Näillä se tankki pysähtyy
Kuten edellisessä jaksossa kävi selväksi, noin 170 miljoonan asukkaan Neuvostoliiton hyökkäys 3,7 miljoonan asukkaan Suomen kimppuun ei lähtenyt käyntiin ollenkaan niin hyvin kuin bolsevikkijohto ja suurin osa maailman muistakin johtajista odotti. Oliko tästä syyttäminen/kiittäminen suomalaisia vai neuvostoliittolaisia, päälliköitä vai tavallisia rivimiehiä? Vähän kaikkia näistä, todennäköisesti kuitenkin vähiten itänaapurin rivimiehiä. Suurimmat tekijät olivat Stalinin aiempien vuosien vainoharhaisuus, sekä sotaan lähdettäessä neuvostojohtajien ylimielisyys suomalaisia kohtaan ja piittaamattomuus omien joukkojen suhteen. Diktaattorien ikuisuusongelma on, että pätevimmät alaiset eivät yleensä ole niitä kaikkein vaarattomimpia omaa valta-asemaa ajatellen. He ajattelevat paljon, missä on aina riski että päähän juolahtaa sopimattomia ajatuksia, mikä taas voi johtaa haastavaan käytökseen. Mikäli he tietävät oman pätevyytensä, heillä on ikävä taipumus kunnianhimoon. Tilanne on tämä myös armeijassa, joten asian tiedostava Stalin päätti säästää uskollisimmilta vaikuttavat upseerit ammattiosaamisen kustannuksella. Hyvin merkittävä osuus parhaista komentajista siis teloitettiin.
Neuvostoliiton hyökkäystä johtivat siis upseerit, jotka olivat taipuvaisia mielistelemään poliittisia johtajia ja uskoivat sotilaidensa massavaikutukseen enemmän kuin esimerkiksi tehokkaaseen työnjakoon eri aselajien välillä. Talvisodassa tämä strateginen laiskuus kostautui ensimmäisen kerran, Puolan valtauksessa ja Kiinan rajalla japanilaisia vastaan se vaikutti vielä toimivan. Mutta tarkastellaanpa sitten suomalaisia ja meikäläistä armeijaa. Paljon puhutaan talvisodan hengestä ja talvisodan ihmeestä, mutta olihan talvisodan henki oikeastaan sinällään ihme. Sisällissodasta oli noin 22 vuotta, ja vain muutama vuosi takaperin pinnalla olivat Lapuan liike ja Mäntsälän kapina. Kaikesta huolimatta vasemmisto, oikeisto ja kansalaissodan molempien osapuolten veteraanien lapset yhdistyivät puolustamaan tätä tasavaltaa, joka ei ennen joulukuuta 1917 koskaan ollut itsenäinen valtio. Sodan tuloksena syntyikin ainakin hetkellisesti yhtenäisempi suomalainen kansa kuin milloinkaan aiemmin historiassa. Tämän mahdollisti se, että maamme vasemmisto oli menettänyt pääosin uskonsa Neuvostoliiton ideologiseen puhtauteen, kun se solmi hyökkäämättömyyssopimuksen äärioikeistolaisen Saksan kanssa ja ne hyökkäsivät aseveljinä Puolaan. Lisäksi monet suomalaiset kommunistit olivat pitäneet esikuvinaan niitä Neuvosto-Venäjällä johtoasemissa olevia suomalaisia, jotka katosivat Stalinin puhdistuksissa.
Suomen suuret puolustusvoitot alkoivat oikeastaan siitä, kun oltiin ensin vetäydytty 5. joulukuuta päätaisteluasemiin Mannerheim-linjalle, joka kulki keskeltä Karjalankannasta. Taipaleen taistelussa Laatokan rannalla eräs puna-armeijan hyökkäys jätti vain tunnissa tuhat kuollutta neuvostosotilasta jäälle. Lähempänä Suomenlahtea linja oli vielä rakennettu vielä vahvemmaksi, Summassa oli 41 vahvistettua betonibunkkeria, joita vastaan venäläiset joutuivat hyökkäämään. Heidän tykistönsä ampui mielikuvituksettomasti pitkiä ja laajoja keskityksiä vaivautumatta tiedustelemaan vihollisen asemia, minkä pohjalta olisi voitu suunnitella tulivalmistelut mm. yhdessä ilmavoimien kanssa. Samoin jalkaväki ja panssarivaunut pelasivat ikään kuin omaa matsiaan ja etenivät erillisinä massoina. Jalkaväki menehtyi konekiväärituleen piikkilankaesteiden lomassa, eikä pystynyt näin suojaamaan panssareita lähitaistelussa. Vaunut pääsivät kyllä suomalaisten puolustuslinjojen sisään, mutta lähelle päässeet sotilaat tuhosivat ne Molotovin cocktaileilla, kasapanoksilla ja vaikkapa telaketjuihin työnnetyillä sorkkaraudoilla. Tyypillisestihän panssarivaunun miehistö pelkää eniten tilannetta, jossa sisään lentää polttopullo eikä pääse ulos.
Todennäköisesti sodan kuuluisin ja koko sen symboliksi nostettu taistelu käytiin pohjoisempana Suomussalmen alueella. Siellä kaksi punadivisioonaa sai tehtäväksi edetä villin suomalaisluonnon läpi Ouluun ja katkaista maa kahtia, jonka jälkeen Lapin valloitus kävisi sutjakkaasti. Tähän Kainuun hyökkäykseen neuvostovaltio keskitti kaksi divisioonaa eli yhteensä luokkaa 50 000 taistelijaa, joita vastaan Suomelta liikeni vain noin 11 000 miestä. Hurjasta alivoimasta huolimatta onnistuimme pysäyttämään pieniä maalaisteitä edenneet armeijat ja katkaisemaan myös niiden paluureitin. Vaikka suuri osa marssineista venäläisistä/ukrainalaisista pääsi lopulta pakenemaan, vähintään 20 000 kohtasi loppunsa erityisesti Raatteen tiellä tammikuun ensipäivinä. Suomalaisia kuoli vain reilu 700, eli kaatunutta suomalaista kohti menehtyi noin 30 vastapuolen pelaajaa.
Menestyksestämme tässä taistelussa tuli niin klassinen osa talvisodan ihmettä, että sitä on usein siteerattu ulkomaisissa sotilasakatemioissa esimerkkinä siitä, mitä hyvin johdetut ja innovatiiviset joukot voivat saavuttaa ylivoimaistakin vihollista vastaan. Tällaiset taistelut olivat kultaa kotimaisen propagandan tuotannossa, jota vielä osaltaan helpotti punamultayhteistyö. Kaikki lailliset puolueethan olivat yhteisrintamassa talvisodassa, eikä kirkon rooliakaan sovi unohtaa. Neuvostoliitto oli lähtökohtaisesti uskonnonvastainen valtio, Suomi taas paljon vakavammin luterilainen kuin nykyään. Tämä antoi niitä kuuluisia uskonsodan säväyksiä, joiden voimaan voi aina luottaa.
Täällä on kaikki
100 vuotta suomalaista tarinaa