IRC-Galleria

Mä sanoin joskus; pitää jaksaa, mut nyt ei jaksa.
Yks elämä elettävänä ja sekin on paska.
Mä kerroin sairaast maailmasta, siin oli oikesst pyytäny apuu taivaast
ja ne vei rakkaan pois.
En oo tyytyväinen elkämään, kuka mua auttaa vois?
En oo kertonu kellekkää mut haluisin paikkaan toiseen.
Mä palan halust unohtaa kaiken ja alottaa alust.
Ehkä alla palmun unohtas vaikeudet joita sattuu.
Liian monesti meinannu raiteiltani suistaa.
Vetäny douppii ainoastaan ku en haluu muistaa.
Itseluottamus ja kusipäisyys tuonu mut tähän.
Joskus rakastaa itseään liikaa, joskus liian vähän.
En tee näit biisejä rahasta vaan päästäkse ni pahasta
olosta joka lähtee pois mun jokaisesta sanasta jonka kirjotan enkä tiiä mikä mua ohjaa...
Joo mä myönnän, mä pelkään. Mä en oo vahva.
Silmät kii ku kelaan meit kahta.
"Poika tykkään sust paljon, ehkä liikaa.
Sä oot aivan ihana ja mä en haluu riitaa, mut
menetän sut niinku muut rakkaat.
Joka aamu pelkään, et laukkus pakkaat.
Pahoillani, ku en osaa enää luottaa.
Mut liikaa iskui, haavoja se selkään tuottaa.
Puukottaa, ja sit itken vaa verta.
Mut miks vit us näin käy joka kerta?
Mut kyl mä pärjään, kyl siihen tottuu.
Tuntuu vaa, et elän yksin tän elämän loppuu"...
Elämässä mikään ei oo varmaa.
Ja yön pimeydessä astun vaa haarhaan.
Helppo poluilta livetä kalliolta sileealtä.
Ja sit pimeäst on mahdotonta ylös taas kiivetä.
Vaik menis järki ja tunteet ei kohtaa.
Sinne välil munki jalanjäljet johtaa.
Askel itselääkityksel kohti tiedottomuutta.
Mun maailmas on normaalii vieroksuu todellisuutta.
Ja paeta päivän säteit piiloon pahalt maailmalta.
Ei auta jos on jalat maassas, vedät maton alta.
Jos haluut tappaa enkelin, ni vedä siivet siltä.
Mut sil on kiire, sillä en haluu enää piileksii mitään
Vain muutamat tiesivät, mut tämän jälkeen kaikki.
Mä oon niin huonona, monesti täysin poikki.
Vedän verhot ikkunan eteen, pysyn sisällä.
En kehtaa nähdä ketään ihmistä.
Kyl mä pärjään vielä.
Paremmin sitku nähdään siellä,
missä sielu lepää,
unesta josta ei enää herää...