IRC-Galleria

Piirrän keskeneräisiä kuvia... puolikkaita,
vedän suoria viivoja... mutkitellen

Ihoni halkeilee koskettaessa paperia,
kuivuneet huulet pelkäävät jokaista...

Kuvaan enään harvoin ja silloinkin
ainoastaan yksin olevia miehiä...
...pimeässä hengittäen ainoastaan
täyttämätöntä itseään.

Öisin herään vain muistuttaakseni itselleni,
että olen olemassa...

Lue elämääni kuin säätiedotusta
puoliksi luetusta aamuauringon polttamasta lehdestä.

Olen jäähtynyt kahvi pöydällä
avoimeksi unohtunut tuulessa hakkaava ikkuna.

Elämäni on se hetki päivästä
kun tuntuu, että kaikki seisoo paikallaan,
punainen valo täysinäisellä kadulla.

Olen pestyt valkoiset verhot
kuivumassa tuulettomalla pellolla,
steariiniin peittynyt viinipullo kynttilänjalkana.

Elämäni kuhjattuna palautettuja pulloja
täynnä saavuttamattomia päämääriä.
Kadonneita nappeja kivisillä kaduilla.

yksi
huojuva mänty sisälläni
ravistamassa neulasia
samettiselle sampaleelle.
kaksi
mustikkaa tummentamassa
harkitsemiskykyäni,
silmät avoimina mustassa
suojärvessä.
yksi
ainoa valo joka
ei kutsu takaisin pintaan.

hetkeksi

mikä tekee sinut maailmassa mielenkiintoiseksi
tai miksi mielenkiintoiseksi siksi
ilman että sinusta tulisi vitsi
mikä tekee sinut maailmassa mielenkiintoiseksi
niin että olisit toisten joukossa yksi
ainutlaatuisuudessasi niin mieleksi
miten teet maailman itsellesi mielenkiintoiseksi
tai miksi mielenkiintoiseksi siksi
että siitä kasvaisi suureksi
kokemuksillasi maailman kasvatiksi
miten teet maailman itsellesi mielenkiintoiseksi
päivän edellisestä erilaiseksi
ainutlaatuisuudessaan ainutkertaiseksi
miten teet jokaisen päivän elättäväksi?

Murtuneet oksat,
painoivat kädelläni syksyn rintaani.
Haravoin tummansinisestä taivaasta
peilautuvaan jokeen
kuihtuneita lehtiä sisältäni,
kylmät käteni yrittivät harppoa
niitä kohti pohjaa.
Märät valkoiset muovipussit,
tyrehdyttivät verenkierron sydämmeeni.
Öisin täytin taskuni kaikella
mikä vähänkin heijasti valoa.

Siltä vieläkin tuntuu ensimmäinen keskeräinen syksyni.

Puisten lattialankkujen välistä,
läpi punatiilisen seinän.

Pysyen vaiti.

Pölynhaju haihtui
viimeisten raskaiden
askelien jälkeen.
Seinän halkeamat
itkivät ensimmäiset
muistonsa.

Likaisten ikkunaruutujen läpi
painava valo
pyöritti ajatusten jättämää
pitkin toipuvaa lattiaa.

Tästäeden ne pysyvät
tahtomattaan vaiti.

Seitsemänkymmentä
kaksi
askelta itään,
harppaus läpi puunkuoren
olemme luotu syntymään.

Taitettuna kaksinkerroin
painettuna paperille,
sivu kaksikymmentäkah-
deksan
kolmas rivi alhaalta.
Lue silmät sidottuna
lukiosta nostettuna.

Unohdettu askeleemme
alkuperämme kuoret
alajuoksuun
ajautuneena.

Sanoja
viimeinen
huuruisen kiertämättömiä
ajatuksia
vapisevia käsiä tyhjine
katseineen

Sanoja
toivoa
vain halkeamia
murrettuina
epävarmoja hymyjä
huokauksina

Entä jos se kaikki painaisi liikaa
jos unohtaisin
en portaiden päähän asti.
Yletyn kattoon kevyesti.
Jalat vapisten
laskeudun portaita,
viimeinen askel kehottaa
miettimään.

Entä jos se kaikki painaisi liikaa
jos ilolta otettaisiin kaikki
illat kotona
säätäisin pattereita.
Osaan hymyillä mainiosti.
Katujen nimet
painavat jalkoihini
kulmakivetysten merkit,
ne muistuttavat katsomaan
aina ylös.

Entä,
entä jos se kaikki painaisi liikaa
jos vain muistelsin
heitä.

Verkkoaidan pienimmät silmut
vedetään kireimmilleen.

Pieni tuskastuttava hehkulampun sirinä
ei päästä miettimästä.
Epävakaan talven raiskaama heinä
ei kannattele keräämänsä taakkaa.

Pöydällä tyhjät pullot viime illasta,
joita kykenemätön keräämään.

Rikkinäinen ikkunalasi
viiltää huomaamatta.

Suunnattoman kokoisiksi kasvaneet
osat minusta, joiden saumat irtoilevat.
Repeytynyt paita,
jota tahtoisi käyttää loputtomiin.

Kamman, sekä hiuksien kestävyys
joutuu viimein kovimmalle
koetukselleen.

Voi vain toivoa,
vaikka pelkää
kaikkien unohtavan
muistaa.

-

(Toverit,
Armastan teid)