IRC-Galleria

Tulimme juuri onnettomuuspaikalta. Tuntui kuin ei olisi voinut ensin hengittää siellä. Ahdisti ja vanne kiertää pallean ympärillä. Veimme sinne kukkia ja Pete ol tehnyt eilen ristin. Toisaalta helpoti nähdä se paikka, mutta vaikea oli ajatella, että tästä Juha oli ajanut viimeisen kerran, kuunnellut musiikkia ja puhunut kaverilleen hetki ennen tapahtunutta. Liekö oli siksi halunut, etä kaveri soittaa hetken päästä uudelleen, koska mutka missä tämä tapahtui oli todella jyrkkä. Juha oli rauhallinen ajajana. Onnettomuustutkija sanoi, että vautia ei ollut ollut liikaa ja todennäköisesti onnettomuus jää mysteeriksi. Spekuloida voi, olisiko metsästä tullut joku eläin, mitä Juha oli alkanut väistämään vai mikä. Mitään jälkiä, jotka kertoisivat mitä oli tapahtunut ei ole. Auto oli vain kaatunut mutkassa, liukunu pari metriä kyljellään ja kääntynyt ojaan katolleen.

En selvästikään ymmärrä tapahtunutta. Ei Juha ole kuollut, se on vain jossain reissussa. Ruoka ei maistu, oksettaa vain koko ajan. Jalat ja kädet tärisevät ja olo on heikko. Istun vain paikallani, enkä halua puhua mitään. Hymyä ei enää ole. Iloa ei enää ole. En tiedä mitn jaksan huomenna lähteä ajamaan kotiin, on pitkä ajomatka edessä. Tuomme tullessamme Juhan autonkin. Jotenkin en haluaisi lähteä täältä, on ihanaa huijata itseään, että kunhan jaksan odottaa Juha tulee kohta töistä ja saamme höpöttää taas omiamme. Vaan niin ei ole, koetan hokea itselleni että juha on menehtynyt, häntä ei enää ole.

Joku saattaa ajatella, että kuinka voin puhua tästä näin yleisesti, tämänhän voi lukea kuka tahansa. Minä en tiedä, on vain pakko kirjoittaa.

Minulla olisi ollut valmistujais juhlat 25.5, johon Pete ja Juha olisivat täältä tulleet. Niitä ei pidetä, en halua. Ne olisivat seuraavana viikonloppuna hautajaisista, enkä oikein usko voiani juhlia. Se olisi tekopyhää. Vaikka Juha olisi varmasti halunnut minun juhlat pitävän, niin en voi. En vain voi.

Kiitos kaikille ystäville, sanoja ei löydy, mutta ajatuskin riittää.