IRC-Galleria

Ei huomaa mitenkään, että mulla ei ole elämää, ainakin tuntuu pahasti siltä, että ei oo. :D Semmosta se on aina.
Pitää jatkaa tilittämistä.. Mua vaan ärsyttää ku ei tiedä enää mistää mitää. Ei oikeesti osaa päättää että mitä tekis/jättäis tekemättä. Jos vaan antaa asioiden olla ja sanoo ittensä irti niistä kokonaan.
Ainakin mä selviäisin sillä tavalla tästä hengissä.

Okei. Mä nyt siis päästän irti kaikista enkä jää kaipaamaan niitä?
P***a puhetta, mutta elämä on. Tietenkin mä tulen kaipaamaan sitä läheisyyttä minkä saa toisen vieressä nukkuessa, mutta miten mä voin olla satuttamatta sitä toista ku aina satutan kaikkia? Eli siis parempi kertoa totuus nyt, ku se ei vielä oo myöhäistä. Vielä.

"How beautiful is my loneliness, how great is my pain"

Järki jättää mut taas. Mun pää on niin sekasin. Mistä johtuu, että mä olen niin tyhmä jätkien suhteen? Mistä johtuu, että mun pitää kerätä niitä ympärilleni aina enemmän ku tarpeeks? Mistä johtuu, että mä en osaa sanoa kenellekään niistä ei?
Ja mistä johtuu, että mä en osaa/halua sitoutua keneenkään?
Mä kaipaan elämääni vakautta, hieman onnea, mutta tuntuu aika epätodennäköiseltä, että tulisin missään vaiheessa saavuttaan sen pisteen, missä kaikki olis mun mielestä niin täydellistä, että siitä pitäs kiinni eikä vaan sylkis ulos niinku tällä hetkellä aina tekee.
Vitsi mä joskus laukasin totuuden siitä, että olisin läheisyydenkaipuinen.. Ehkä se on totta, mutta mä alan kyllä uskoon, että mä vaan haluan pelata. Mä haluan nähdä, että musta välitetään, että musta kiinnostutaan. Miks pitää olla niin järkyttävän huono itsetunto? Sen siitä saa kun on ollu koulukiusattu. Kukaan tuskin ees ajattelee mitä mulle teki kaikki ne sanat, joita ne ei ees itse muista.. Ei saa valittaa pitäs vaan olla kiitollinen niille ihmisille siitä, että ne teki musta tämmöisen. Olenhan mä "vahva" ihminen. Tai niin mä tahdon kaikkien uskovan.
Mä nyt kyllä aina yritän peittää sen, mitä mun silmät haluais kaikkien näkevän. Mä haluan peittää kaiken sen katkeruuden ja itseinhon, mikä mun sisälläni elää. Ei sitä turhan monet osaa etsiäkään mun sisältä, hyvä niin. Ei koskaan tarvitse kertoa kenellekään, että mä pelkään elää.

Taas kerran kaikki tuntuu niin pieneltä ja merkityksettömältä, millään ei vaan yksinkertasesti tunnu olevan väliä. Pelottavaa ja ärsyttävää.
Pitäis saada aivot pois toiminnasta. Pitäs lopettaa asioiden ainainen vatvominen, vain että vois ees hetken olla rauhassa - piilossa- omalta pahalta ololtaan.
Kun sais riisutta päänsä alastomaksi.
Kun vois nukkua pidempään ku viis minuuttia heräämättä siihen, että inhoaa olla tässä.
Mitä se toisaalta auttais jos hetkeks pakenis, jäis vaan asiat selvittämättä -taas. Mä olen jättänyt niin paljon taakseni tässä vähän ajan sisässä, että mä luulen sen takia menettäväni järkeni. Mä luulen, että siitä johtuu tää tunne, että mä en enää jaksa kattoa ketään vaan haluan piiloutua peittoni alle. siel ois ainakin lämmin olla.

Eikä ees tunnu siltä, että joulu on kohta. Mistään ei oo saanu kiinni. Kaikki joululahjat on vielä ostamatta, mutta kaupunkiinkaan ei jaksa raahautua, ku siellä näkis niin paljon kavereita ja pitäs vääntää se valheellinen hymy niille, että ne varmasti sais sen kuvan, että kaikki on okei. En mä halua niiden olevan huolissaan musta - niinku yleensä aina ovat (ainakin väittävät olevansa).
Mä haluan kotiin, syömään äitin pipareita, se jos mikä herättäs takas tähän päivään.