi. Olen hävitä kyynelilleni ja purskahtaa itkuun. Kuun maalaama vaitonainen selkäsi, häikäisee silmiäni. Välillä ajat minut raivon partaalle, kaikessa syntisyydessäsi ja puhtaudessasi. Mutta kaikesta huolimata juuri sinä pelastit minut silloin, rankkasateen hyväilystä. Haluan syleillä sinua...aina ja ikuisesti. Kerran. Kerran sinäkin vielä ymmärrät miksi synnyit yksisiipisenä.

Tulienkeli lentää keskellä öistä nummea. Jumala ja paholainen ovat sisko ja veli, Se laulaa. Sisko ja veli. Vai veli ja sisko? Sillä ei ole väliä, enkeli kertoo, sillä molemmat ovat sama. Katson ja huomaan: Tulienkelillä ei ole siipiä. Se puhuu (Olen siskoni ja veljeni) ja silloin minä vaivuin maahan.

Lähde valunut kuiviin, lähteen haltia muuttanut pohjoiseen. Hiekanmuruset kuolleita timantteja. Minä lasken tälle kauneudelle likiarvon pyöristän desimaalit nollaan. Ja keijukaiset kaikkialla ympärilläni kirmailen laulaen minulle kipua. Siinä laulussa kaikki mitä he tietävät mitä minä en tiedä, enkä halua. Puserran kouriini sen missä ennen juoksi minun puroni.

On tuon onton puun alla maahisen kuollut pesä jo kalmanjäähtynyt ei sinne tahdo mennä. Rotat jättäneet laivan, ryömivät kohti kuolemaansa. Se on männikön alla lähellä oravan pähkinäpiiloa. Tiivistettyä kuolemaa kiertynyt kilokaupalla syksynlehtien alle. Tämä kuolema oli haltian ystävä, kunnes he riintautuivat kerran myi haltia ikuisen sielunsa jättimäiselle idän kääpiölle.

Piilostaan kömpinyt menninkäinen katsoo minua, kuin paholaista. Se minä heille olen. Enkä minä koskaan tappanut heistä ainuttakaan. Ja minä pyydän anteeksiantoa tanssivilta keijuilta, kieriviltä maahisilta kaikelta, siltä mitä ei ole. Kaikelta siltä, mitä mieleni loi, ettei sen tarvitsisi kuihtua pois.


Tiesin, tuosa tansissa oli kuviotkin väärät.