Suomi äärimmillään
Mannerheim oli vuoden 1918 sisäisen taistelun alussa antanut myöhemmin kuuluisaksi tulleen Miekkavalan. Tarkemmin ottaen se oli valkoisen osapuolen joukoille suunnattu päiväkäsky, jossa maamme tulevaisuuden kannalta erityisen enteelliseksi muodostui tämä osuus:
”En pane miekkaani tuppeen ennen kuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennen kuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomen kuin Vienan Karjalastakin...”
Siis Suomen virallisen armeijan komentaja puhui koko Karjalasta alueena, johon Suomen määräysvallan tulisi ulottua. Tällainen ei olisi tullut kyseeseenkään ollessamme Venäjän valtakunnan autonominen alue. Mannerheimilla oli kuitenkin myös muita vaikutteita kuin suomalainen kansallisuusaate. Karjalan ”vapauttaminen” herätti kansallisromanttista lämpöä kansan syvissä riveissä, mutta Mannerheimin sydäntä lähempänä saattoi olla Pietarin vapauttaminen kommunistikomennosta. Huom. kommunistikomennosta eikä venäläisvallasta. Marski oli saanut statuksensa palveltuaan tsaarin riveissä pitkään ja ansiokkaasti, vaikkei mielellään tätä korostanutkaan itsenäisessä Suomessa. Heimoaktivistit ja oikeistonationalistit eivät kuitenkaan unohtaneet tätä tai sitä, että sisällissodan jälkeen marskilta jäi lunastamatta lupaus Itä-Karjalan valtauksesta.
Homma meni kuitenkin uusiksi, kun vuoden 1941 hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi. Heinäkuun 11. päivä Mannerheim antoi Miekantuppipäiväkäskyn, jossa hän pääsi viittaamaan aiempaan Miekkavalaan. Käskyssä sanottiin muun muassa:
”Kaksikymmentäkolme vuotta ovat Viena ja Aunus odottaneet tämän lupauksen täyttymistä; puolitoista vuotta on Suomen Karjala kunniakkaan talvisodan jälkeen autiona odottanut aamun sarastusta. Karjalan vapaus ja suuri Suomi välkkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä. Sotilaat! Se kamara, jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää, pyhää maata.”
Monissa valtioissa kansan historiallisessa näköalassa on annettu erityinen rooli sille jaksolle, jolloin oma maa oli suurimmillaan. Ruotsissa tämä on 1600-luvun lopulla vallinnut suurvalta-aika eli ”Svenska Stormaktstiden”. Englantilaiset leikittelevät maailman suurimalla brittiläisellä imperiumilla, ja venäläiset muistelevat kaiholla milloin tsaarien keisarikuntaa isoimmillaan ja milloin kylmän sodan Neuvostoliittoa ynnä satelliitteja. Täällä harvemmin muistellaankaan sitä, milloin Suomi oli historiansa suurin. Jos näin tehdään, sillä viitataan usein ”ehjän Suomi-neidon” muodostaneisiin rajoihin ennen talvisotaa, kun molemmat kädet olivat tallella ja jalkakin pilkotti hameenhelmasta. Oikeastihan maamme hallitsi laajinta aluetta jatkosodan aikana, alueita joita edes suurvalta-ajan Ruotsi ei ollut valloittanut. Vuodet 1941-44 olivat muutenkin poikkeuksellisia historiassamme, sillä vain tuolloin Suomi oli itsenäisenä valtiona hyökännyt toiseen maahan ja miehittänyt sen alueita. Minkälaista maata Suomi siis miehitti? Aiemmin selvä enemmistö Itä-Karjalan väestöstä oli puhunut Karjalan kieltä, jota suomalainen ymmärsi jotenkuten, ainakin jos tuli Parikkalasta eikä Raumalta. Meikäläisten valtaamalla alueella oli ennen hyökkäystä asunut noin 300 000 ihmistä, mutta yli 200 000 heistä ehdittiin evakuoida enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Jäljelle jääneistä 85 000 ihmisestä aika lailla puolet oli karjalaisia ja puolet lähinnä etnisiä venäläisiä.
Suomalaisen miehityshallinnon tavoitteiden kannalta oli tähdellistä jakaa väestö ”kansallisiin” ja ”epäkansallisiin”. Ensin mainitut eli karjalaiset plus vepsäläiset, lyydiläiset ynnä muut tarpeeksi läheltä suomalaista liippaavat koettiin sopivaksi osaksi uutta suursuomalaista kansakuntaa. Venäläiset ja muut epäsuomalaiset taas olivat ylimääräisiä, jotka nähtiin parhaaksi siirtää muualle ennen kuin heistä tulisi ongelmia. Suomi ei tietenkään ollut mikään Natsi-Saksa, joten esimerkiksi ylimääräisen väestön kaasuttaminen kuoliaaksi ei tullut kysymykseen. Tästä huolimatta vallatulle alueelle perustettiin keskitysleirejä, joihin suljettiin jopa kolmannes paikallisista. Ratkaisevana seikkana voidaan pitää sitä, että ylivoimainen enemmistö leiriläisistä oli lähinnä etnisiä venäläisiä, vaikka koko väestöstä heitä oli vain puolet. Sotilasjohdon varsin yhteinen tavoite oli lopulta karkottaa nämä vangit rajojemme ulkopuolelle. Jos Hitler olisi voittanut sodan, vaihtoehtoja olisi ollut tasan kaksi: Ruotsi ja Saksan hallitsemat alueet. Ruotsalaisille ei olisi ollut mitään hyötyä kymmenistätuhansista venäläisistä maahanmuuttajista, mutta saksalaiset olisivat lisänneet heidät helposti orjatyövoimaansa. Maamme johto kyllä tunsi natsien hirmuvallan Neuvostoliiton siviilejä kohtaan, joten epäkansallisten luovuttaminen saksalaisille olisi ollut varsin moraaliton teko.
Pari kuukautta sodan alettua eli 29.8.1941 julkaistiin kyseenalaiselta kalskahtava kirja, Die Ostfrage Finnlands. Tämän Suomen Idänkysymys -teoksen oli kirjoittanut Satakunnan Eurajoella syntynyt Helsingin yliopiston professori Jarmari Jaakkola, ja siinä perusteltiin maamme historiallista oikeutusta Itä-Karjalaan ja Kuolan niemimaahan. Kirjan saksankielisestä nimestä voi jo päätellä paljon ja sitä kritisoitiin useissa länsimaissa. Myöhemmin samana vuonna opetusministeriö perusti Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan hoitamaan tieteellistä tutkimustyötä valloitetuilla seuduilla. Kivijalan työlle tarjosivat heimoaate ja Suur-Suomi -innostus, ja tutkimustulosten julkaisuun tuli pyytää lupa miehitysalueen sotilashallinnolta. Tavoitteena oli hankkia sekä luonnontieteilijöiltä että kansatieteilijöiltä vakuuttavat argumentit maamme laajentumiselle.
Propagandaa tehtiin myös alueen ”kansallista” väestöä silmällä pitäen. Suomalaisista rakennettiin kuvaa vapauttajina ja karjalaisia yritettiin loitontaa venäläisistä ”hajota ja hallitse” -politiikalla. Tästä voidaan tehdä rinnastus Neuvostoliiton toimiin sen ”vapauttaessa” itäistä Eurooppaa Hitlerin miehityksestä. Venäläisten ajatuskulun mukaan puolalaiset, tšekit, slovakit ja muut slaavit tuntevat ilman muuta yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Läntisillä slaaveilla oli kuitenkin historialliset katoliset perinteet, kuten karjalaisilla oli ortodoksiset. Neuvostoliitto toteutti sodan jälkeen saksalaisten karkotuksen hallitsemiltaan alueilta, Suomi olisi todennäköisesti voitettuaan toteuttanut venäläisten karkotuksen vallatulta alueelta. Taitaa ihmisluonto olla samanlainen vähän joka paikassa.
Koko vuoden saldo
100 vuotta suomalaista tarinaa