IRC-Galleria

Kävimme isoveljeni veneellä onnettomuuspaikalla uudelleen. Jotenkin toinen kerta oli helpompi. Kaivoimme varmaan toista tuntia paikalla Juhan lompakkoa etsien. Kauppakuitin löysimme, mutta lompakkoa emme. Luultavasti se on kuormurin hytissä sitten. Ensin tuntui, että mitä helvetin järkeä sielläkin on tonkia, ihmiset katsoo. Mutta pakko oli, se helpotti ihan järkyttävästi. Ei meillä lapiota ensin ollut, vaan kaivoimme kuormurin palasilla, muoviosia siellä oli ojan pohja täynnä.

Olo on reissun jälkeen tyhjä, en todellakaan tajua tapahtunutta. Sitä vain on, odottaa Juhan saapuvan kohta tänne kanssa. Ei osaa edes itkeä ja ruokaakin on pystynyt syömään. Nukahdin veneessäkin vaikka radio huusi, vene keikkui ja moottori puksutti.

Fyysisesti ei ole tehty mitään, mutta henkisesti todella paljon. Väsyttää suunnattomasti. Huomenna lähdemme aamusta ajamaan kotiinpäin, Juhan auto tuodaan myös mukana.

Meinaan mennä maanantaina kouluun ja toivoa, etteivät kaikki tiedä asiasta. Saisi hetken ajatella muutakin. Tiedän, että se tuska jysähtää taas jossain vaiheessa niskaan. Nyt on rauhallista. Toivon, että ihmiset puhuisivat minulle omistakin murheistaan, asioista, koska elämä jatkuu. Pakostakin.