IRC-Galleria

Sou, mun serkku (pari vuotta nuorempi) muutti Viroon ja opiskelee eläinlääkäriksi.

Samalla mä kelaan että jee, molemmat serkut lääkiksessä ja mä oon tekemättä mitään. Pärjäsin vieläpä matikkaa lukuunottamatta paremmin niin peruskoulussa kuin lukiossakin kuin kumpikaan heistä. But here I am.

Toisaalta, musta ei olis tekemään mitään radikaaleja ratkaisuja. Kuten muuttamaan toiseen maahan.

Vihaan itsessäni sitä jotain "estettä" mun pään sisällä- jotain, mikä tuntuu melkeinpä neurologiselta. Sitä, miten vihaan ja rakastan rutiineja yhtä aikaa.

Tuntuuhan tää turvalliselta. Tiedän missä mun kuntosali sijaitsee. Kävelen sinne- tai menen tietyillä busseilla päivittäin tai lähes päivittäin. Se on mun työtä. En saa palkkaa eikä kropassani tapahdu mitään "WAU"-muutoksia, mut sitä mä teen. Niinkuin autisti istuis nurkassa ja heijais itseään edestakaisin. Sellasta se on mulle. Joku pakkomielle.

Netissäkin helposti junnaan samoilla sivuilla- kuten täällä. En jotenkin löydä mitään uutta; joko en osaa etsiä tai en halua etsiä. Ehkä vähän molempia.

Uusien harrastustenkin aloittaminen ahdistais taatusti- mun on tiedettävä tarkalleen mitä tapahtuu ja keitä siellä on. Jos on vähäinenkin riski että joudun naurunalaiseksi tai mokaan, en vaan kykene menemään.

Vihaan sitä tunnetta kun on "eksyksissä"- kun pitää muilta kysellä että "hei, tarvitaanko me noita..", "mitä toi ohjaaja just äsken sanoi?"

Mä en taatusti kykenisi tekemään mitään suuria päätöksiä, ikinä. En esim. (kuten monet) yhtäkkiä päättäisi että "hei hankitaanko vauva?" Ensin kelaisin asiaa ainakin sen puoli vuotta listaamalla plussia ja miinuksia. Ja lopulta kuitenkin ajattelisin että "no, ei musta ole siihen ja pärjään mä ilmankin".

That's just me.