IRC-Galleria

Elokuun 23. päivä 1939 Stalinin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, joka on maiden ulkoministerien mukaan tunnettu nimellä Molotov–Ribbentrop-sopimus. Hyökkäämättömyyssopimus sinänsähän on ihan jees, parasta olisi jos kaikki maailman maat solmisivat yhden ison hyökkäämättömyyssopimuksen. Tai siinä olisi se huono puoli, että tietyt diktaattorit kuvittelisivat voivansa tehdä mitä tahansa ilman että kukaan puuttuisi asiaan. Vähän niin kuin nuo kaksi hirmuhallitsijaa uskoivat pystyvänsä mihin vain mainitun keskinäisen sopimuksensa turvin. Mutta varsinaisesti he sopivat Koillis-Euroopan jaosta omiin etupiireihinsä. On se mukava, kun pienillekin maille annetaan mahdollisuus päästä kunnon piireihin. Suomelle, Virolle, Latvialle, Liettualle, itäiselle Puolalle ja nykyiselle Moldovalle se tarkoitti “mahdollisuutta” liittyä suureen sosialisten kansojen perheeseen. Läntiselle Puolalle se taas tarkoitti orjuutta arjalaisen germaanirodun palveluksessa. Itse asiassa Liettua oli alunperin nimetty Saksan etupiiriin, mutta se vaihdettiin lisäalueeseen Puolassa.

Vaikka Suomi ja Neuvostoliitto olivat solmineet Tarton rauhan vuonna 1920, välit olivat jääneet kireiksi. Syynä olivat molemmissa maissa raivonneiden sisällissotien päinvastaiset tulokset. Suomessa valkoiset olivat voittaneet ja suuri joukko punaisia suomalaisia oli paennut Venäjälle, jossa taas punaiset voittivat jokunen vuosi myöhemmin ja jopa kymmeniätuhansia venäläisiä ja karjalaisia pakeni Suomen puolelle. Suomessa oli sodan aikana surmattu vähintään satoja venäläisiä etnisissä puhdistuksissa, kun taas Stalinin 30-luvun kansallisissa vainoissa tapettiin kymmeniätuhansia suomalaissiirtolaisia ja inkerinsuomalaisia. Aiemmilta vuosikymmeniltä oli siis kertynyt paljon kansallista katkeruutta varsinkin Suomen puolella. Neuvostoliitossa arvelutti erityisesti se, että raja oli vain noin 30 kilometrin päässä Leningradista. Nykyiseltä rajaltamme on Pietariin matkaa suunnilleen 200 km, ja Helsingistä muuten aika sama. Suomi tajusi asiaan liittyvät riskit ja pyrki rakentamaan puolustusyhteistyötä muiden Pohjoismaiden, erityisesti Ruotsin kanssa. Tällä suunnalla ei ollut kuitenkaan valmiutta sitoutua taistelemaan Suomen puolesta. Konfliktin lähestyessä maamme oli siis tilanteessa, jossa konkreettisen avun saantiin miltään suunnalta ei ollut takeita.

Talvisotaan johtaneessa kehityksessä meille suomalaisille oli ominaista kansallinen yhtenäisyys ja taipumattomuus tekemään kompromisseja Neuvostoliiton kanssa. Oma osansa oli tietysti siinä ärtymyksessä, jota Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton ylimielinen ja häikäilemätön käytös pienempiä maita kohtaan aiheutti. Samalla täytyy antaa tunnustusta myös niille sisäpoliittisille ja taloudellisille toimenpiteille, joilla suomalaista yhteisöllisyyttä oli määrätietoisesti eheytetty vuoden 1918 sodan jälkeen ja erityisesti 30-luvulla. Ja kieltämättä suomalainen ja venäläinen kulttuuri olivat olleet varsin erilaisia kautta historian. Ollessaan osa Venäjän imperiumia Suomen suuriruhtinaskunta oli omaleimainen ja hallinnollisesti varsin erillinen alue emämaasta. Osana Ruotsin valtakuntaa asemamme oli hyvin erilainen, alueemme oli täysin integroitu osa kokonaisuutta, ja tämä asetelma kesti monta kertaa kauemmin kuin Venäjän vallan aika.

Vuoden 1939 alussa Suomi ja Ruotsi suunnittelivat Ahvenanmaan linnoittamista. Neuvostoliitto ei aikonut sallia tällaista ainakaan ilmaiseksi, joten he halusivat vastineeksi Suomenlahden ulkosaaret, eli Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaren ja Seiskarin, vuokralle 30 vuodeksi. Myöhemmin vaatimusta pehmennettiin lupaamalla maallemme nykyisen Pohjois-Karjalan kupeessa olevien Repolan ja Porajärven osia tässä vaihtokaupassa. Meidän puolella rajaa oltiin kuitenkin suhteellisen tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Saman vuoden lokakuussa Suomen edustajat kutsuttiin Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä". Paasikiven johtama valtuuskunta sai huomata, että idän linja oli tiukentunut. Esimerkiksi rajan pinnasta olisi luovutettava pienehköjä alueita ja Hanko antaa 30 vuodeksi vuokralle. Pöydän toisella puolella istuivat Stalin ja Molotov omissa persoonissaan. Sekä Suomen yleinen mielipide että eduskunta eivät voineet hyväksyä Neuvostoliiton vaatimusten laajuutta, ja hallituksemme tarjosi vain suunnilleen nykyistä Helsingin maapinta-alaa vastaavaa aluetta Karjalankannakselta. 10.10.1939 täällä aloitettiin ylimääräiset kertausharjoitukset, ja neuvottelut katkesivat 9. marraskuuta. Kolmen viikon päästä alkoi sota.

Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

1930-luvulla politiikassa asiat etenivät hieman lyhytjänteisemmin kuin tänä päivänä. P.E. Svinhufvud istui presidenttinä 1931-37 ja Kyösti Kallio 1937-40. Yleensä Suomen sodanjälkeiset pressat ovat olleet hommassa ainakin kaksi kautta eli 12 vuotta. Ihan oma lukunsa oli tietysti noin 25 vuotta virassa ollut Kekkonen. Vuoteen 1944 asti äänioikeuden ikäraja oli jopa 24 vuotta, kuusi vuotta nykyistä korkeampi. Isoimpien puolueiden pallia pitivät SDP ja Maalaisliitto. Kommunistisesti suuntautuneet puolueet oli kielletty osin Lapuan liikkeen ansiosta, kuten edellisessä luvussa todettiin. Lapuan liikehän kiellettiin myös, mutta Isänmaallinen kansanliike eli IKL sai jatkaa sen tehtävää. Jos vertaa IKL:n tunnusta lapualaisten vastaavaan, niin oikeastaan ainoa ero on, että karhulla hakkaava tyyppi on kasvattanut tukan. IKL oli sekä kommunismia että demokratiaa vastaan ja unelmoi yksikielisestä Suomesta, mielellään mahdollisimman laajana. Erään aikalaisen mukaan eduskunnassa ollessaan IKL:n kansanedustajat olivat “alituisessa käsirysyssä muiden puolueiden kanssa”.

No miltä suomalaiset sitten näyttivät 1930-luvulla? Keskiverto asevelvollinen vuonna 1935 oli pituudeltaan 171,3 cm ja painoi 67,7 kg. Nykyään luvut taitavat olla melkein 10 senttiä ja 10 kiloa enemmän. Nuorten naisten vastaavat luvut olivat noin 161 cm ja 57 kg. Pituus on siis noussut molemmilla sukupuolilla, mutta ero miesten ja naisten välillä vaikuttaisi hieman kasvaneen. Sinänsä mielenkiintoista, kun naisten asema verrattuna miehiin on kuitenkin huomattavasti parantunut noista päivistä. Joka tapauksessa käytännössä kaikki saivat tuolloin vähemmän ja yksinkertaisempaa ruokaa kuin nykyään. Tapana oli muun muassa vetää Pauligin Kahviketta, joka sisälsi vain 25 prosenttia kahvia! Tietysti kun tehtiin paljon ruumiillista työtä, heräämiseen tarvittiin vähemmän kuin nykyään läppärin edessä nököttäessä. Sellaiset asiat kuin WC ja kylpyhuone olivat luksusta tuon ajan suomalaiselle. Vuonna 1930 vessa oli alle kymmenesosassa asunnoista, kylpyhuone ainoastaan 1/50 kämpistä ja suurin osa oli sähköjä vailla. Koska etäisyydet rajoittivat yhteydenpitoa paljon nykyistä enemmän, erot paikallisissa tavoissa ja pukeutumistyyleissä olivat luonnollisesti selvempiä 30-luvulla.

Neuvostoliitossa asui lähialueillamme kymmeniätuhansia ihmisiä kattanut suomalaisyhteisö, jotka olivat tulleet vapaaehtoisesti rakentamaan kommunismia. Osa oli sinne sisällissodan lopun aikoihin paenneita punaisten kannattajia, osa taas 30-luvun alussa Suomesta sekä amerikan- ja kanadansuomalaisten joukosta muuttaneita aatteeseen uskoneita. Määränpää oli useimmiten sosialistinen Karjala, mikä loi käsitteen “Karjalan kuume”. Hommahan päättyi surullisesti, kun Stalinin lukuisat etniset vainot kohdennettiin myös suomalaisiin ja suuri osa heistä ammuttiin. Tämä tosin vaikutti osaltaan siihen, että suomalaisen vasemmiston pääosa menetti uskonsa neuvostojärjestelmään, mikä puolestaan mahdollisti kuuluisan “talvisodan hengen”.

Sitten vähän iloisempiin aiheisiin. Maamme ensimmäiset äänielokuvat valmistuivat tuolla vuosikymmenellä ja saimme myös ne ensimmäiset filmitähtöset, kuten Siiri Angerkoski, Regina Linnanheimo, Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Vuonna 1935 juhlistettiin puolestaan satavuotista Kalevalaa ja Svinhufvud piti tammikuun ensimmäisenä päivänä radiopuheen, joka aloitti pitkän, näihin päiviin asti lähes katkeamattomana jatkuneen uudenvuodenpuheen tradition. Vuosikymmenen puolivälistä eteenpäin talous kasvoi reipasta vauhtia ja teollisuustuotanto kohosi vuosina 1933–1938 jopa viidenneksen vuodessa. Kasvu oli vientivetoista ja tärkeimpänä kohdemaana toimi Iso-Britannia peräti 40 % osuudella. Tavaraa taas tuotiin brittien lisäksi paljon Ruotsista ja Saksasta. Erona kylmän sodan aikaan oli, että Neuvostoliiton kanssa ei käyty paljoakaan kauppaa. Mutta vuosikymmenen lähestyessä loppuaan alkoi uhkaavasti näyttää siltä, että kohta tullaan vaihtamaan raskasta rautaa rajan molemmin puolin.

Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

IRC-Galleria levittäytyy Youtubeen uudella virallisella kanavalla, ja haluamme tehdä siitä käyttäjiemme näköisen. Sinäkin voit tuoda siihen omaa ilmettäsi, katso tästä miten:
https://www.youtube.com/watch?v=RYlSCNPOPzo&t=1s

Kanava kaikkine videoineen löytyy taas tästä:
https://www.youtube.com/channel/UCrl-58zgA_fndDyaI-65Fog

Katso, tykkää, kommentoi ja ehdottele! ;)

Kun maamme astui 1930-luvulle, nuorimmilla ei enää ollut muistikuvia muusta kuin itsenäisestä Suomesta. Silti kaikki aikuiset muistivat Venäjän vallan ajan ja sisällissodan. Useimmilla oli myös omakohtaista kokemusta sortokausista ja niitä vastaan nousseesta kansallisliikkeestä. Ihmisten kokemus Suomesta ja sen asemasta maailmassa ei siis muodostanut samanlaista jatkumoa kuin nykyään elävillä sukupolvilla. Meitä eli täällä noin 3,5 miljoonaa, ja maaseudulla asuvien osuus oli paljon suurempi kuin nykyään. Maatalousvaltaisuus löi leimansa kansalliseen identiteettiin, ja talonpoikaisuus oli tuona aikana erittäin “in”. Uudellamaalla asui suunnilleen 1/7 kansasta, nykyään taas melkein kolmannes. Eniten väkeä löytyi Viipurin läänistä, peräti noin 600 000 eli kuudesosa koko kansasta. Nykyään Suomen puolella on tästä läänistä jäljellä Etelä-Karjala ja Kymenlaakso, joiden alueella asuu vähän päälle 300 000 ihmistä, vajaa 6 % kaikista suomalaisista. Tuo kaakkoinen seutu on siis menettänyt pitkälti roolinsa yhtenä Suomen ydinalueista. Yleensäkin maamme painopiste jakautui 30-luvulla tasaisemmin idän ja lännen välillä kuin tänä päivänä.

Vuoden 1929 Wall Streetin pörssiromahdus tuntui selvästi täälläkin, mutta vähemmän kuin yleisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Tällä oli varmasti osansa siinä, etteivät ääriliikkeet päässeet yhtä pitkälle kuin monissa lähialueiden maissa. Suomi, toisin kuin lähes kaikki muut ensimmäisen maailmansodan seurauksena syntyneet valtiot Euroopassa, pysyi demokratiana koko sotien välisen ajan. Mutta kyllähän meilläkin pientä rähinää saatiin aikaan, kiitos Lapuan liikkeen. Oih Lapua, tuo 15 000 asukkaan kaupunki (kunta) keskellä Etelä-Pohjanmaata, jonka vaakunassa siniseen mekkoon pukeutunut pitkätukkainen mies takoo puunuijalla mustakarhua päähän...

Mutta kyllä Lapuan liike otettiin siinä määrin vakavasti, että se sai kaikki alkuperäiset vaatimuksensa läpi vuosina 1929-1930. Liike muuttui kuitenkin ajan kanssa hallituksen tukijasta sen haastajaksi. Radikaalein sen toimintamuodoista olivat “muilutukset”, joiden uhriksi joutuneet liian vasemmistolaiset kyyditettiin kovakouraisesti Neuvostoliiton rajalle ja välillä pakotettiin sen ylikin. Kolme ihmistä kuoli muilutuksissa. Nimensä mukaisesti erityisen vankka fanijoukko liikkeellä oli Pohjanmaalla, ja johtaja Vihtori Kosola oli todellakin lapualainen talonpoika. Liikkeen tavoite eli kommunismin hävittäminen maastamme ammensi sisällissodan perinnöstä.

Loppujen lopuksi Lapuan liike onnistui suututtamaan vasemmiston lisäksi myös maltillisen oikeiston, ja näin se toimi suomalaisia yhdistävänä tekijänä. Järjestö koki ainakin ulkoisen mahtavuutensa lakipisteen 7.7.1930, kun sen organisoima Talonpoikaismarssi keräsi 12 000 kannattajaa Helsingin Senaatintorille, jossa Kosola piti puheen. Tarkoituksena oli matkia Mannerheimin 16.5.1918 pitämää voitokkaan valkoarmeijan paraatia. Marssi oli järjestölle suuri menestys siinä mielessä, että sen seuraus oli kommunistisiksi luokiteltujen sanomalehtien kieltäminen hallituksen toimesta.

Helmikuussa 1932 SDP piti kokousta Mäntsälässä, kun noin 400 suojeluskuntalaista alkoi ahdistella heitä ammuskelemalla. Pian paikalle saapuivat myös Lapuan liikkeen johtohenkilöt ja sadat aseistautuneet rivijäsenet. Mielenkiintoista nykysuomalaiselle on, että Kokoomus tuki oikeistokapinallisia. Uuden sisällissodan uhka oli todellinen, kapinaan nousseet olivat mm. saaneet Jyväskylän kaupungin haltuunsa. Itsekin oikeistolainen presidentti Svinhufvud osoitti kuitenkin miehekkäästi sanojen voiman pitämällä 3.3 historiallisen radiopuheensa, josta seuraava lainaus on. “Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi ja minä en voi sallia, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiaan vastaan.” Lapuan liike antautui ilman väkivaltaa ja se lakkautettiin 24.3. Tosin vain kolmen kuukauden päästä perustettiin sen jatkajaksi Isänmaallinen Kansanliike.

Suomi 100 -yhteisö:
100 vuotta suomalaista tarinaa

Aiemmin lupailtiin, että me ylläpitäjät hieman avaisimme omia kaveritarinoitamme. Tässä minä Lauri kerron viime vuosien tärkeistä kokemuksistani. Minun kaveriympyröideni erikoisuus oikeastaan vuodesta 2012 alkaen on ollut, että ainakin puolet ystävistäni on ulkomailta kotoisin. Aloitin opinnot Lappeenrannassa aikanaan kesken lukuvuoden, joten ympärilläni ei ollut paljoakaan samassa tilanteessa olevia ihmisiä. En myöskään tuntenut Etelä-Karjalan seudulta ennestään ketään. Pari vuotta opiskeltuani totesin, että kaipaan enemmän kavereita elämääni. Piti kokeilla jotain ihan uutta. Järjestötoimintaan en ollut koskaan ennen oikeasti osallistunut, jotenkin se tuntui pelottavan viralliselta ja sitouttavalta. Toisaalta kansainväliseen järjestöön liittymisen kynnys ei oikeastaan tuntunut erityisen korkealta, koska olin pienempänä hengannut ulkomaisten sukulaisten ja heidän kamujensa kanssa. Löysin AIESEC-nimisen ryhmittymän ja laitoin hakemuksen vetämään.

No pian pamahti kutsu haastatteluun. Sinne kämmenet hioten ja vastaanottajina pari viehättävää naista Venäjältä ja Vietnamista. Noin viikon päästä tuli mukava yllätys, että minut on hyväksytty mukaan ja pian olisi uusien jäsenten initiaatioviikonloppu mökillä Saimaalla. Siitä muodostui minulle oikeastaan käänteentekevä kokemus. Kaikki se innostus ja lämpö, jolla meidät osallistettiin sen lauantain ja sunnuntain aikana, oli minulle aidosti ennenkokematonta. Olin aivan täpinöissä monta päivää sen jälkeen. Ja ne monenmaalaiset ihmiset, joihin silloin tutustuin, kuuluvat tänäkin päivänä parhaimpiin ystäviini. Syksystä tuli ihan erilainen kuin aikaisemmin. Hommaani järjestössä kuuluivat tapaamiset yritysjohtajien kanssa, joissa esittelin heille toimintaamme. Minä siis biletin ja harjoittelin bisnestä samojen kaverien kanssa. Kaikkein parasta oli, kun muut äänestivät minut pikkujouluissa syksyn parhaaksi tiiminjäseneksi. Se ylpeyden tunne oli aivan mahtava.

Kansainvälisessä järjestössä toimiminen oli loistavaa harjoitusta kevään vaihto-opiskeluille Unkarissa. Siellä kaverien kanssa hengaaminen sai jännän alun. Ekaa kertaa hostellin ovella törmäsin tyyppeihin Etelä-Koreasta, Yhdysvalloista ja Saksasta, jotka tulivat vaihtoon samaan kouluun. Äijillä oli kaljat kainalossa ja pyysivät meikäpoikaa niitä nauttimaan ylös. Juuri heistä jäi minulle toinen läheinen kaveriporukka, olen mm. käynyt Koreassa ja korealaiset Suomessa. Kun on vaihdossa ulkomailla, niin porukka muodostuu erityisen tiiviiksi, koska kukaan ei tunne ketään ennestään. Sinä aikana tuli hengattua kaverien kanssa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Myös se tuttuuden tunne, joka lehahti naamalle Suomeen palattuani, oli uusi kokemus. Opiskelujeni loppuaikaa vietin paljon AIESEC-järjestön kaverien kanssa. Sain hyviä ystäviä myös aina, kun uusia jäseniä liittyi.

Kun valmistuttuani muutin Lappeenrannasta Espooseen, yhteyteni järjestötoiminnasta saatuihin tovereihin pysyivät vahvoina. Aikanaan kun muutin Nummelasta opiskelemaan, suhteet vanhoihin kavereihin jotenkin vain hiipuivat ajan kanssa. Tällä välin olin kuitenkin oppinut, kuinka suhteita ylläpidetään ja esimerkiksi järjestetään yhteisiä tapaamisia. Toki olen tutustunut uusiin ystäviin pk-seudulla töiden ja harrastusten kautta, mutta vastaavanlaista henkiseltä kodilta tuntuvaa suurta yhteisöä en ole vielä löytänyt. Siksi aika Lappeenrannan AIESEC-järjestössä oli varsin mullistava kokemus minun elämässäni!

Euroopassa kokonaisuutena 1920-lukuun löi leiman ensimmäisen maailmansodan sukupolvikokemus. Sota aiheutti niin kovat traumat, että ihmiset tarvitsivat irtiottoa todellisuudesta, ja Hollywoodin leffateollisuus sai tätä kautta valtavasti buustia. Suomessa korostui erityisesti uudistumisen tarve, koska sisällissota oli ollut hajottavampi kokemus kuin useimpien muiden maiden käymät sodat ulkoisia vihollisia vastaan. Kaikki terrori, epäoikeudenmukaisuus ja henkilökohtaiset traumat oli helpompi yrittää unohtaa vaikkapa viihteen keinoin kuin käsitellä yhdessä. Toki valtio ryhtyi myös moniin tärkeisiin sosiaalisiin uudistuksiin, joita nimenomaan sodan hävinneet punaiset olivat ajaneet. Joka tapauksessa oikeiston ja vasemmiston asema oli hyvin eriarvoinen. Oikeisto näki itsensä voimana, joka pitää asioita kasassa ja säilyttää kannatettavia asioita yhteiskunnassa. Vasemmiston taas katsottiin tyypillisesti sekoittavan ja tuhoavan yhteiskuntaa.

Vaikka 20-luku mielletäänkin yleensä iloisena ja viihteellisenä, köyhyys, tautiepidemiat ja rikollisuus aiheuttivat paljon kärsimystä. Vuosina 1920-1932 henkirikosten määrä vuositasolla suhteessa väkilukuun oli viisinkertainen verrattuna vuosiin 2010-2012. Se oli myös noin kolminkertainen verrattuna vuosiin 1900-1904. Ensimmäisen maailmansodan ja sisällisodan aikaa lukuunottamatta 20-luku oli siispä suomalaisten välisten suhteiden verisintä aikaa ainakin vuodesta 1900 alkaen. Tätä pahensi kieltolaki, joka oli omiaan synnyttämään ammattimaisia viinan salakuljetusjengejä. Seuraus oli myös se, että tavallisten tallustajien oli alkoholia halutessaan mahdollista hankkia oikeastaan vain 96-prosenttista pirtua. Yritäpä sitten pysyä kohtuukäyttäjänä sen kanssa…

Erityisen synkeätä luettavaa ovat perheväkivaltarikokset 1920-luvulla. Perheissä tapahtui joukkosurmia enemmän kuin nykyään. Oli tapauksia, joissa suurperheen isä, äiti, tai molemmat yhdessä tappoivat kaikki lapsensa. Julkisilla paikoilla löydettiin ajoittain tapettuja vauvoja roskiksista, ja perhesurmia kutsuttiin usein “onnettomuuksiksi”. Siinä mielessä niitä voi pitää onnettomuuksina, että niihin johti mielenterveyspalveluiden ja lastensuojelun puuttuminen suomalaisesta yhteiskunnasta. Nämä tragediat olivat kaikesta huolimatta ääri-ilmiöitä, ja suurimmalle osalle kansasta 20-luku tarkoitti elintason ja mahdollisuuksien nousua. Suomalaiset asuivat entistä paremmin ja kulutustavaroita alettiin saamaan sarjatuotantona. Juurikin vuonna 1920 tuli voimaan progressiivinen tuloverotus, mikä oli omiaan lisäämään tasa-arvoa. Kapitalismi, sellaisena kuin sen tunnemme, alkoi saada jalansijaa ja ensimmäisistä kodeista löytyi jo auto, puhelin ja radio. Juuri tämä kehitys tulisi noin 80 vuotta myöhemmin johtamaan sosiaalisen median syntyyn.

20-luku oli mielenkiintoinen vertailukohta nykyiselle nopeasti lisääntyneelle maahanmuutolle. Moni uskoo, että ensimmäisen kerran Suomeen tuli merkittäviä määriä pakolaisia 70- ja 80-luvuilla Chilestä ja Vietnamista. Todellisuudessa tänne tuli 20-luvun alussa kymmeniätuhansia ihmisiä itärajan yli pakoon sotaa ja vainoa. 1922 meillä olikin noin 35 000 pakolaista. Etnisiä venäläisiä ja toisaalta heimokansoihin kuuluvia itäkarjalaisia ja inkeriläisiä oli molempia suunnilleen puolet tulijoista. Heitä ajoi kukistettu Itä-Karjalan kansannousu 1921-22, valkoisten tappio Venäjän sisällissodassa samoihin aikoihin sekä sitä seurannut nälänhätä. Monissa paikoissa, esimerkiksi Oulun ja Kemin seudulla, karjalaismuuttajat tulivat huonosti toimeen paikallisen työväestön kanssa. Paikalliset työläiset puhuivat suomea, olivat yleensä luterilaisia ja useimmiten voimakkaan vasemmistolaisesti ajattelevia. Itäkarjalaiset puhuivat huonosti ymmärrettävää karjalan kieltä (ei siis karjalan murretta), olivat ortodokseja ja tyypillisesti oikeistolaisemmin suuntautuneita. Hehän olivat tarttuneet aseisiin nimenomaan Neuvosto-Venäjän bolsevikkivaltaa vastaan. Ja suomalaisten mielestä he tietysti veivät alueen naiset! Noo, kyllä se siitä ajan kanssa helpotti.

Siinähän se yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

Nyt kun kaverien kanssa hengaaminen on pinnalla, niin on hyvä aika järjestää ihan oikea Galtsumiitti. Päivämäärä on 17.6 ja suunnitelma on nyt lähteä Suomenlinnaan puolenpäivän jälkeen, toivomme kovasti näkevämme sinutkin siellä! Teema: mukava yhteinen ajanvietto IRC-Gallerialaisten kanssa, kuulumisten vaihtaminen ja ennen kaikkea uusiin ihmisiin tutustuminen.

YHTEISÖÖMME
Galtsun suuri kesämiitti 17.6

Se aseellisen konfliktin aika itsenäisen Suomen historiassa, jota todennäköisesti tunnetaan suuren yleisön parissa vähiten, olivat heimosodat. Jep jep, tiedän kyllä mikä mielikuva termistä tulee äkkiseltään mieleen: Savolaiset ja pohjalaiset metsämiehet ottamassa yhteen nuijat ja talikot kourassa jossain keskellä ei mitään. Mutta viimeisimmät “heimosotamme” käytiin kiväärien, tykkien ja kranaattien säestyksellä, eikä suinkaan Suomessa. Niihin ryhtyivät suomalaiset valkoisten riveistä tulleet vapaaehtoiset Venäjän Karjalassa, Virossa ja Petsamossa asti. Kyse oli oikeastaan sekoituksesta sisällisodan jatkoa ja Suur-Suomi-aatetta. Juuri loppuneeseen sisällisotaan nämä retket kytkeytyivät siten, että varsin usein retkille lähteneillä valkoisilla sotureilla oli vastassa maasta paenneita suomalaisia punakaartilaisia. He kokivat, että vaikka sosialistinen vallankumous oli juuri itsenäistyneessä Suomessa kokenut tappion, “valkoiset lahtarit” voitaisiin pitää ulkona ainakin kommunistikumouksen synnyinmaasta.

Heimosodiksi luokiteltuja operaatioita oli yhteensä kuusi:
1. Vienan retket (1918)
2. Viron vapaussota (1918–1920)
3. Aunuksen retkikunta (1919)
4. Petsamon retket (1918 ja 1920)
5. Inkeriläisten kansannousu (1919)
6. Itäkarjalaisten kansannousu (1921–1922)

Yhteensä näille retkille lähti vapaaehtoisia Suomesta suunnilleen 9000, joista noin 660 sai surmansa. Mielenkiintoinen vertailukohta ovat talvisodan ruotsalaiset vapaaehtoiset. Myös heitä saapui n. 9000 mutta vain reilu 30 kaatui taistelussa. Heimosotiin osallistuneet joutuivat siis paljon ankarampiin taisteluihin, ja heidän kuolleisuutensa oli 20-kertainen näihin ruotsalaisjoukkoihin nähden. Kaikki kunnia toki niille ruotsalaisille, jotka vaaransivat henkensä lähtemällä puolustamaan vierasta maata. Tiedä häntä, kuinka moni suomalainen olisi lähtenyt kivääri kädessä Ruotsia puolustamaan, jos Natsi-Saksa olisi sinne hyökännyt… Noh, mutta takaisin asiaan!

Ainoastaan Viron itsenäisyyssota ja Aunuksen retki olivat merkittävämpiä konflikteja, joihin lähti tuhansia nuoria miehiä Suomesta. Jos heimosodista puhutaan vähemmän historiantunneilla, vielä vähemmän puhutaan siitä pettymyksestä, jota monet vapaaehtoiset tunsivat itäkarjalaisia kohtaan. Suomalaisnuorukaiset kokivat, että karjalaiset eivät olleet riittävän innokkaita itsenäistymään ja nousemaan kapinaan Leninin bolsevikkivaltaa vastaan. Tästä huolimatta itäkarjalaisia ja inkeriläisiä pakeni retkien jälkeen Suomeen melkein 20 000 henkeä. Voi toki olla, että he halusivat aidosti muuttaa tänne, mutta varmasti moni pelkäsi punaisten kostoa Karjalassa. Yksi merkittävämmistä heimoretkien seurauksista oli Akateemisen Karjala-seuran syntyminen “maanpuolustus- ja heimohengen ylläpitämiseksi, itäkarjalaisten auttamiseksi ja Suur-Suomi-aatteen säilyttämiseksi”. Tämä ajatusmalli vaikutti maamme kehitykseen vuoteen 1944 asti.

The Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

Moni on varmaan törmännyt tämän viikon kyselyyn kaverien kanssa hengaamisesta, ja toivottavasti myös antanut omat kantansa. Tähän mennessä vastauksista käy ainakin ilmi, että Galtsun käyttäjät arvostavat enemmän pientä määrää hyviä tyyppejä ystävinä kuin suurta joukkoa statukseltaan sopivia henkilöitä, ja mieluiten livenä. No kyselyhän on vain alkua, koska tätä teemaa tullaan meillä IRC-Galleriassa tutkiskelemaan ja pohdiskelemaan jokunen tovi. Myös me ylläpitäjät tulemme kertomaan, mitä kaverit ja heidän kanssaan hengailu merkitsevät meille henkilökohtaisesti.

Yksi elämän raadollisista tosiasioista on, että toiset saavat paljon helpommin kavereita kuin toiset. Ja tämä ei monestikaan ole linjassa sen kanssa, kuinka paljon ihminen oikeasti kaipaisi läheisiä ympärilleen. Toisaalta, mitä enemmän kavereita jollakulla on, sitä pienempi osuus heistä on yleensä kovin läheisiä. Tämä ei automaattisesti tarkoita, että jos on vain vähän kavereita, heissä olisi monta sydänystävää. Ja tämä liittyy siihen kipupisteeseen, että monilla meistä ei ole sen enempää ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa kuin ihmisiä joille jakaa elämänsä eri puolia. Tämän vuoksi koemme tärkeäksi käsitellä kaveruussuhteita ja niiden muodostumista yhteiskunnassamme. Tällä videolla eräs Galleriamme käyttäjistä kertoo omia ajatuksiaan aiheesta, suurkiitokset hänelle!

Kun sisällissota oli saatu kivuliaasti väännettyä päätökseen ja leirivangit olivat nähneet ankaraa nälkää, oli seuraava riidanaihe Suomen hallitusmuoto. Alkuun monarkistit saivat niskalenkin, ja Hessenin maakreivi Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kassel, tuttavallisemmin Fredrik Kaarle, valittiin eduskunnan toimesta Suomen kuninkaaksi. Näin oltaisiin jatkettu jaloa perinnettä, eli ruotsalaiset kuninkaat ja venäläiset keisarit saisivat seuraajan saksalaisesta kuninkaasta. Itsenäistymisen yhteydessä maamme oli julistettu tasavallaksi ilman soraääniä. Toki jo silloin löytyi niitä, jotka näkivät märkiä unia kuninkaanvallasta, mutta vallankumouksellisen mielialan vallitessa kukaan ei pitänyt sitä realistisena. Sota muutti Suomen asemaa ja liikkumavaraa ratkaisevalla tavalla. Valkoinen Vaasan senaatti teki 7. maaliskuuta sopimuksen Saksan kanssa, jonka mukaan maamme EI SAA järjestää ulkosuhteitaan muiden valtioiden kanssa omin päin ilman saksalaisten suostumusta! Näin ollen asemamme muistutti aikaa osana Venäjän valtakuntaa, jolloin olimme myös ulkopoliittisesti venäläisen hallinnon armoilla. Tämä kaikki meni läpi, koska porvarillisissä piireissä saksalaisia ihailtiin laajasti valkoisen Suomen vapauttajina.

Eduskunnassa hyväksyttiin 9.10.1918 ehdotus kuninkaanvaaliin ryhtymisestä, ja ilmajokelainen talonpoika Juho Erkki Antila esitti Fredrik Kaarlea kingiksi. Ja esityshän hyväksyttiin kunnon suomalaisessa konsensushengessä yksimielisesti, vaikkakin tasavaltalaiset boikotoivat vaalia. Eipä siinä sitten muuta kuin valmistelemaan kruununperimysjärjestystä ja muuta hauskaa. Noin kuukautta myöhemmin Saksa pakotettiin hyväksymään voitonhuuruisten ympärysvaltojen ankarat rauhanehdot, joten tämä meidän kotoinen hankkeemme luhistui maailmassa vallinneeseen todellisuuteen. Ja innolla sitä oltiin viety eteenpäin jo kun Saksan tappio alkoi näyttää ilmeiseltä. Noloa? No varmasti, mutta parempi näin, saimmehan siten todellisen itsenäisyyden. Tosin jonkin aikaa oli vielä nykysuomalaisen silmin huvittavia epävarmuuksia. Kuninkaanvaalit peruttiin muodollisesti vasta maaliskuussa 1919 ja vielä helmikuussa pelättiin, että Fredrik tai hänen perillisensä saattaisivat myöhemmin palata vaatimaan Suomen valtaistuinta itselleen. “I am your king!”. “Nooooo!”

Kuningaskuntapelillä oli monia ja varsin ristiriitaisiakin seurauksia. Yksi selvemmin nykyäänkin näkyvistä oli keskustapuolueen edeltäjän maalaisliiton nousu politiikan kärkipaikoille. Vaikka oikeisto periaatteessa joutuikin sortuneen hankkeen johdosta puolustuskannalle, auttoi kehitys yhtenäisen kokoomuspuolueen syntyä. Siihen tuli sortovuosien ahkerin tappelupari, myöntyväisyyslinjaa edustaneet vanhasuomalaiset ja tiukinta perustuslaillisuutta edustaneet Svinhufvudin siiven nuorsuomalaiset ja itsenäisyysaktivistit. Kunnian olla itsenäisen Suomen ensimmäisenä presidenttinä 1919-25 sai Kaarlo Juho Ståhlberg, Suomussalmen rajaseudulta syntyisin oleva papinpoika. Melkoinen muutos 300 vuotta hallinneesta Romanovien suvusta nousseeseen Nikolai toiseen verrattuna. Ja tästähän stooria on taas hyvä jatkaa.

Ja same old story, eli muut yhteisöllisen Suomen blogit löydät täältä:
100 vuotta suomalaista tarinaa