IRC-Galleria

Kyynelten raidoittamat tytön kasvot painautuivat kiinni ikkunaruutuun.
Ei hän viattomassa mielessään kyennyt käsittämään, miksi niin taas kävi. Vaikka ne lupasivat lopettaa ja kaikkea. Sulkivat kerran halaukseenkin lohduttaakseen,
kuin sinetöidäkseen sillä katumuksensa. Tottakai hän uskoi sen jäävän viimeiseen kertaan; huomenna kaikki olisi taas toisin. Ei enää koskaan pahojen sanojen saattelemia iskuja vasten kasvoja, ei huutoja ja sitä kamalaa ääntä, mikä aina lähtee esineestä kun se sokean raivon vallassa pirstotaan palasiksi päin seiniä. Puhumattakaan unettomista öistä, jotka kuluvat sängyllä kieriskelyyn. Etsiessä sopivaa asentoa, mikä ei synnyttäisi kipua jo ennestään ruhjotussa kehossa. Se kaikki olisi ohi, sillä niin hänelle on kerrottu. Juuri äitihän hänelle opetti, miten väärin lupauksien rikkominen on. Tyhjistä lupauksista hän ei kuitenkaan koskaan maininnut sanaakaan, ehkä hän vain unohti.
Sumea katse tavoitti meren äärettömän mustuuden ja sen yllä loistavan tähden. Sinä yönä taivas oli pilvien valtaama peittäen näkyvistä kaiken muun. Edes kuu ei sankan sumuverhon takaa tullut tapansa mukaan hymyilemään hänelle, oli vain se pieni piste hallitsemassa kaikkea. Tyttö katseli, miten suuret vaahtopäät nuolivat rannikkoa unohtamatta ainoatakaan kiveä. Jokainen luontokappale sai nauttia aaltojen syleilystä. Kaihoisana hän tuumi, rakastaisiko meri häntäkin. Ottaisi luokseen turvaan kaikelta pahalta. Asuvathan merenneidotkin hänen luonaan, miksen siis minäkin voisi? Tuo ajatus, heikko toivonkipinä antoi hänelle voimaa kavuta ikkunasta ulos ja kipittää hennoin askelin keskelle luonnonsydäntä. Häkeltyneenä kaikesta näkemästään, silmät ensimmäistä kertaa onnesta kipunoiden juoksi hän tyrskyjen keskelle. Antautui rakastamansa vapauden suudeltavaksi.
Seuraavana aamuna myrsky oli tyyntynyt leudoiksi satunnaisiksi tuulenpuuskiksi, jotka kutittelevat mukavasti poskipäitä. Äiti rynnisti portaat yläkertaan aikomuksenaan herättää tyttö ennen töihinlähtöään. Kiroten tapansa mukaan kiirettään ja edessä odottavia velvoitteitaan vanhempana huomasi hän riuhtovansa tyhjiä sängynpeitteitä. Vuode oli tyhjä ja ikkuna raollaan. Muodostaen juuri ja juuri pienen lapsen mentävän aukon. Sadatellen tytön typerää karkaamisyritystä hän juoksi puolipukeissaan rannalle, johon edellisyön myräkkä oli kasannut risuista ja roskista muurin. Tähyiltyään aikansa ympärilleen, löytyi rantavesistä jotakin silmiinpistävän tuttua. Lähestyessään tuota velttona retkottavaa hylkyä, hän tunnisti sen omaksi tyttärekseen. Lapsi makasi hukkuneena autuaan onnellinen hymy huulillaan. Hymy, joka tavallisesti valaisee rakastuneen nuoren kasvoja.
Merenneitoa tytöstä ei koskaan tullut, mutta hän löysi tiensä oikeaan kotiin. Enkelinä liitäen suoraan Taivaan Isän lämpimään syleilyyn.

Tuo kirkas piste taivaalla aistii viattomuutesi, saa lapsen sydämesi sykkimään ilosta. Naurat hampaatonta hymyä koettaen käsilläsi hapuilla,tarttua heikoin voimin kiinni tuohon pieneen toivon kipinään. Enkelten siipien havina keinuttaa sinut kauas tuosta autuudenhetkestä nykyisyyteen; nuoruuden pyörremyrskyn sydämeen. Toivottoman rakkauden tuulet kuljettaa sisimpäsi haavelaivan karikkoon. Pysähdut hetkeksi muistelemaan, kykenemättä antamaan periksi kaipauksen virralle. Menneisyytesi perimmäiset kuiskaukset valtaa kaiken tieltään. Poltettuasi savukkseen heität sen mereen. Seuraat kaikessa yksinäisyydessäsi sen lipumista yli aaltojen suuntana musta iäisyyden valtameri.
Katseltusiasi sen kulkua aikasi käsität: Rakkaudenkohde on kuin peilikuva.Se vastaa sinua itseäsi ollen samalla täysin vastakohta. Ei hän muuten täydentäisi sinun sisimmästäsi kumpuavaa perimmäitä kaipuuta.

Lapsi haparoi ilmaa, tunnustellen
kohottaa kämmenensä ylös
tavoittamattomiin,
puristaa ne yhteen ylpeänä.
"Äiti, katso mitä minulla on!"
Huudahtaa hän kipittäen juoksujalkaa,
varjellen saalistaan.
"Mitä ihmettä, missä?"Tokaisee toinen pöllämystyneenä.
"No mutta äiti, etkö sinä näe!? Tässähän on pala taivasta,
aivan sinun silmiesi edessä!"

-Äärettömyys, synkempäämpääkin mustempi avaruus
loputtomuuden käsite, joka väkisin sanojen vankilaan ahdetaan.
Tila, jota ihminen ei käsitä
ei vaikka haluaisi.
Ymmärsit olennaisen, perimmäisen tarkoituksen
suurimman totuuden.
Darkhope, olet pala taivastani <3

Muistan istuneeni lattialla nojautuen samalla puista sängynlaitaa vasten. Ympärilläni avautuva näkymä oli etäisesti tuttu, kuin jostakin muistojeni perimmäisestä nurkkauksesta temmattu. En osannut juuri sillä hetkellä sanoa missä olin tai miten olin sinne joutunut. Näin vain vanhanaikaisen pöydän ja ylös parvelle johtavat portaat. Näkymä oli mitä ihmeellisin ja sen sisällään pitämät äänet terästivät tarkkaavaisuuteni äärimmilleen; en ollut yksin. Tunsin sen vaikkei lisäkseni ollut läsnä ainoatakaan elävää sielua. Tiesin,yhtä varmasti kuin oman olemassaoloni, että vieressäni oli joku. Hän istui aivan lähella minua, oikealla puolellani. Lähes kiinni kyljessäni. En nähnyt häntä, en havainnut aistein jotka ovat meille ihmisille niin olennaisia.Tiesin vain hänen olevan siinä: En tarvinnut silmiä nähdäkseni miltä hän näytti enkä korvia kuullakseni hänen sanansa.
Tyttö oli nuori, enintään viiden kuuden vanha. Hänen kauniita, pisamaisia kasvojaan kehystivät tuuheat suklaanruskeat kiharat, jotka vuolaina laskeutuen yli hänen olkapäidensä tekivät tästä erityisen sievän. Yllään hänellä oli juhlallinen valkea mekko jota koristivat erilaiset röyhelöt ja leikkaukset.Mustat kiiltävänahkaiset kengät kruunasivat koko asukokonaisuuden. Tuo henkeäsalpaavan kaunis näky oli kuin suoraan 1800-luvulta .
Niin omituiselta kuin tämä kaikki kuulostaakin, en tuntenut pelkoa.En halunnut hänen lähtevän pois, sillä tunsin jonkinlaista selittämätöntä lohtua. Yhtäkkiä ovi avautui ja joku tuli sisään.Samaisella hetkellä kuulin kovan paukahduksen ja silmäni sokaisi mitä kirkkain valonvälähdys. Tyttö oli poissa....
Eikä hän senkoommin enää ilmestynyt luokseni.

Jaksoin uskoa, pysyin vahvempana kuin todellisuudessa olen.
Laskin päiviä eläen tunnin kerrallaan.
Otit minut syliisi, vedit turvaan muulta maailmalta.
Sen pienen, ohikiitävän hetken olimme vain me kaksi.
Kaikki muu ympärillämme näytti epämääräiseltä, kuin sumulta.
Tiesin sen hetken tulevan olemaan aivan liian lyhyt.
Silittäessäni hiuksiasi painaen kasvoni poskeasi vasten
tartuin hetkeen jok'ikisellä solullani.
En vain halunnut laskea irti.
Peläten aamulla herääväni yksin,
huomaavani sinun paikkasi vierestäni tyhjänä
toivoin ajan pysähtyvän. Ettei aamu sarastaisi koskaan.
Auringon noustessa kesäyön taika menettäisi merkityksensä,
rakkauden voima hupenisi olemattomiin.
Sillä niin sinun vain tulisi tehtävän.
Samalla mätkähtäisin takaisin maanpinnalle, omaan pieneen maailmaani.
Se on todellisuus: Olet kuin tuuli, kuljet halutessasi ihmisten lävitse
antaen heille jotakin merkittävää itseltäsi,
mutta sinua ei vain voi saada kiinni.
Kadotessasi yhtä salaperäisen nopeasti kuin ilmestytkin, olet tavoittamaton.
Siitä huolimatta sain sinulta jotakin hyvin pysyvää ja arvokasta.
Nimittäin uskon maailman kauneimpaan asiaan, rakkauteen.
Annoit minulle mahdollisuuden kokea sen merkityksen,
minkä voi vain ne tietyt ihmiset toiselle tehdä.

Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.Täysin varoittamatta, ei antanut mahdollisuutta juosta karkuun.Paeta sen synnyttämää tuhoa ennen kuin jäät itse sen saartamaksi.Mitään ei ole tehtävissä; katselet tulen armotonta etenemistä. Näet miten se syö kaiken tieltään jättäen jälkeensä vain kasan tuhkaa. Jähmetyt aloillesi, yrität huutaa.Kukaan ei kuule huutoasi, sillä se hukkuu sinua ympäröivään liekkimereen.Huomaat jääneesi yksin. Jos minun olisi sanoin yritettävä kuvailla sisälläni jäytävää tuskaa, luulisin tämän valaisevan sitä aika paljon. Se tuli ensimmäiseksi mieleeni ,sillä kummassakin tapauksessa olet yksin kärsimyksiesi kanssa. Kukaan ei tule pelastamaan, huolimatta huutosi voimakkuudesta, rukouksesi syvyydestä tai toivomuksesi suuruudesta. Sinun on selvittävä itse, oltava vahva ja taisteltava vastaan. Et saa luovuttaa ennenkuin on pakko, et vaikka huomaisit voimiesi kuluneen loppuun jo aikoja sitten. Se tosiasia pätee niin rakkaudessa kuin kaikissa muissakin toivottomilta vaikuttavissa tilanteissa..

Pimeys ympärilläni tuntui lohdulliselta.Yksikään elävä olento ei olisi voinut rikkoa sitä autuutta.
Tunsin voimieni hupenevan, hitaasti imeytyvän lumiseen maahan. Viimeiseen leposijaani.
Olin tietoinen ruumiini lamauttavasta kylmyydestä, mutten tuntenut sitä. En jaksanut välittää.
Rintaani isketty puukko oli liian syvällä.
Jokainen käteen tumppaamani tupakka oli muistutus elämän petollisuudesta. Maailmasta, jonne en koskaan tuntenut kuuluvani. Viimeisillä voimillani tartuin sytkäriini ja sytytin pienen tulen. Toivoin näkeväni siinä heikossa liekissä jotakin kaunista.Lohdullisempaa kuin tämä karu todellisuus.
En nähnyt koristettua joulukuusta enempää kuin kaunista isoäitiäkään, joka tarttuen käteeni veisi minut kanssaan taivaaseen. Eteeni levittäytyi vain surkea jäljennös helvetin lieskoista, jotka katosivat kyyneleitteni sammuttaessa tulen.
Suljin silmäni ja antauduin vietäväksi. Tunsin väsyneen sieluni lipuvan ikuiseen rauhaan kun jokin tarttui käteeni. Olin liian voimaton taistelemaan sitä vastaan. "Yhdessä me haistatetaan paskat tälle kaikelle ja taistellaan viimeiseen saakka", ääni kuiskasi korvaani. Veren sinetöimä lupaus ikuisesta ystävyydestä veti minut takaisin helvettiin.

Kuiskaan nimesi tuuleen,
tietäen sinun olevan aivan liian kaukana kuullaksesi minua,
varoittavaa avunhuutoani.
Päivä päivältä, hetki hetkeltä
tunnen läsnäolosi aina vain heikompana,
lähes olemattomana.
Katselen vierestä sinun valutessa sormieni lomitse,
jonnekin kauas, tavoittamattomiin.
Kykenemättömyyteni tarttua ojennettuun käteesi
saa kyyneleet valumaan pitkin kasvojani.
Totuuden näet lukea silmistäni.


- - - - -

"Tuntiessasi itsesi alistetuksi ja kykenemättömäksi tehdä asioiden eteen mitään: varoittamaan joutumatta itse vaaraan, puhumaan asioista tulematta itse vihatuksi ja paljastamaan totuutta jäämättä omien sanojesi vangiksi, voit aina kirjoittaa.. Sanat puhuvat puolestasi kun niiden aika on tulla kuulluksi."