IRC-Galleria

Seistessäni kardaanin päällä ja rälläköidessäni puhtaaksi jotain saatanan ruosteista tukirautaa, jonka hiekkapuhaltaja oli ilmeisesti kiusakseni jättänyt puhaltamatta, hoksasin yhtäkkiä mikä päivästä teki niin oudon. Syyksi ilmenivät viimeöiset unet. Pikaisesti päättelin, että selvästikin oli pikkujoulukausi alkanut ja vanhoilla tutuillani oli ollut viikonlopun jäljeltä kiirusta sillä liskot tulivat yhden yön myöhässä. Yleensä ne rientävät seurakseni maanantain vastaisena yönä, mutta nyt ne tulivat vasta tiistaina.

Silmät solmussa aloin miettimään mitäköhän paskaa tässä taas oli tekeillä ja päätin oikein istahtaa rekan rungon päälle ja poltella savukkeen. Ensimmäiset vieraat saapuivat arviolta 00-02 välisenä aikana jolloin olin jo siirtynyt sohvalla torkkumisesta sänkyyn, siinä sitten puolihorteessa koitin kaikin mahdollisin konstein herätä, pyörin sängyssä hiestä märkänä ja melko kauhuissani sillä selvästikin huoneessa tepasteli joku. Kuulin sen kahisevat askeleet kun se laahusti lattialle nakkaamani päiväpeitteen ja luovaan epäjärjestykseen sijoittamieni vaatekasojen yli. Sen hengitys oli raskas ja sihisevä ja se selvästi koitti etsiä paikkaa josta pääsisi parhaiten kimppuuni. Riuhdoin ja rimpuilin. Lopulta sain silmäni auki ja pääsin eräänlaiseen valvetilaan. Orientoiduttuani tilanteeseen totesin, että eipä siellä ketään ollutkaan. Ei muuta kuin takaisin unten maille. Josko vaikka seuraavaksi olisi tarjolla märkiä unia. Tähän lämpimään ajatukseen tuudittautuen suljin silmäni ja vajosin takaisin tiedottomuuteen.

Ei tullut märkiä unia ei. Tämä menee melkein samaan sarjaan ennemmin kohtaamieni Anakonda -leffan käärmeen ja Conan Tuhoojan Dagoth jumalan kanssa. Vastassa oli nimittäin tyrannosaurus rex. Muistan elävästi kironneeni, että ei tämä perkele näin kirjoissa (niinpä niin, ne unet ja niiden järkiperäisyys) mennyt kun otus saapui hiljalleen esille yllättävän lähellä olevan horisontin takaa. En sitten tiedä mikä firma oli vastuussa erikoistehosteista, mutta voin kertoa, että kyseessä oli ehdottomasti noloin näkemäni tyrannosaurus. Se oli eräänlainen suomuilla ja silmäparilla varustettu valtava säkkituoli joka kovaa vauhtia valui kohti. Ja karjui. Joten t-rex se oli, ei epäilystä. Siinä sitten turvaan päästyämme se nappasi jonkun hahmon suuhunsa (taisi olla Gennaro jos en väärin muista) ja poistui paikalta maiskutellen. Tässä vaiheessa ajattelin, että intiimi hetki naispääosan esittäjän kanssa voisi olla paikallaan, mutta väärässä olin tälläkin kertaa. Hetki ei ollut niinkään intiimi ja vastanäyttelijänä oli kännykkä josta ärsyttävä miesääni karjui herätystä "Herää! Herää! Ylös sängystä jumalauta!". Päätin ottaa vielä vartin torkut ja nousta sitten.

Tupruttelin savukkeeni loppuun ja mietin mitä kaikkea sitä kerkiääkään vielä kohdata ennenkuin tästäkin kasasta luuta ja lihaa aika jättää. Pohtiessani huomasin kellon kiertelevän kohti ruokatuntia. Tumppasin savukkeen, loikkasin rungolta alas ja jätin työkaluni lojumaan ammattimaiseen epäjärjestykseen. Mietin pitäisikö tässä mennä pukuhuoneeseen koisaamaan vai vetämään valmisateriaa naamaan. Ovella tulikin pomo vastaan joka kysäisi "Jokos se on ruoka-aika?". "Jotain sen suuntaista." vastasin ja menin syömään.

Hämmentävä päivä kaiken kaikkiaan.

Olinpa tuossa sitten iltasella kaverin kanssa messenger keskustelussa ja aikani nillitettyä elämän vääryyksistä, roskapostista, kakaroista netissä, ihmisten kusipäisyydestä ja omasta ylivertaisuudestani huomasin, että taitaa olla niitä päiviä kun ei voi kun valittaa. Ehkä se sitten purkautuu se päivän aikana kokema turhautuminen iltasella koneen ääressä. Mene ja tiedä. Onko siinäkään nyt sitten laitaa keuhkota ystävälle kun sähköposti tulvii viagra tarjouksia eikä elämän pilvitaivas juuri rakoile. Tokkopa se sen vika on. Vaan eihän sitä voi varmaksi tietää.

Eipä ole tullut merkille pantua, että olisiko tällaisia päiviä useamminkin, joskus on toki tullut huomattua, että on pakko avautua jostain aiheesta mahdollisimman paljon ja nopeasti. Ehkä tämä menee samaan kategoriaan. Niin tai näin, lopputulos on sama kuin kunnon sodassa, tilanne ei juuri kohene ja sivulliset saavat kärsiä. Ehkä tämän päivän jaksaa kahlata loppuun asti siinä toivossa, että jos vaikka näkisi märkiä unia. Tai ehkä olisi parempi, että näkisi oikein kunnon painajaista, ei vituttaisi aamuyöstä niin pahasti kun kello pärähtää korvan juuressa soimaan. Vannomatta toki paras, pyhä tarkoitukseni on huomenesta eteenpäin kiskaista viikonlopun yli kestävät koomat, että maanantaita vasten yölle on painajaiset taattu. Josko vanha tuttavani Dagoth -sammakkojumala ensimmäisestä Conan leffasta tahtoisi revanssia, moinen ottelu kun on jäänyt mieleeni ehkä vaikuttavimpana liskounena krapuloideni historiassa.

Tältä erää voisin taas lopettaa tämän vitunmoisen ulinan ja ainaisen kitinän ja siirtyä sohvalle katselemaan vaikka television tarjontaa. Se kun on tunnetusti niin hyvää. Eikö sitä saatanan Housen kakkoskautta saada millään ilveellä käyntiin ja missä ne uudet Ketoset & Myllyrinteet viipyy? Joku helvetin Studio Impossible kyllä uusitaan.


...


Helevetti.

Yksin kotona, bokserit jalassa nojatuolissa. Vanha blues soi ja Vuorisen äireen poika naukkailee hissuksiin jallupaukkuja. Miettii syntyjä syviä. Miettii jo ennen kello yhtä josko menisi unten maille. Ei valittamista. Ei niin ollenkaan.

Niin se vaan alkaa kesäkin etenemään jo melko pitkälle. Onkin tässä pitänyt jo pitkin kesää kirjoittaa semmoisesta asiasta kuin pihalla kirmaavat pienokaiset. Kovasti jaksetaan valittaa siitä kuinka ihmisten polttamat syöpäkääryleet ovat niin maan julmetun tuhoisia ja pahan hajuisia ja terrorisoivat koko naapuriyhteisöä, mutta jos joku mainitsee nuo äitien pienet kusimulkut niin johan kerää paheksuvia katseita. Eihän lapsia tai lapsellisia (lapsen omistavia) aikuisia saa arvostella. Kun niiden Mikko on niin saatanan lutunen kiljuessaan polvet kurassa taloyhtiön kukkapuskassa.

Siinä sitten helleaamuna heräilet pienessä dagen efterissä ja raahaudut juomapisteen kautta sohvaa kuluttamaan. Koska aurinko ei ole vielä kiertäny paistamaan parvekkeellesi päätät avata oven sillä talon se puoli sattuu vielä olemaan varjossa ja mukavan viileätä ilmaa sieltä vieriikin. "Parhautta" ajattelet ja pistät pitkällesi sohvalle klassikkosarjan pariin. Siinä itseksesi naureskelet televisioruudussa näkyville kommervenkeille ja nautit mukavan raikkaasta ilmasta joka mukavasti viilentää puolialastonta rujoa ruhoasi. Sitten yhtäkkiä on kuin pääsi räjähtäisi, kuin jääpiikki iskttäisiin surutta korvaasi; ne naapurin Seppo ja Tuija taas ajavat toisiaan ilmeisesti takaa, tai sitten muuten vaan juoksevat peräkanaa kilpaa kiljuen. Peität korvasi, ettei pääsi räjähdä ja toivot, että meteli lakkaa pian.

Ei se lakkaa.

Ja kukas saapuu sieltä? Naapurirapun Emo-Petteri on ilmeisesti kuullut vienon leikkiin kutsun ja yhtyy joukkoon iloiseen. Eivät taida kakarat tietää, että naapurin karvaisella sedällä on krapula. Ja tuskinpa se kirmaaminen ja huutaminen on kovin monelle muullekaan mieluisaa. Vaan vanhemmathan ovat tyytyväisiä kun nuorukaisilla on niin energiaa, söpöjä nuo pienet palleroiset tuolla. Voivoi, katsopas kultaseni, meidän pieni Eesau se siellä painii jo kovaa kyytiä katuojassa tuon Kosolan nuorimmaisen kanssa. Kyllä ne sitten ovat ihania, vai mitä? Ja energisiä. Onneksi eivät ole sisällä paikkoja sotkemassa.

Tyydyt sitten laittamaan oven kiinni, vaikka eipä se niin paljoa auta, leikkaapahan ainakin pahimman ja viiltävimmän terän riemun kiljahduksista. Siinä sinä, ruoja piruparka, koitat sitten taas hikoilla sohvalla ja katsoa Starskya ja Hutchia hiljalleen kasaan kuivuen, ilma ei liiku, sohva kastuu ja rumat ajatukset pyörivät mielessäsi. Tulisipa jo talvi ja pimeät päivät, että saisit nurkkaasi käpertyä peiton kanssa itkemään hiljaisia verestäviä kyyneliä.

Aprillipäivän aamu. Ovikello soi. Ovelle haparoi mies boksereissaan yhä puoliksi unessa, vilkaisu ovisilmästä laittaa miettimään josko mies on hereillä alkuunkaan. Oven takana seisoo kaksi lasta noidiksi naamioituneina. Mitä vittua? Vaikuttaa joltain kommunistien juonelta. Kunnes mieleen muistuu, että pääsiäinenhän se siellä oveen kolkuttelee. Syvä haukotus, munien rapsutusta ja rauhallinen oven aukaisu. Virpominen alkaa. Toiminto suoritetaan asiaankuuluvin runoin, riimein ja risuilla huitomisineen.

- Jaa, no odottakaas hetki..

Ovi painuu kiinni. Syvä haukotus, etäistä töminää ja muutama ärräpää. Jossain aukeaa jääkaapin ovi kaljapullojen kilinästä päätellen. Sitten taas hiljaista. Ulko-ovi aukeaa yllättäen, melkein kolkaten yhden pikku trulleista. puolikas ruispala molemmalle pikku noidalle.

- Semmottee...

Risu käteen ja ovi kiinni, takaisin nukkumaan.

Jos elämäni olisi televisiosarja sen nimi olisi "Murphyn Lailla" eikä sitä katsoisi kukaan. Se ei olisi kovinkaan hohdokas, ei HBO:n laatudraamaa. Vain jonkun yksinäisen tekotaiteellisen mulkun käsikameralla kuvaamaa vittusaatanaa. Hyvin turhauttavaa katsottavaa jonka rinnalla jopa Hercules New Yorkissa olisi laatuleffa. Pääosassa ei olisi nimekkäitä näyttelijöitä, pikemminkin niitä jotka teatterikouluihin haettaessa reputtavat koska ovat liian humalassa koe-esiintymiseen. Noloa introa säestäisi erään Alavutelaisen rytmiryhmittymän biisi "Tunarin Tunnari".

Mutta eikö sitä nyt jotain hyvääkin voisi ko. sarjassa tapahtua? Toki, mutta niitä tuskin saisi parhaaseen katseluaikaan näyttää. Maassa kun tuntuisi olevan vallallaan jonkunlainen hullu sensuuri-into joka karsii nyt jo jopa oluen mainontaa. Ja onhan se järkevää, eiväthän ne alkoholistit sitä kaljaa kaupasta löydä mikäli eivät ensin televisiosta näe janoa herättävää spottia josta sitten saadaan kimmoke kauppaan lähdölle. No, tässäpä olisi kukkahattutädeille leikeltävää. Tosin veikkaan, että sakset kävisivät juuri sen mielenkiintoisen kymmenyksen kohdalla, ja lopusta turhasta paskasta kasattaisiin jonkunlainen tosi-tv ohjelma jossa Juha poika kiroilee, käy töissä, suihkussa ja paskalla. Ja taas olisi sen verran antoisaa, että oksat pois.

Joten ehkäpä tämäkin asia on parempi jälleen kerran jättää idean tasolle. Kuten jo tuli selväksi, ei sitä kuitenkaan kukaan katsoisi. Ja jos joku onneton kykenisi siihenkin koukkuun jäämään olisi apua haettava hieman kauempaa kuin kaukosäätimestä. Näin tänään. Takaisin sohvalle kypsymään, ei valmis vielä.

Noniin lapsukaiset, pienokaiset. Se olisi sitten uusi vuosi taas vahvasti aluillaan. Ensimmäinen kuukausikin alkaa jo olemaan takanapäin ja hyvä niin, onpahan yksi kuukausi vähemmän tässäkin paska-annoksessa jäljellä. Mutta kuinkas se vuosi sitten alkoikaan? Menikö kaikki paremmin kuin viime vuonna samoihin aikoihin? Joko nyt menivät asiat mallilleen? Arvatkaapa. Niin, Simo sieltä takarivistä, olepa hyvä.

Mitä vittua? Vihjaatko sinä, Simo, että minun vuoteni on alkanut kurjasti? Että vaapuin ensimmäisenä arkipäivänä töihin silmät punaisena ja vapinoissani? Luuleeko Simo tosiaan, että elämä on jatkanut laskusuhdannettaan vielä tänäkin vuonna? Selkääsi Simo sietäisit saada, ei sinun ikäistesi ja tuolla lailla käyttäytyvien lapsien tulisi oikeassa olla vakavissa asioissa. Pitääpä laittaa lappua mukaan vanhemmille vietäväksi, josko sillä vaikka remmiä heltiäisi.

Nojoo, eipä se alkuvuosi ole sen kummempi ollut. Mitä nyt hieman kylmempiä ilmoja tarjoillut. Kyllä tuossa pakkasen tuivertaessa tuli mieleen, että mukavampaa se on kun auto jättää kesällä tien poskeen kuin talvella. Rasvakerrosta varmasti pitäisi koittaa hieman kerätä, josko taas tarkenisi paremmin. Jussipaidan alle aimo vararengas niin eikö sillä säästyttäisi pahimmista. Helmikuukin kun on vielä tulossa ja pakkaset arvatenkin vain kovenevat. Toisaalta hyvä niin. Jos tästä kuukaudesta nyt jotain hyvää pitää etsiä niin ainakin meillä on lunta. Kyllä se kuitenkin aina sen vitun sohjon voittaa joka kenkien mukana kulkeutuu sisätiloihin ja johon ihmiset sitten kilpaa liukastelevat.

Mitäpä sitten loppuvuoden suunnitelmiini kuuluu? Ehkä voisin lisätä kuntoilua, tulisipa tehtyä jotain kohtalaisen järkevääkin aikansa kuluksi. Toisaalta taas, uskon, että homma menee perinteisen kaavan mukaan ja kalenterista saa vetää perjantain ja lauantain kohdalle viivasuorat pystyviivat ja viivan päähän teksti; "En tiedä, olin kännissä."

Mutta ehkäpä raportoin tämänkin vuoden aiheita tässä sitten taas. Palailemisiin, Wuorinen.

1. Laita leffa pyörimään.
2. Ota hyvä asento.
3. Happy landing.

(Arviolta n. 0,6%.)

Tunnelin päässä kajastava valo ei aina välttämättä olekaan vastaan tuleva, kymmenien tonnien painoinen juna, joka murskaisi sinut pieniksi kilon paloiksi ja annokseksi mörssättyjä sisäelimiä pitkin maita ja mantuja.

Kyseessä voi olla myös täydessä lastissa rullaava tukkirekka joka tekee kokolailla saman minkä juna tekisi vastaavanlaisessa tilanteessa.

Seuraava teksti sisältää epäsoveliasta kielenkäyttöä, tarpeetonta kiroilua ja aimo annoksen kuolemanvakavaa faktaa elämästä. Joidenkin henkilöiden mielestä juttu saattaa olla sisällöltään jollain tavalla loukkaava. Se nyt on minulle aivan vitun sama mistä joku vitun hörhö milloinkin vetää herneitä nenäänsä ja näkisin, että se on herneenkantajan ongelma. Enkä minä ainakaan henkilökohtaisesti välitä vittujakaan siitä mitä sanoja ja asioita on soveliasta julkaista. Kukaanhan ei pakota tätäkään paskaa lukemaan. Saatana.

Nyt itse asiaan eli aiheeseemme. Elämä, sarja turhauttavia tapahtumia joiden pääasiallisena tarkoituksena tuntuisi olevan ihmisparan julma ja sadistinen nöyryyttäminen. Mikähän vittu siinäkin on, että tästä aiheesta jaksaa aina nillittää. Onhan se turhaa itkua ja parkumista, mutta joskus sitä on vain syytä purkautua. Kipata koko paska paperille ja piirrustaa aivotonta, voimasanojen kuorruttamaa tekstiä. Tarpeet ne on miehelläkin. Ahdistus vie ja miesparka vikisee.

Vuodet vierivät ohi, hitaasti ihmistä naarmuttaen, mutta mikään ei muutu. Kaikki jatkuu samana. Aamusta toiseen sitä herää ja miettii, että mitähän vitun järkeä tässäkään nyt muka on? Sitä könyää ylös sängystä kahvin keittoon, töitäkin pitäisi keritä tekemään, että palkkansa saa ajallaan. Palkalla sitten maksellaan velvollisuudentuntoisesti laskupinot pois päiviltä ja ylijääneillä kolikoilla voi sitten hakea vaikka maitoa ja leipää lähikaupasta. Hyvinä kuukausina myös juustoa ja jouluisin leikkeleitä.

Noh, alkoholi auttaa toki väliaikaisesti pahimpien ahdistusten yli. Niiden muutaman yhtä onnettoman ystävän kanssa keräännytään sitten jollekin kauhtuneelle nahkasohvalle ja siinä sitä puhutaan viinasta, naisista, nyrkkeilystä, hauiksista ja ollaan kuin olisi pilluakin muka joskus saatu. Kun humalatila alkaa olla sovelias käydään saunassa, kipataan kaljaa kiukaalle ja kisataan kuka kestää kovimmat löylyt ja on näin ollen kovin jätkä. Saunan päälle baariin nolaamaan itseään. Kova yritys saada edes jonkinlainen suttura kainaloon, että olisi taas jotain syytä lesoilla seuraavissa illanistujaisissa.

Aamulla sitä heräilee toinen kenkä yhä tiukasti jalassa kaverin sohvalta, niskaa ja päätä särkee. Olo on kuin kissa olisi parkkeerannut suuhun, vituttaa kun ei muista puoliakaan illasta ja Rennietkin ovat sopivasti päässeet loppumaan. Auton bensavalo syttyy kotimatkalla ja vilkaisu lompakkoon tietää kertoa, että tyhjänä saa ollakin. Ainakin seuraavaan palkkapäivään asti. Närästää. Arki taas häämöttää. Vituttaa. Kotisohvalle torkkumaan television ääreen, sitä katsoo leffoja ja sarjoja joista ei oikeastaan edes pidä vain, että olisi joku syy olla menemättä nukkumaan koska se tietää nopeata aamunkoittoa. Joten mitä vitun järkeä tässäkään nyt taas muka on?

Tupakannatsojen ja tyhjien kaljapullojen maailmasta raportoi Wuorinen.