jemo oot sumee
Pakko kai se on uskoa. Sisälläni sykähti, tunsin ylpeyden kuohuvan pitkin vanhoja suoniani. Sumee!
Onko ihmiskunnan värikkäässä historiassa keksitty yhtä komeaa adjektiivia kuvailemaan toisen syvintä olemusta? Ihmiset! Haistelkaa sitä! Maistelkaa suissanne! Tutkiskelkaa sitä sisällänne kuin neitsyt Maria Herran enkelin sanoja kolmatta tuhatta vuotta takaperin palestiinan laidunmailla. Syvällä sielussanne tunnette vastauksen juuri esittämääni kysymykseen; ei, ei ole!
Sumee, kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kieliopillisessa arveluttavuudessaan on ihmiskunnan kieliopillisen lahjakkuuden kristallisaatiopiste. Kaikki tilanteet ja kielet huomioonottaen. Kaikki.
Kulttuurinen kehitys viisi ja puoli tuhatta vuotta sitten tapahtuneesta luomisesta pitäen on vääjäämättömästi johtanut tähän hetkeen! Vähänpä tiesi Herra Sebaot hajottaessaan Baabelin tornilla ihmisen kielet, että vielä joskus saavuttaisimme kollektiivisesti pisteen, jossa voi toveri kutsua toveriaan sumeeksi ja näin asentaa hänen rintaansa siemenen, joka tulee kukkimaan meidän Kaikkien hyväksi.
Uskon, että joutuisimme lähtemään aurinkokuntamme ulkopuolelle löytääksemme kielellistä leikittelyä, joka kykenisi kaksintaistelussa selättämään sumeen karun kauneuden. Ja jos sallitte että sanon, tuskin tulisimme sellaista sanaa löytämään vielä tunnetun rajattoman multiversumin sopukat koluttuammekaan. Niin aatelinen on tämä luomakunnan kruununjalokivi sanallisen arkun kätköissä!
Ai sitä onnen tunnetta, välittömän nirvanan tuomaa euforiaa, joka valtasi ruumiini minua ensi kertaa kutsuttaessa sumeeksi! Virheetön, korvaamaton tilanne. Mitalimateriaalia elämän hetkien harjalla. Totisesti. Sumee!
Antakaa tekin tämä toverillenne lahjaksi. Kutsukaa häntä täysin rinnoin sumeeksi, tuntematta häpeää tekemisistänne. Sillä totisesti, suurin kunnia on hänellä, joka kykenee toverinsa korottamaan oman pienuutensa uhalla!
Sulkeutuen suosioonne,
Jemo Jaakko Santeri Kettunen (äidin sukuaan Kautto)