On totta ettei koskaan aamulla tiedä mitä päivä tuo tullessaan. Nyt odotan pelolla aamuja, ne voivat olla pahan päivän alku.
Väsyttää, on raskasta. Mikään ei jaksata. Tahdon kotiin. Haluan olla yksin. Haluan nukkua. Haluan olla heräämättä, kunnes olen varma, että alkava aamu tuo hyvän päivän tullessaan.
Mä en pysty tähän...
Multa kysyttiin joskus, vaaditaanko multa liikaa. Silloin vastasin, että ei. Nyt en tiedä. Jos multa ei vaadittaisi liikaa, tuntuisiko tää musta tältä?
Hetken se sattuu, sitten sitä ei tunne enää... Niin se kipu katoaa. Vai katoaako?
Välillä pitää sattua, että tietää elävänsä. Välillä elämän pitää potkia päähän ja muistuttaa olemassaolostaan. Mutta tarviiko sen osua aina muhun? Eikö ketään muita löytynyt, jotka tarvitsisivat muistutusta? Vai olenko mä listalla aina ensimmäinen?
Odotan kotiinpääsyä. Ehkä huominen on parempi. Ehkä.