IRC-Galleria

Totesin tänään, että olen laiminlyönyt hyvin paljon ystäviäni viime aikoina. Toisaalta he tuntevat minut ja tietävät, että he pysyvät ystävinäni, vaikka minusta ei kuulukaan vähään aikaan mitään. En halua, että he luulevat että pidän heitä täysin itsestäänselvyyksinä. Kyllä kaikki suhteet tarvitsevat huoltoa ja huomiota pysyäkseen lämpiminä. Tällä hetkellä on vain niin paljon töitä ja tehtävää. Olen pitänyt viimeksi yli kahden päivän loman puoli vuotta sitten. Tänäänkin tein 10 tuntisen työpäivän. Miksi? Toimari ja esimies patistivat kotiin. Olenko työnarkomaani? Pidän työstäni ja asiakkaistamme sekä olen perfektionisti monissa asioissa. Toisaalta poksahdin tänään todella pahasti eräälle keski-ikäiselle työkaverille. Hänen asiakaspalveluasenne ei ollut todellakaan kohdallaan ja kävi vituttamaan hänen välinpitämätön ja arrogantti mulkkukäytöksensä. Kysyin kollegaltani onko minulla vain asennevika, kun poksahdin kyseiselle äijälle. Hän vastasi, että se tyyppi käy kaikkien hermoille ja hänen asennevamma kostautuu kohta, kun hänellä on kengän kuva persuksissa. Minä en häneen korkkareitani uhraa. Pieni mies suuressa egossa. Todella säälittävä yhdistelmä. Sitä tuntuu vain löytyvän niin paljon tästä yhteiskunnasta, että välillä se pistää lempeimmänkin feministin vihaamaan miehiä. Onneksi löytyy niitä komeamman sukupuolen edustajia, joista löytyy myös syvyyttä ymmärtää meitä Naisia. He palauttavat uskoni, että minäkin jaksaisin jotain miestä koko loppuelämäni. Ei nyt innostuta kuitenkaan vielä leikkimään moisella ajatuksella. Se vaatii vielä paljon töitä.

Kun oivaltaa nauttia pienistä ja arkisista asioista. Silloin elämä on helppoa. Ei pidä tehdä tästä matkasta liian vaikeaa. Mitä vähemmän hajottaa itseään sitä helpompi on kantaa itsensä. Pitää olla hauskaa itsensä kanssa ja jakaa iloa ympärilleen, arvostaen ja huomioiden muut ihmiset ja eläväiset. On suuri rikkaus ymmärtää monenlaisia ihmisiä eikä tuomita ketään tutustumatta hänen ajatusmaailmaansa. Kaikilla on paikkansa ja tarkoituksensa täällä. Kaikilla on myös omat heikkoutensa, neuroosinsa ja mielihalunsa - tyydyttymättömät lapsuuden tarpeensa. Kunpa kaikki tajuaisivat sen, että riittää vain olla olemassa. Mato on mato ja lintu lintu omassa hienoudessaan ja se riittää kaikille. Jokaisella on paikkansa. Onni löytyy siitä, että osaa arvostaa sitä mitä on saanut. Jos haluaa aina lisää ja lisää joutuu juoksemaan ainaisessa oravanpyörässä eikä näe sitä, mitä ympärillä jo on.

Uusi vuosi, uudet kujeet. Toivottavasti vähintään yhtä ihana kuin viime vuosi. Olipa elämyksekäs 3 päivän reissu saaressa. Minä ja 9 komeaa nuorta herrasmiestä. Aikamoinen naisen unelma. Neitsyyskin säilyi 10 sauna/uintireissun jälkeen. LOL

Sitä tarvitsisi tähän elämään, että tuntisi olevan elossa. Toisaalta tätä hiljaiseloakin tarvitsee. Tyyntä myrskyn edellä. Tulee mieleen viime joulu. Brasilian matka jolloin tuo tatuointikin on otettu. Ruusu, jonka keskellä on sydän, jonka keskellä on helmi. Siihen liittyy niin paljon ja siksi se kulkee mukanani aina hautaan asti. Jatkan sitä heti, kun saan siihen syyn. Nyt on kuitenkin tyyntä eikä syytä muutoksille. Menneet ovat menneitä ja hullut hulluja. Hullut kuitenkin elävät ja historia on tärkeä, jotta voi ymmärtää itseään tänä päivänä. Voi sitä hullua rakkautta ja kuumaa kiihkoa. Sitä on ikävä täällä keskellä turvallista omakotitaloaluetta viimaisessa pohjolassa. Se intohimo ei kuitenkaan ollut kestävää, vaikka toista kaunista nilkkaa koristaa samanlainen tatuointi ja nimeni on kirjoitettu kaunottaren pohkeeseen. Kunpa olisit ollut se mitä halusin ja etsin. Yhdessä olimme vahvoja ja koko maailma oli meidän. Sinun elämäsi oli kova. Kasvoit slummissa ja sait kaiken materiaalin ympärillesi vartalollasi. Kauneus on kuitenkin katoavaista ja tiedät sen. Toivon, että saat aidon rakkauden joku päivä. Minulle ei kuori riittänyt. Suudelma kauneudellesi, joka loistaa sisälläsi. Minulle uskalsit olla heikko. Minä en tuominnut elämääsi, kuten äitisi ja sisaresi. Meidän elämämme eivät kuitenkaan kohtaa koskaan. Minä tahdon olla toisenlainen. Se tavallinen äiti pullantuoksuisessa omakotitalossa takkatulen ääressä. Vai haluanko?

Joulu meni sukulaisten kanssa erittäin mukavasti. Odotin lauantaina pahempaa. Olikin todella ihanaa jutella ja tutustua syvemmin lähimpiin ihmisiin. Veri on vettä sakeampaa. Sain myös uuden ystävän Kirkkonummelta ja ehkä minua rupeaa näkymään paikallisissa useammin. Nyt väsyttää joten ihana sänkyni kutsuu toipumaan tästä joulusta. Tänään ei ole saanut yhtään mitään aikaiseksi, mutta kai joulu on lepäämistä varten.

Ensimmäinen joulu kotona Kirkkonummella omassa kodissa. Rehellisesti sanottuna ei tunnu yhtään joululta. Kuuntelen Nightwishiä, joka sopii mielentilaani. Tanssin ja saan huomiota ikkunoiden läpi. Silti tänään kotiin tullessa tuntui, että haluaisin pensasmuurin taloni ympärille. Oman kuningattaren valtakunnan johon kukaan ei pääse. Kertokaa hyvät ihmiset mihin tarvitsen muita ihmisiä? Loukkaamaan? Satuttamaan? Repimään sydämeni rikki? Täyttämään jotain tyhjää sisälläni? Minulla on kaikki hyvin. Kiellänkö vain heikkouteni? Kyllä, tai oikeastaan en, koska tiedän olevani heikko ja pieni tässä maailmankaikkeudessa ja sisälläni haluan olla juuri sitä. Jokainen tarvitsee sen turvan, johon voi uskoa ja luottaa. Se lähtee sisältä. Välillä löydän sen. Välillä kadotan. Kadotuksessa on ihanaa. Samalle tasolle ei moni pääse. Voi ihanaiset - päästäkää itsenne sinne! Vain sinne eksymällä löytää itsensä. Kuin benji-hyppy tietämättä että naru on olemassa. Sellaiseen luottamukseen haluan päästä. Benjihyppy oli jotain mitä oli aina halunnut tehdä. Hyppäsin sen nelisen vuotta sitten 165 metristä. Luulin sen olevan jännittävämpää. Luulin voivani ylittää rajojani enemmän. Se olikin kuin tavallinen arkipäivä.