IRC-Galleria

Moderni ihminen on luonnostaan melko kurja olento. Olemme väkivaltainen laji, joka on onnistunut luomaan yhteiskunnan, joka on liian suuri ja monimutkainen meille itsellemme hallittavaksi. Tasapainottelemme tyrannian ja jumaluuden välillä ja jopa yrittäessämme tehdä hyvää saamme yleensä aikaiseksi vain kärsimystä. Ihminen on kateellinen ja katkera elukka, joka juonittelee, haalii valtaa, puukottaa selkään ja on valmis uhraamaan sekä planeetan että lajinsa väliaikaisen hyvinvointinsa alttarilla. Pahinta ihmisen kohtalossa on se, että suuri osa kaikesta pahuudesta ja julmuudesta on ihmisessä sisäsyntyistä; se on kirjoitettu siihen biologiseen ohjeeseen, jonka perusteella ihminen rakentuu. Blogini aihepiirien vuoksi käytän tästä esimerkkinä syrjintää.

Coloradon yliopistolla professorina toiminut Phyllis Katz tutki 100 tummaihoista ja 100 valkoihoista lasta heidän elämänsä ensimmäisinä kuutena vuotena. Tuon kuuden vuoden aikana hän testasi lapsia yhdeksän eri kertaa saadakseen selville, miten lapset reagoivat rodullisiin eroihin eri ikävuosien aikana. Lasten ollessa kuusi kuukautta vanhoja, Katzin tutkimusryhmä näytti vauvoille valokuvia eri värisistä ihmisistä. Katzin ryhmä huomasi, että vauvat katsoivat vanhemmistaan poikkeavan rotuisten ihmisten kuvia merkittävästi pidempään kuin vanhempiensa rotuisia ihmisiä. Lasten ollessa kolme vuotta Katz näytti lapsille toisten lasten kuvia ja kysyi, keiden kanssa lapsi tahtoisi mieluiten olla ystävä. 86% valkoisista lapsista valitsi mieluiten ystävikseen muita valkoisia lapsia. Lasten ollessa viisi- ja kuusivuotiaita Katz antoi lapsille pakan kortteja, joissa oli piirrettyjä kuvia erilaisista ihmisistä. Katz ohjeisti lapsia jakamaan kortit miten ikinä he vain tahtovat. 68% lapsista jakoivat kortit rodun perusteella, siinä missä vain 16% lapsista jakoi kortit sukupuolen perusteella. Vaikka Katzin tutkimus ei koskenut suoraan syrjintää, se osoitti, että tapa jakaa ihmiset lokeroihin rodun perusteella oli geneettistä, ei pelkästään sosiaalinen konstruktio.

Duken yliopiston tutkija James Moody, joka on erikoistunut tutkimaan, miten kasvuikäiset muodostavat ja ylläpitävät sosiaalisia verkostoja, analysoi 112 eri koulusta yli 90 000 teinin antamia tietoja. Moody pyysi oppilaita nimeämään viisi heille läheisintä nais- sekä miespuolista kaveriaan, minkä jälkeen hän yhdisti nimet etnisyyksiin ja vertaili oppilaideen eri rotuisten ystävyyssuhteiden määrää koulun keskimääräiseen monimuotoisuuteen. Moody huomasi, että mitä (etnisesti) monimuotoisempi koulu oli, sitä enemmän lapset harjoittivat itsesegregaatiota ja sitä enemmän he muodostivat ryhmiä rotujensa perusteella. Moody laajensi tutkimustaan ja otti käsiteltäväkseen tilastotietoa myös erilaisista oppilaiden harrastamista aktiviteeteista, kuten liikunnasta. Sama ilmiö toistui; mitä enemmän rodullista monimuotoisuutta, sitä selvemmin oppilaat muodostivat rodullisesti homogeenisiä ryhmiä. Monietnisyys lisäsi syrjintää, ja jopa ilman monietnisyyttä ihmisellä näytti olevan taipumusta suosia omaa rotuaan.

Professori Richard Dawkinsin popularisoima teoria itsekkäästä geenistä tukee tutkimuksessa tehtyjä löytöjä. Teorian mukaan ihminen suhtautuu toisiin ihmisiin luonnostaan sitä paremmin, mitä läheisempää sukua nämä ovat ihmiselle. Syynä tähän on se, että evoluutiota eivät ohjaa yksilöiden itsesuojelu- ja lisääntymisvaisto, vaan geenien tarve levittäytyä mahdollisimman laajalle mahdollisimman tehokkaasti. Tämä merkitsee sitä, että geenin kannalta on kannattavaa saada yksilö uhraamaan itsensä, jos siitä seuraa esimerkiksi se, että kolme kappaletta hänen veljiään jää henkiin. Uhraamalla yksilön geeni saa suuremman määrän itseään säilymään hengissä, sillä kahdessa veljessä on yhteensä enemmän yksilön geenejä kuin yksilössä itsessään. Suuremmassa mittakaavassa tämä merkitsee sitä, että geenit ihmisen sisällä pyrkivät saamaan ihmisen suosimaan niitä, jotka ihminen katsoo läheisimmiksi geneettisiksi sukulaisikseen.

Pelkkä ryhmiin lokerointi itsessään ei merkitsisi muuta kuin kuriositeettia, jolla on tiettyä selitysarvoa puhuttaessa ihmisten sosiaalisista ryhmistä. Ihmisellä kuitenkin näyttäisi olevan myös sisäsyntyinen tapa ryhtyä rakentamaan ennakkoluuloja lokerointien pohjalta. Ryhmä Virginian yliopiston tutkijoita teki pienen testin, jossa oppilaat jaetaan "työnantajiin" ja "työntekijöihin". Työntekijät puolestaan jaettiin vihreisiin ja violetteihin ryhmiin. Ensimmäisessä osassa koetta työntekijät saivat päättää, käyttävätkö he virtuaalirahaa hankkiakseen "koulutuksen", joka auttaisi heitä suoriutumaan "testistä". Testi oli puhtaasti tuuripeli, jossa jokainen osanottaja sai sattumanvaraisen numeron. Ne oppilaat, jotka olivat hankkineet "koulutuksen", saivat todennäköisemmin parempia numeroita kuin ne, joilla ei ollut koulutusta. Tämän jälkeen työnantajat saivat valita, ottavatko he työntekijän töihin. Ainoat tiedot, joiden pohjalta työnantajat saivat tehdä päätöksensä, olivat työntekijän tulos testissä sekä työntekijän ryhmän väri. Peliä pelattiin tältä pohjalta 20 kierrosta.

Jos esimerkiksi vihreät ryhmänä sijoittivat vähemmän koulutukseen tai sattuivat tuurilla saamaan huonompia tuloksia kuin violetit, alkoi tämä vaikuttaa hyvin nopeasti työnantajien palkkauspäätöksiin. Työnantaja otti ennemmin violetin kuin vihreän riippumatta siitä, oliko vihreä panostanut koulutukseen vai ei. Tästä muodostui nopeasti itseään ruokkiva noidankehä, jossa "syrjitty ryhmä" ei panostanut yhtä paljon koulutukseen, koska koulutuksen hankkimisella ei näyttänyt olevan mitään väliä sen kannalta, otettiinko heidät töihin vai ei. Puolestaan yksi "suositun ryhmän" jäsenistä päätti, että hän panostaa koulutukseen vain sen verran, että hänen ryhmänsä pysyy suosittuna, mutta aina silloin tällöin hän jättää panostamatta ja ratsastaa läpi puhtaasti ryhmään kuulumisensa perusteella. Tutkimus osoitti, että pienetkin tilastolliset erot voivat saada aikaiseksi olennaisia muutoksia ihmisen käyttäytymisessä ja suhtautumisessa ryhmään, olivat nämä erot ansaittuja tai eivät.

Suosiva suhtautuminen omaa ryhmää kohtaan ja tietty alttius syrjivälle käytökselle ovat ihmiseen sisäänrakennettuja ominaisuuksia. Ennakkoluulot kuuluvat ihmisen lajityypilliseen käyttäytymiseen ja niillä on vankka evolutiivinen perusta. Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää siten, että syrjintä olisi hyväksyttävä asia siksi, että se on luonnollinen asia. Tämän kuvitteleminen on yksi muoto naturalistisesta virhepäätelmästä, jossa "oikea" ja "väärä" pyritään johtamaan jostain fyysisessä maailmassa tapahtuvasta ja olevasta ilmiöstä, jonka voi havaita empiirisesti. Mielivaltainen syrjiminen tai ihmisen kohtelu puhtaasti ryhmänsä jäsenenä ei ole ole moraalisesti hyväksyttävää toimintaa, vaikka mekanismit, joille ennakkoluulot rakentuvat, onkin koodattu jo itse ihmiskunnan DNA:han. Ihmisen lajityypillinen käyttäytyminen ei ole monesti erityisen inhimillistä.

Luonnollisesti tätä ei pidä tulkita myöskään toiseen suuntaan virheellisesti. Nimittäin se, että ihmisen geeneihin kuuluu tiettyjä omaa ryhmää suosivia ja ennakko-oletuksia luovia koneistoja, ei tarkoita, että kaikki, tai edes suurin osa ihmisistä antautuisi näille koneistoille. Se ei myöskään tarkoita, että ihmisen pitäisi aivopestä itsensä hyväksymään kaikki maailmassa tapahtuva paska vain siksi, että ei vahingossakaan syyllistyisi syrjintään. Suuri osa ihmisistä tiedostaa sen, mikä on oikein ja mikä on väärin, vaikka heidän geenit eivät sitä tekisikään. Inhimilliseen perusluontoon kuuluu kyky nousta omien biologisten puutteidensa yläpuolelle ja hallita itse sitä, mitä esihistorialliset, apinaesi-isiltä periytyneet vaistot pyrkivät ohjaamaan. Ihminen voi ylittää oman ruumiinsa ja biologisen mielensä heikkoudet niillä samoilla sisäsyntyisillä kyvyillä, joihin nämä kahleetkin perustuvat.

Ihminen tappaa huvikseen, raiskaa ja käy sotaa. Tässä suhteessa ihminen ei eroa muista eläimistä. Ahmat tappavat huvikseen, delfiinit raiskaavat ja apinat käyvät sotaa. Toisin kuin ahmat, delfiinit tai apinat, ihminen kuitenkin voi luonnolleen jotain. Ihminen voi valita, antautuuko hän eläimellisille vaistoilleen vai ei. Se, mitä me pidämme "pahana", on usein vain ihmisen eläimellisyyttä ja kyvyttömyyttä hallita sitä. "Paha" ihminen on keskenkasvuinen ihminen, joka on oman alkeellisen biologiansa ja yksinkertaisten viettiensä vanki. Ihmisen kyky nousta oman eläimellisyytensä yläpuolelle on sen ydin, jota ihminen kutsuu moraaliksi. Kuolema, suru ja ennakkoluulot ovat geeneihimme kirjoitettu kohtalo, mutta me voimme vapautua niistä. Muuta meidän ei tarvitse tehdä kuin ylittää itsemme.

"Ihminen on jotain, joka on ylitettävä."
- Friedrich Nietzsche

[ Alkuperäinen teksti viitteineen: http://keronen.blogspot.com/2009/09/moraali-ja-syrjinta-ihmisen-dnassa.html ]

Islam on maailman nopeiten kasvava uskonto. Sen lisäksi, että islam kasvaa melko nopeasti globaalisti, muslimien määrä on myös paikallisesti kasvussa. Muslimien määrä Euroopassa tulee moninkertaistumaan siihen verrattuna, mitä se vielä vähän aikaa sitten oli. Kuten Muhammedin pilakuvista seurannut älämölö, Theo Van Goghin surma, Lontoon pommitukset, Rosengårdin tilanne ja monet muut tapahtumat läpi Euroopan ovat osoittaneet, tämä kasvu ei tule tapahtumaan kivuttomasti. Tästä huolimatta islamista ja sen vaikutuksista Eurooppaan on vaikea keskustella, sillä eriävien, kriittisten islamia koskevien mielipiteiden esittäjiä leimataan helposti ja usein heppoisin perustein rasisteiksi. Tämä on tapahtunut murhatun Theo Van Goghin ystävälle Ayaan Hirsi Alille, Hollannin vapauspuolueen puheenjohtaja Geert Wildersille, brittiläiselle koomikko Pat Condellille ja monille muille. Koko ilmiö on yhtä höpsö kuin se on absurdi. Rasismi, eli rotusyrjintä, ei liity uskontojen kritisointiin yhtään sen enempää kuin sukupuolisyrjintä liittyy väittelyyn siitä, kuinka paljon parempi joukkue Kärpät on kuin Jokerit.

Sisäasiainministeriön ylläpitämän Yhdenvertaisuus.fi:n mukaan "Rasismilla tarkoitetaan ideologiaa ja uskomuksia, joka jakaa ihmiset eri rotuihin. Jotkut rodut nähdään muita kehittyneempinä, ja se antaa niille oikeutuksen alistaa vähemmän kehittyneihin rotuihin kuuluvia yksilöitä ja ryhmiä. Ominaisuuksien uskotaan myös periytyvän sukupolvelta toiselle." Puhekielessä rasismilla tarkoitetaan yleensä etnisyyteen perustuvaa syrjintää, mikä menee yksiin sisäministeriön määritelmän kanssa.

Se, että ihmisryhmissä on toisistaan poikkeavia piirteitä, on kiistämätön fakta. Ruotsalaiset ovat useammin blondeja kuin kreikkalaiset ja japanilaiset keksivät enemmän robotteja kuin eurooppalaiset. Tämän asian tiedostaminen ei kuitenkaan ole rasismia. Edes ajatus siitä, että ihmiset jakautuvat eri rotuihin, ei ole yksinään rasismia, vaan rasismi edellyttää myös uskoa, että jotkin näistä roduista ovat kehittyneempiä (eli "parempia") ja että nämä erot oikeuttavat eri ryhmien yksilöiden erilaisen kohtelun pelkästään tiettyyn ryhmään kuulumisen vuoksi. Tämän vuoksi urheilulääkäri Harri Hakkaraisen esittämä käsitys, että rodulliset tekijät haittaavat Suomen Boltien syntymistä ei ole rasistinen. Hakkarainen erottelee ihmiset eri rotuihin ja toteaa, että jotkin rodut ovat toisia ylivoimaisempia tietyissä asioissa, mutta koska hän ei käytä tätä ajatusta oikeutuksena ihmisten eriarvoiseen kohteluun, hän ei syyllisty rasismiin. Vastaavasti Tatu Vanhasen ja Richard Lynnin tutkimus "IQ and the Wealth of Nations" ja sen kehittyneempi versio "IQ and the Global Inequality" eivät ole rasistisia, vaikka niissä esitetäänkin, että eri maiden keskimääräiset älykkyysosamäärät poikkeavat toisistaan. Olennaista rasismissa on syrjintä.

Koska rasismissa ihminen katsotaan ennemmin ryhmänsä jäseneksi kuin yksilöksi, rasismi on jo lähtökohtaisesti irrationaalinen ajattelutapa. Rasismin kautta ei voi saada järkevää kuvaa todellisuudesta, koska rasismi merkitsee harhaista käsitystä yksilöiden ja ryhmien välisistä suhteista sekä siitä, mikä keskiarvo on ja mikä se ei ole. Vaikka ahvenanmaalaisten peenis olisi keskimäärin 30 senttiä ja rovaniemeläisten ainoastaan 10 senttiä, ei se kertoisi yhtään mitään yksittäisen rovaniemeläisten tai yksittäisen ahvenanmaalaisten peeniksen pituudesta. Ryhmien välisistä eroavaisuuksista puhuttaessa puhutaan keskiarvoista, joilla ei ole käytännössä yhtään mitään arvoa yksilötasolla. Ryhmät koostuvat yksilöistä, mutta ryhmän ominaisuudet eivät määrää yksilöiden ominaisuuksia yhtään mihinkään suuntaan. Tämä tarkoittaa sekä sitä, että yksilöitä tulee kohdella yksilöinä, että sitä, että ryhmät tulee käsittää ryhminä. Se, että naiset ovat lyhyempiä kuin miehet, ei tarkoita, että kaikki naiset olisivat lyhyempiä kuin miehet. Samoin se, että somalit tekevät suhteessa enemmän rikoksia kuin kantasuomalaiset, ei tarkoita, että kaikki somalit tekisivät enemmän rikoksia kuin kaikki kantasuomalaiset. Ryhmien tasolla tarkasteltuna väitteet voivat pitää paikkansa, mutta yksilöiden tasolla ne eivät merkitse mitään.

Kuten yksilöä ja ryhmää ei tule sekoittaa, ei myöskään ryhmän ja sen kannattaman ideologian sekoittamisessa toisiinsa ole mitään järkeä. Kyseinen ajatusvirhe on pöhkö ja siitä seuraa vielä pöhkömpiä johtopäätöksiä, kuten Ayaan Hirsi Alin tai Pat Condellin kutsuminen rasistiksi siksi, että heidän mielestään islam on jeeralasta. Islamin kritisoiminen missään muodossa ei voi olla edes teoriassa rasismia, koska islam on ihmisistä riippumaton uskonto, eikä rotu tai etninen ryhmä. Islamin ymmärtäminen uskontona, johon voi kääntyä ja josta voi kääntyä pois, osoittaa olennaisen eron muslimien ja islamin välillä.

Sen lisäksi, että islam ei ole rotu tai etnisyys, se ei ole myöskään kansanryhmä. Muslimit ovat kansanryhmä, koska he ovat oikeasti olemassaolevia, tuntevia ja ajattelevia, verestä ja lihasta koostuvia olentoja, joilla on yhteinen lokeroiva nimittäjä, eli Galactuksen ja hänen profeettansa Hopeasurffarin (rauha olkoon hänen kanssaan) palvominen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heidän palvomansa asia muuttuisi mystisesti ja taianomaisesti kansanryhmäksi. Islam on abstrakti, epätodellinen asia, jolla ei ole yhtään sen enempää liittymäkohtaa todellisuuteen kuin teoreettisilla nimityksillä kuten "sosiologia" tai "nollalla jakaminen". Uskonnoissa on kyse ihmisten kollektiivisesti käsittämistä määritelmistä, eikä ihmisistä itsestään.

Koska islam ei ole yhtä kuin muslimien muodostama kansanryhmä, ei islamia pidä pyrkiä ymmärtämään pelkästään sen perusteella, miten muslimit käyttäytyvät. Muslimit ovat ryhmä, jonka eri jäsenillä on erilaisia näkemyksiä, kokemuksia ja käsityksiä, jotka koskevat kaiken muun lisäksi myös islamia. Se, mitä islam on, löytyy Koraanista, haditheista ja niissä esiintyvästä profeetan sunnasta. Tämä merkitsee esimerkiksi sitä, että vaikka kaikki muslimit eivät hyväksykään shariaa, on älyllistä epärehellisyyttä sanoa, että sharia ei kuulu islamiin. Koraani käskee yksiselitteisesti noudattamaan shariaa riippumatta siitä, mitä mieltä yksittäiset muslimit ovat ja mitä mieltä he eivät ole. (Koraani, kohta 45:18)

Islamin ja muslimien eroa voidaan selventää vielä entisestään esimerkillä. Vaikka kaikki muslimit eivät uskokaan jihadiin tai siihen, että naisten tulee pukeutua burkhaan, kuuluvat sekä jihad että burkhat islamiin. Vastaavasti kristinuskoon kuuluvat tarina Nooan arkista ja ehtoollinen, vaikka lähellekään kaikki kristityt eivät usko ihmisten ja enkelten sekasikiöihin vittuuntuneen Jumalan aiheuttaman vedenpaisumuksen tappaneen kaikkia paitsi kahta kappaletta jokaisen lajin edustajista. Se, että kaikki muslimit eivät usko samoihin asioihin ja että ei ole olemassa yhtä, kaikkien hyväksymää ja harjoittamaa islamia, ei tarkoita, että tietyt asiat eivät kuulu islamiin, tai että olisi mahdotonta ryhtyä käsittelemään sitä, mitä islam on. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että islam ei ole monoliitti ja muslimit eivät ole yhtä kuin islam.

Nykyisessä maahanmuuttoon ja muihin sitä sivuaviin aiheisiin paneutuvassa keskustelussa esitetään monesti ajatuksia kuten "tuomittu rasismista". Suomen rikoslaki ei kriminalisoi rasismia, vaan käsitteellä "tuomittu rasismista" tarkoitetaan yleensä virheellisesti samaa kuin "tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan". Kuten islamin kritisointi ei voi olla rasismia, se ei voi olla myöskään kiihottamista kansanryhmää vastaan, mikä johtuu sekä siitä, että islam ei ole kansanryhmä, että Suomen laista. Suomen lakiin on kirjattu jo perustuslain tasolle niin sanottu rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, joka asettaa rajoja sille, miten kiihottamista kansanryhmää vastaan tulee tulkita.

Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate löytyy Suomen perustuslaista (8§) sekä myös rikoslaista (3 luku, 1§). Perustuslain mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty. Rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta seuraa muun muassa rikosoikeudellinen täsmällisyysvaatimus, joka tarkoittaa sitä, että ketään ei saa tuomita rangaistukseen muuten kuin lain selvän sanamuodon mukaisesti. Asioissa, joista voi seurata rikosoikeudellinen rangaistus, lakia on tulkittava suppeasti, eli mahdollisimman täsmällisesti sanamuotonsa mukaisesti, ja vieläpä syytetyn eduksi.

Pykälä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan kuuluu seuraavasti; "Joka yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, rodullista, etnistä tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa kansanryhmää, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi." (Rikoslaki 11 luku, 8§) Pykälässä puhutaan selvästi ryhmistä ja kansanryhmistä, eikä uskonto ihmisistä erillisenä sosiaalisena seikkana ole ryhmä tai kansanryhmä. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaan pykälää ei saa tulkita laajentavasti siten, että abstrakti ja epätäsmällinen ideologia muuttuisi osaksi sitä. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen lisäksi on otettava huomioon sekä kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin että Suomen perustuslakiin kuuluva sananvapaus. Sananvapaus on pääsääntö ja kaikki sen kanssa ristiriitainen lainsäädäntö ovat poikkeuksia pääsääntöön. Poikkeuksia pääsäännöstä tulee tulkita Suomen oikeusjärjestelmässä suppeasti ja perus- sekä ihmisoikeuksien täysimääräinen toteutuminen pitää pyrkiä varmistamaan niin pitkälle kuin mahdollista.

Rasismi on perseestä, mutta se ei silti ole mitä tahansa, mitä ihmiset tahtovat sen olevan. Ihmiset, jotka venyttävät ja vääristelevät rasismin käsitettä ja leimaavat rasismiksi itseään epämiellyttävät asiat, sylkevät kaikkien niiden kasvoille, jotka ovat oikeasti joutuneet rasismin uhriksi. Todellinen rasismi, eli ihmisten tuomitseminen itseään alhaisemmaksi puhtaasti mielivaltaisin geneettisin perustein, on vastenmielinen asia ja on törkeää käyttää todellisten ihmisten todellista kärsimystä poliittisena pelinappulana, jolla pyritään painamaan eri mieltä olevien otsaan tuomitseva paholaisen stigma. Se, että Ku Klux Klan lynkkaa mustan miehen pelkästään värinsä vuoksi, on rasismia. Se, että hutut listivät liki miljoona tutsia vain geneettisten erojen takia, on rasismia. Rasismia ei ole se, että joku sanoo terroritekoja, murhia ja alistusta aiheuttavaa henkilönpalvontakulttia höpöksi. Ero islamin kritisoimisen ja rasismin välillä ei ole hiuksenhieno, vaan se on kuin yöllä ja päivällä, eikä sen tajuaminen vaadi muuta kuin silmien avaamista.

[ Alkuperäinen teksti viitteineen osoitteessa http://keronen.blogspot.com/2009/08/rasismista-ja-islamin-kritisoimisesta.html ]

Vuonna 1958 filosofi nimeltään Isaiah Berlin piti Oxfordin yliopistolla luennon otsikolla "Kaksi vapauden konseptia". Luennon olennaisimpana pointtina oli, että on olemassa kaksi erilaista käsitystä vapaudesta, niin kutsutut negatiivinen ja positiivinen vapaus. Negatiivinen vapaus on yksinkertaisesti vapautta tehdä mitä ihminen tahtoo vailla muiden puuttumista asiaan. Negatiivisen vapauden rajat menevät niin pitkälle kuin vain mahdollista ilman, että aletaan rajoittaa toisen vastaavia vapauksia. Jos esimerkiksi valtio tai mikään muukaan taho ei pyri estämään ihmisiä puhumasta, mitä ihmiset itse tahtovat puhua, on kyseessä negatiivinen vapaus.

Positiivinen vapaus taas on vallan käyttämistä joidenkin tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi. Esimerkkinä positiivisesta vapaudesta käy tupakkalaki, jonka avulla julkinen valta estää kansasta riippumatta ihmisiä polttamasta tupakkaa ravintoloissa. Positiivisen vapauden ydin on se, että ne, joilla on valtaa, käyttävät valtaa tehdäkseen maailmasta sellaisen kuin he itse tahtovat. Berlinin pointti oli, että idea positiivisesta vapaudesta tulee liki poikkeuksetta johtamaan tyranniaan, mielivaltaan ja kaikkeen muuhun kuin vapauteen. Siinä vaiheessa, kun ihmisillä on filosofinen käsitys siitä, että he tietävät paremmin kuin muut, mikä on oikein ja mikä on väärin, he voivat oikeuttaa julmat teot jaloilla päämäärillään. Tarkoitus pyhittää keinot.

Historia on toistuvasti osoittanut, että Berlin oli oikeassa. Vuonna 1917 Venäjällä Bolševikkien vallankumouksen alkuperäinen tarkoitus oli vapauttaa työväki ja kansa tsaarin epäoikeudenmukaiseksi koetun vallan alta. Vallankumouksen seurauksena syntynyt Neuvostoliitto vaikutti aluksi askeleelta parempaan ja vapaampaan maailmaan, jossa työväen oikeuksia suojattiin ja valvottiin. Ongelmia oli kuitenkin yöväen oikeudet kuitenkin määritteli valtio, eikä työväki tai kansa itse.

Neuvostoliitossa vain yksi puolue oli sallittu, jotta valtaa kansalta yrityksille siirtävä kapitalismi ei hiipisi sisälle ja murtaisi kansan yksinoikeutta työnsä hedelmiin ja demokratiaan. Muita ideologioita ja vaihtoehtoisia tapoja käsittää vapaus alettiin pelätä, sillä jos oli mahdollista, että kapitalismi hiipii Neuvostoliittoon erilaisten puolueiden kautta, miksi ei olisi mahdollista, että se voi soluttautua järjestelmään myös yhden puolueen sisältä? Pelosta seurasi vaino ja Neuvostoliitosta tuli diktatuuri. Usko siihen, että valtio pystyisi ymmärtämään, mikä on hyväksi, tuli loppujen lopuksi aiheuttamaan 60 miljoonaa kuollutta.

Neuvostoliitto ei ole ainutlaatuinen tapahtuma historiassa. Yhdysvallat on toteuttanut enemmän tai vähemmän aktiivisesti presidentti Ronald Reaganin päivistä lähtien niin kutsuttua neokonservatiivista ideologiaa. Tähän ideologiaan kuuluu ajatus siitä, että on suorastaan Yhdysvaltain velvollisuus käyttää sen sotilaallista ja taloudellista mahtia levittääkseen demokratiaa, taloudellista liberalismia sekä ihmisoikeuskulttuuria Yhdysvaltain rajojen ulkopuolelle. Demokratia, vapaus sekä ihmisoikeudet ovat luonnollisesti hyviä asioita, mutta neokonservativismi lankeaa täysin samaan ansaan kuin neuvostoliittolainen sosialismi, hyvänä esimerkkinä sota Irakissa.

Irakin sodan virallisena tarkoituksena oli kaataa diktaattori Saddam Hussein ja vapauttaa Irakin kansa. Saddam ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään todellista Yhdysvalloille, joten hyökkäys Saddamin hallitusta vastaan olisi ollut provokaatio USA:n puolelta. USA:n oli kuitenkin päästävä hyökkäämään Saddamin kimppuun, sillä muuten Saddamia ei olisi mahdollista saada kaadettua. Niinpä USA keksi valheen joukkotuhoaseista, joita Saddamilla muka oli. Näennäisesti hyvät tarkoitukset toimivat USA:n hallitukselle oikeutuksena valehdella omalle kansalleen lähettääkseen maan sotaan.

Käytännössä kaikki diktatuurit ja tyranniat ovat rakentuneet sille, että vallanpitäjät ovat kuvitelleet tietävänsä tavallisia ihmisiä paremmin, mikä on oikein tai miten todellinen vapaus saavutetaan. Jokainen liike kohti poliisivaltiota perustellaan moraalisesti hyväksyttävillä perusteilla. Ihmiset on helpompi vangita, jos heidät saadaan hyväksymään jatkuvasti kapeneva vapauspiirinsä, minkä lisäksi vangitsijoille on helpompaa, jos he kokevat tekevänsä vangitsemisen moraalisesti hyvistä syistä. Näin on ollut ennen ja näin on edelleen, sekä ulkomailla että Suomessa.

Britanniassa 20 000 yksityisihmisten kotiin asennetaan valvontakamerat. Kameroilla on tarkoitus valvoa, että lapset syövät kunnollisesti, käyvät koulussa ja menevät oikeaan aikaan nukkumaan. Kameravalvonnan lisäksi yksityisiä vartijoita lähetetään tekemään kotitarkistuksia projektiin kuuluviin asuntoihin. Koko projektin ideana on pyrkiä parantamaan perheitä "huonosta käytöksestä". Huonon käytöksen määrittelee luonnollisesti julkinen valta. Tämä tarkoittaa sitä, että se, mikä on huonoa käytöstä, voi - ja tulee - muuttumaan riippuen täysin siitä, kuka milloinkin sattuu olemaan vallankahvassa.

Suomessa Internetin ennakkosensuurijärjestelmää perusteltiin sillä, että se estää lapsipornon levittämistä. Lex Nokia, eli yleinen urkintalaki, ajettiin läpi sillä, että se ehkäisee yritysvakoilua ja yrityssalaisuuksien varastamista. Uusi passilaki luo sormenjälkirekisterin, johon joutuvat ajan kanssa lähes kaikki Suomen kansalaiset. Poliisille annetaan oikeus käyttää tätä rekisteriä, koska sen uskotaan auttavan poliisi ratkaisemaan vakavia rikoksia. Jokaisessa tapauksessa motiivit ovat pohjimmiltaan hyvät, mutta käytännössä kaikki tämä luo järjestelmän, joka antaa hirvittävät määrät valtaa kenelle tahansa, kuka vain sattuukin hallitsemaan.

Ihmisillä on taipumusta uskotella itselleen, että asiat tulevat jatkumaan aina samalla tavalla. Näin ei ole. Jo nykyisenkaltainen suhteellisen pitkä suhteellisen rauhanomainen ja suhteellisen turvallinen aikakausi on historiallinen kuriositeetti. Menneisyys on täynnä ihmisiä, jotka tahtovat hallita ja jotka ovat heikkomielisyydessään kuvitelleet tietävänsä muita paremmin, mikä on absoluuttisesti oikein ja miten asioiden tulee mennä. Ihmiset kuten Stalin ja Bush ovat vain räikeimpiä esimerkkejä pitkästä listasta despootteja ja tyranneja. Ihmiskunta ei ole muuttunut niin olennaisesti, että historia ei voisi toistaa itseään. Jos valtiossa on valmiina järjestelmä, jolla ketä tahansa voidaan salakuunnella, valvoa ja jäljittää, ja joku neo-Hitler sattuu saamaan vallan, ei ole mitään syytä, miksi tämä neo-Hitler ei käyttäisi tätä järjestelmää ajaakseen omaa ideologiaansa.

Koko ihmiskunnan historia on todisteena siitä, että jos valtaa voidaan käyttää väärin, sitä tullaan käyttämään väärin. Vakuuttelut, että "hullujen puhetta!" tai "eihän tässä nyt oikeasti olla poliisivaltiota kohti menossa!" toimivat vain niin pitkälle kuin niin ei oikeasti käy; minkäänlaista voimaa muuttaa tulevaisuutta niillä ei ole. Siinä vaiheessa, kun piru on merrassa, vakuuttelut eivät paina yhtään mitään. Valtio ei voi koskaan tietää, mikä on oikein tai hyvää. Moraali on inhimillinen ominaisuus, ja valtio ei ole ihminen, vaan kylmä, puhtaasti käytännöllinen välttämättömyys paisuneessa ihmisyhteisössä. Valtion tehtävänä on suojella ihmisten negatiivista, todellista vapautta, eikä pyrkiä saamaan valtaa, jolla se voi pakottaa ihmiset olemaan vapaita siten, kuten se itse katsoo aiheelliseksi.

"Hän, joka on valmis uhraamaan vapautensa turvallisuuden takia, ei ansaitse kumpaakaan ja menettää molemmat."
- Benjamin Franklin

Islamilainen laki, eli sharia, on periaatteiltaan, juridisesti että myös käytännössä vastoin ihmisoikeuksia. Yleensä tätä yritetään kierrellä ja kaarrella toteamalla, että ei ole olemassa yhtä oikeaa shariaa, tai että missään päin maailmaa ei toteuteta shariaa sen puhtaassa muodossa, tai että ihminen ei voi tietää sharian täydellistä sisältöä. Tämä kaikki voi olla totta. Se ei kuitenkaan oikeastaan tarkoita mitään. Kaikki sharia, mitä todellisessa maailmassa on, on vastoin ihmisoikeuksia.

Ihmisoikeuksien ja sharian välinen peruuttamaton ristiriita syntyy siitä, että ihmisoikeudet ovat ihmisten tietoisen toiminnan kautta syntyneitä, ihmisten itse keksimiä lakeja, ja sharialla on islamin mukaan jumalainen auktoriteetti. Ihmisten laki ei voi asettua Allahin lain yläpuolelle, ja jos Allahin käskyjen ja ihmisten käskyjen välillä on ristiriita, Allahin sanalla on ehdottomasti enemmän painoarvoa. Koraani itse käskee noudattamaan shariaa uskonnottomien oppien yli. "Annoimme sinun seurata määrättyä suuntaa [sharí'a]; noudata siis sitä, äläkä niiden alhaisia toiveita, jotka ovat tietoa vailla!" (45:18) Ihmisten keksimillä ihmisoikeuksilla voi olla merkitystä vain, mikäli ne sattuvat olemaan Allahin tahdon mukaisia. Tämä sharian ylempiarvoisuus maalliseen lakiin näkyy suoraan siinä, miten islamilaiset maat suhtautuvat ihmisoikeuksiin.

Organisation of the Islamic Conference (OIC) on islamilaisten maiden järjestö, johon kuuluvat kaikki muslimienemmistöiset valtiot. Vuonna 1990 OIC hyväksyi niin kutsutun Kairon julistuksen (The Cairo Declaration of Human Rights in Islam), joka kertoo OIC:n kannan ihmisoikeuksiin. Julistuksessa on 25 artiklaa, jotka ovat enemmän tai vähemmän samankaltaiset kuin YK:n kuuluisassa ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa. Ne siis käsittelevät kaikkea tavallista oikeushyvää sananvapaudesta oikeuteen elää. Normaaleihin ihmisoikeuksiin verrattuna Kairon julistuksen oikeuksissa on kuitenkin yksi olennainen ero; Kairon julistuksessa käytännössä jokaista oikeutta voidaan rajoittaa sharian perusteella, ja oikeudet pätevät vain niin pitkälle kuin sharia antaa myöten.

Julistuksen toisen artiklan mukaan kenenkään henkeä ei saa riistää sharian vastaisesti. Vastaavasti ketään ei saa vahingoittaa ruumiillisesti, paitsi sharian perusteella. Muut julistuksessa luetellut oikeudet noudattavat samaa kaavaa. Vanhemmilla on oikeus kouluttaa ja kasvattaa lapsensa haluamallaan tavalla, kunhan tämä tapahtuu sharian eettisten normien mukaisesti. (art. 7) Jokaisella on oikeus nauttia työnsä hedelmistä, kunhan kaikessa noudatetaan shariaa. (art. 16) Rikosten rangaistavuuden määrää ainoastaan sharia. (art. 19) Mielipiteenvapautta ei rajoita mikään muu kuin sharia (art 22). Artiklat 24 ja 25 korostavat, että kaikkia oikeuksia ja vapauksia säätelee sharia ja ainoa asia, jonka pohjalta julistusta tulkitaan, on sharia.

Jo se, että kaikki islamilaiset maat ovat katsoneet aiheelliseksi allekirjoittaa Kairon julistuksen, kertoo siitä, että yksikään islamilaisista maista itse ei pidä ihmisoikeuksia ja shariaa yhteensopivina. Tästä huolimatta idealistit väittävät ihmisoikeuksien ja sharian sopivan jotenkin mystisesti yhteen. Tällaisessa ihanteiden ja toiveiden tuijottelussa ei kuitenkaan ole juuri mieltä, sillä sillä ei ole minkäänlaista liittymäkohtaa todelliseen maailmaan. Järkevämpi ja realistisempi kuva shariasta syntyy katsomalla, miten sitä sovelletaan oikeassa maailmassa, ja mitä oikeasti tapahtuu niissä maissa ja niissä yhteiskunnissa, jotka ovat allekirjoittaneet Kairon sopimuksen ja joissa suurin osa asukkaista ovat muslimeja. Se ei ole kaunista katsottavaa.

Saudi-Arabiassa julkinen teloittaminen katkaisemalla kaula on tavallista, erityisesti ulkomaalaisten kohdalla, minkä lisäksi naisten oikeudet ovat siellä käytännössä olemattomat. Somaliassa 13-vuotias raiskauksen uhri tuomittiin sharian mukaisesti kaivettavaksi kaulaa myöten maahan ja kivitettäväksi hengiltä. Marokkossa mies tuomittiin 40 ruoskaniskuun julkisella paikalla juomisesta. Egyptissä bloggaaja sai 4 vuoden vankilatuomion islamin loukkaamisesta. YK:ssa islamilaiset maat yrittivät ajaa läpi uskonnon (eli islamin) kritisoimisen kieltävän julkilausuman. Afghanistanissa laadittiin laki, joka antaa miehelle oikeuden raiskata vaimonsa. Ainoa syy, miksi lakia saatetaan muuttaa, on länsimaiden painostus. Listaa voitaisiin jatkaa loputtomiin, mutta idea tulee todennäköisesti selväksi.

Ihmisoikeusloukkaukset eivät tietenkään rajoitu ainoastaan Lähi-Idän ja Afrikan islamilaisiin valtioihin, vaan myös "maltillisempiin" valtioihin, jotka ovat näennäisesti sekulaareja. Kaikista islamilaisista valtioista maallistunein on Turkki. Turkissa valtio ja uskonto on erotettu toisistaan jo Turkin perustuslaissa. Vuonna 2008 tehdyn selvityksen mukaan Turkkia vastaan oli yli 9000 ihmisoikeusrikkomuksia koskevaa tapausta vetämässä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Kaikista Euroopan ihmisoikeussopimuksen hyväksyneistä maista luku oli toisiksi suurin, jääden kakkoseksi ainoastaan Venäjälle. Turkki on kunnostautunut muun muassa polkemalla naisten ja homojen oikeuksia, sekä harrastamalla kidutusta.

Myös länsimaissa, jotka eivät ole islamilaisia, mutta joissa on hyväksytty erilliset sharia-tuomioistuimet, loukataan ihmisoikeuksia sharian perusteella. Britanniassa on käytössä erilliset shariaa soveltavat tuomioistuimet. Yleinen harhaluulo näistä sharia-tuomioistuimista on se, että ne voivat tuomita sharian mukaisesti vain, mikäli se ei ole vastoin Britannian lakia. Asia ei kuitenkaan ole näin. Sharia-tuomioistuin Nunetonissa määräsi midlandsiläisen miehen tilat jaettavaksi sharian mukaan siten, että miehen pojat saivat tuplasti sen, mitä miehen tyttäret saivat. Tuomio oli Britannian lain ja tasa-arvon vastainen. Toinen harhaluulo on se, että Britannian sharia-tuomioistuimien päätökset perustuvat puhtaasti vapaaehtoisuuteen. Asia ei ole myöskään näin, vaan niiden tuomioita voidaan toimeenpanna Britannian koko oikeusjärjestelmän voimalla.

Islam ja sorto kulkevat käsikkäin. Kaikkialla, missä shariaa tai sen periaatteita sovelletaan, loukataan ihmisoikeuksia. Jopa sharian osittainen soveltaminen on ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Harhaluulo, että islamilainen laki jotenkin kunnioittaa ihmisoikeuksia, on älyllistä epärehellisyyttä. Kun sanon "älyllistä epärehellisyyttä" tarkoitan tietysti, että se on perseestä. Yksittäiset muslimit varmasti kunnioittavat ihmisoikeuksia ja pitävät niitä hyvänä asiana, mutta se ei johdu siitä, että he ovat muslimeita. Se johtuu siitä, että he ovat ihmisiä, ja ihmisyyteen kuuluu jo biologisesta välttämättömyydestä kyky kunnioittaa ja arvostaa omaa lajiaan.

Niin pitkään kuin ihmiset valehtelevat itselleen ja muille, että islamilaisten maiden kärsimys ei liity islamiin, tullaan islamilaisissa maissa polkemaan naisten oikeuksia, teloittamaan homoja ja tallomaan ihmisyyden kasvoille. Niin pitkään kuin ihmiset sulkevat silmänsä uppiniskaisesti islamin demoniselta puolelta, he hyväksyvät sen puolen ja antavat sille siunauksensa. Puhtaasti taikauskoon perustuva ihmisen perimmäisen arvon päälle sylkeminen on pahimmanlaatuista moraalista korruptiota, ja jos sen edessä alistutaan, yhä uudet 13-vuotiaat tytöt tullaan kivittämään kuoliaaksi.

[ Alkuperäinen teksti viitteineen: http://keronen.blogspot.com/2009/07/islamilainen-laki-on-karsimyksen-laki.html ]

Yksi oikeusvaltioon olennaisesti liittyvä ajatus on lainsäädäntövallan ja tuomiovallan erottelu toisistaan. Lainsäädäntövaltaa käyttää yleensä parlamentti ja tuomiovaltaa käyttävät puolueettomat tuomioistuimet. Idea tässä erottelussa on se, että politiikka ei sotkeutuisi lakiin, vaan ihmisiä kohdeltaisiin samalla tavalla riippumatta siitä, sattuvatko he olemaan milloinkin valtaa pitävän poliittisen eliitin mielestä epätoivottuja vai eivät. Tämän lisäksi lainsäädäntövallan erottaminen tuomiovallasta pyrkii siihen, että poliittisia kysymyksiä käsiteltäisiin poliittisina asioina ja oikeudellisia kysymyksiä käsiteltäisiin oikeudellisina asioina.

Suomessa asiat eivät ole näin. Suomessa politiikka ja oikeuslaitos ovat kiinteästi kietoutuneet toisiinsa, ja lakia tulkitsevat pitkälti tasan samat tahot, jotka sitä lakia tekevät. Poliitikot päättävät, miten lakia tulkitaan, ja poliitikot päättävät sen, ketkä lakia tulkitsevat. Tällaiset päätöksensä poliitikot tekevät täysin poliittisin perustein, eikä heillä ole juuri minkäänlaista vastuuta kenellekään näistä tekemistään päätöksistä. Niin sanottua "poliittista vastuuta" ei lasketa, koska oikeasti siinä on kysymys vain siitä, valitaanko poliitikko uudestaan vai ei, eikä siitä, joutuuko poliitikko edesvastuuseen vai ei.

Monissa sivistys- ja oikeusvaltioissa on käytössä erillinen perustuslakituomioistuin. Yksi tämän perustuslakituomioistuimen tärkeimmistä tehtävistä on valvoa, että parlamentti ei säädä perustuslain kanssa ristiriidassa olevia lakeja. Esimerkiksi Saksassa on perustuslakituomioistuin, joka pisti parlamentille stoppia katsoessaan parlamentin hyväksymän Lissabonin sopimuksen olevan ristiriidassa Saksan perustuslain kanssa, ja siirtävän valtaa kansalta EU:n byrokraateille. Suomesta perustuslakituomioistuin puuttuu kokonaan, mutta sen sijaan Suomessa on erityinen eduskunnan perustuslakivaliokunta. Perustuslakivaliokunta, kuten kaikki valiokunnat, koostuu kansanedustajista. Nämä kansanedustajat valitaan siihen poliitikkojen neuvottelupöydissä ja grillibileissä vähintään parin promillen humalassa pelkästään poliittisilla sopupelisopimuksilla.

Perustuslakivaliokunnan pääasiallisena tehtävänä on valvoa lakien perustuslainmukaisuutta. Suomeksi tämä merkitsee sitä, että jos eduskunta on säätämässä lakia, joka saattaa olla ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa, tulee perustuslakivaliokunnan tutkia tämä asia. Teoriassa perustuslakivaliokunta ei toimi tätä tehtävää suorittaessaan poliittisena porukkana, vaan puhtaasti puolueettomana elimenä, joka pyrkii tarkistamaan lakien perustuslainmukaisuuden objektiivisesti. Päästäkseen tähän, perustuslakivaliokunta kuulee asiantuntijoita, kuten esimerkiksi yliopistojen oikeustieteen professoreja, ja heidän mielipiteitään. Kyse on kuitenkin vain teoriasta, sillä jutun juju piilee siinä, että perustuslakivaliokunnan ei tarvitse kiinnittää näihin mielipiteisiin minkäänlaista huomiota, jos heistä ei tunnu siltä.

Se, että lakien perustuslaillisuudesta päättää perustuslakivaliokunta, merkitsee sitä, että kansanedustajat itse saavat päättää, onko heidän keksimänsä lakiehdotus vastoin perustuslakia vai ei. Jos poliitikot tahtovat tehdä lain, joka on vastoin Suomen perustuslakia, he voivat tehdä sen täysin vapaasti. Mikään asia ei estä heitä tekemästä sitä. Kun Suomen merkittävimmät oikeustieteen asiantuntijat sanoivat sekä Lex Nokiasta että uudesta yliopistolaista, että lait ovat vastoin Suomen perustuslakia, ei se hetkauttanut poliitikkoja mihinkään suuntaan.

Oikeusjärjestelmän puolueellisuus näkyy myös suoraan tuomioistuinten työskentelyssä. Suomessa käräjäoikeudet käsittelevät asioita niin sanotuissa lautamieskokoonpanoissa. Näihin kokoonpanoihin kuuluu yleensä yksi lainoppinut puheenjohtaja, eli varsinainen tuomari, sekä kolme maallikkojäsentä, eli lautamiestä. Lautamiehet valitsee kunnanvaltuusto. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että puolueet tekevät keskenään lehmänkauppoja, kunnes lautamiesten määrä on jaettu puolueiden kesken siten, että suurimmat puolueet ovat saavuttaneet yhteisymmärryksen ja pienet puolueet ovat saaneet muruja pöydältä.

Suomen asukkaista arviolta noin 5,6% kuuluu puolueisiin. Koska puolueet käyttävät niille myönnettyjä lautamiespaikkoja yleensä palkitakseen poliittisia aktiivejaan, eli puolueen jäseniä, valitaan lautamiehet liki poikkeuksetta aina tästä alle kuuden prosentin osuudesta kaikista Suomen kansalaisista. Lautamiehellä ei tarvitse olla minkäänlaista osaamista minkään asian suhteen, eikä minkäänlaatuista periaatteellisuutta tai edes kunniantuntoa. Käytännössä ainoat asiat, mitä lautamieheltä vaaditaan, on sopiva ikä, Suomen kansalaisuus ja se, että hän ei satu edustamaan muutamia tiettyjä ammattikuntia, kuten kyttiä. Plus tietty se, että hän on hyvää pataa asian päättävien poliitikkojen kanssa.

Oikeusjärjestelmän mädännäisyys näkyy luonnollisesti suoraan siinä, miten oikeusjärjestelmä toimii. Tamperelainen elämäntapataiteilija Seppo Lehto sai 2 vuotta ja 4 kuukautta ehdotonta vankeutta siitä, että hän kirjoitteli Internetiin rumia poliitikoista ja valtion virkamiehistä. Liki samoihin aikoihin savolainen valtion virkamies sai 6 kuukautta ehdollista vankeutta siitä, että hän raiskasi alaikäisen lapsen. Tässä koko hommassa ei ole yksinkertaisesti pienintäkään järkeä.

Koko Suomen oikeusjärjestelmä tarvitsisi peräruiskeen. Suomeen tulisi perustaa puolueeton ja täysin kansanedustajista riippumaton perustuslakituomioistuin, jonka tehtävänä on valvoa, että eduskunta ei pelleile perustuslain, demokratian ja ihmisten perusoikeuksien kanssa. Käräjäoikeuden lautamiehet taas voitaisiin valita kaikista vapaaehtoisista, edellytykset täyttävistä kansalaisista puhtaasti vaikka arvan perusteella. Tuomioiden taas tulee olla suhteessa rikoksiin siten, että väkivallasta ja seksuaalirikoksista saa ehdottomasti enemmän kuin rumasta kielenkäytöstä tai siitä, että sattuu loukkaamaan jotain sellaista abstraktia ja epätodellista asiaa kuin "kunnia". Näillä eväillä päästäisiin jo pitkälle.

[ Alkuperäinen teksti viitteineen osoitteessa http://keronen.blogspot.com/2009/07/suomen-lapimadasta-ja-puhtaasti.html ]

Helsingin Sanomat pamauttaa oikean uutispommin; Suomessa on korruptiota! Kuka olisikaan arvannut! Tämä huolestuttava fakta on saanut myös vihreiden kansanedustaja Jyrki Kasvin ottamaan asiaan kantaa. Kasvin mielestä kansanedustajien palkkaa pitäisi nostaa, koska suurempi palkka vähentää kansanedustajien korruptoitumista ja houkuttelee kansanedustajiksi osaavampaa väkeä.

En tiedä, tajuaako Jyrki Kasvi sitä itse, mutta se, mitä hänen sanomansa tarkoittaa, on että "jos me kansanedustajat emme saa enemmän rahaa, me tulemme tekemään rikoksia saadaksemme lisää rahaa". Käytännössä Kasvin käsitys kansanedustajasta on ihminen, jota kansan pitää lahjoa tekemään työnsä, johon hän vapaaehtoisesti lähti, tai sitten otetaan lahjuksia vastaan muualta. Ei siinä, Kasvi voi olla oikeassakin, etenkin kun katsoo nykyistä eduskuntaa ja heidän selkärankaisuuttaan, mutta muuten kasvin logiikassa on hevosenmentäviä aukkoja.

Jyrki Kasvi on huolissaan, että eduskuntaan ei hakeudu lahjakasta väkeä talouden ja tekniikan aloilta. Todellisuus ei kuitenkaan vastaa Jyrki Kasvin mielipidettä, minkä huomaa jo hänestä itsestään. Kasvi on tekniikan tohtori ja toisen kauden kansanedustaja, joten ainakaan häntä ei kansanedustajan pieni, ainoastaan noin 5800 euron kuukausipalkka näyttänyt haittaavan, vaikka onkin peräisin tekniikan alalta. Vastaavasti eduskunnasta löytyy myös ekonomiasta tajuavia ihmisiä, kuten supersankari Markku Uusipaavalniemi, joka pystyy ratkaisemaan Rubikin kuution 25 sekunnissa ja joka osaa ulkoa piin 250 ensimmäistä desimaalia. Markku Uusipaavalniemi ennusti heti kansanedustajakautensa aluksi tämän nykyisen laman, siinä missä ministeri Katainen ei ollut siinä vaiheessa edes sitä vertaa perillä taloudesta, että hän olisi osannut sanoa, ettei talouden taantuma koske Suomea.

Kasvin oletus, että kansanedustajan pieni palkka ei houkuttelisi lahjakkaita, ei näytä saavan tukeaan alleen myöskään sen takia, että monet huippukoulutetut kansanedustajat ovat hakeutuneet eduskuntaan aloilta, joilla palkat ovat joko yhtä suuret kuin kansanedustajilla tai jopa suuremmat. Tästä hyvänä esimerkkinä Kokoomuksen kansanedustaja Eero Akaan-Penttilä, joka on kirurgian tohtori, tai vasemmistoliiton Pentti Tiusanen, joka on kirurgian erikoislääkäri. Tämä kaikki johtunee siitä, että todellisessa maailmassa ihmiset valitsevat työpaikkansa myös muilla perusteilla kuin puhtaasti rahan ja palkan takia. Erityisen hyvin tämä näkyy tutkijoissa, joiden palkka pyörii yleensä akselilla 1500-2500 euroa kuussa. Palkan pienuudesta huolimatta tutkijoiksi hakeutuu suuri osa Suomen älyllisestä ja huippukoulutetusta eliitistä. Palkan pienuus ei näyttäisi ajavan fiksuja ja koulutettuja ihmisiä pois tutkijan uralta.

Eniten Kasvin logiikassa kuitenkin kusee se, että vaikka kansanedustajien palkka olisi kymmenen triljoona minuutissa, ei se pysty siitä huolimatta "houkuttelemaan" yhtään ketään kansanedustajaksi. Tämä johtuu siitä, että kansa valitsee kansanedustajat, ja kansa voi valita eduskuntaan aivan ketä tahansa riippumatta siitä, minkälaista huippukoulutettua ultrajuristipsykologia sinne on tyrkyllä. Jos kansa tahtoo äänestää Juha Miedon eduskuntaan, kansa äänestää Juha Miedon eduskuntaan. Siinä eivät paljoa tutkinnot tai älykkyysosamäärä vaa'assa paina. Eikä ole erityisen järkevää olettaa, että suurempi palkka jotenkin mystisesti ei houkuttelisi fiksujen asiantuntijoiden lisäksi myös entistä enemmän onnenonkijoita.

Suuremman palkan suurempi houkuttelevuus ei kuitenkaan ole se pahempi noista kahdesta argumentista, jolla kansanedustajien toistuvia palkankorotuksia jopa laman äärellä perustellaan. Se, missä mennään pahasti metsään, on oletus siitä, että suurempi palkka vähentäisi korruptiota.

Matti Vanhasen palkka on 13 950 euroa kuukaudessa, plus erilaiset edustus- ja kulukorvaukset. Tästä huolimatta Matti Vanhanen ramppaa liikemiesten saunotettavana, kuittaa puolueelleen epäilyttäviä summia Kehittyvien maakuntien Suomelta ja ryhtyy vaalien jälkeen hommailemaan puolueensa rahoittajille vuorineuvoksen arvonimeä. Jos suurempi palkka vähentää korruptiota, niin kuinka vitusti sitä rahaa pitää näille sankareille oikein syytää, että he lopettavat olemasta korruptioalttiita? Ilmeisesti aivan vitusti, kun edes noin 14 000 euroa PLUS edut JOKA IKINEN KUUKAUSI ei riitä.

Ihmisillä joko on moraalista selkärankaa tai heillä ei ole sitä. Heille ei kasva lisää moraalia ja eettistä silmää, vaikka he voittaisivat miljoonan lotossa. Ihmiset eivät ole myöskään mitään koiria, jotka yksinkertaisesti toimivat ulkoisten ärsykkeidensä perusteella pystymättä itse vaikuttamaan päätöksiinsä. Ihmisillä on vapaa tahto valita, ottavatko he houkuttelevankin kuuloisen tarjouksen vastaan vai eivät. Jokainen lahjuksen vastaanottanut kansanedustaja tekee sen omasta tietoisesta päätöksestään, eikä siinä auta surkuttelu, että "nyyh, kun tämä kuuden tonnin kuukausipalkka oli niin pirun pieni!" Korruptio elää sydämessä, ei lompakossa.

Jos korruptiota tahdotaan kitkeä, olisi minulla siihen vähän parempi idea. Nimittäin vastaavan tyyppinen suoran ja edustuksellisen demokratian yhdistelmä kuin Sveitsissä. Eli Suomeen laitettaisiin laki, jonka ansiosta jos 35 000 äänioikeutettua kansalaista keräisi nimensä paperiin, voitaisiin mistä tahansa yksittäisestä asiasta tai lakiuudistuksesta järjestää kansanäänestys. Tällä tavalla kansa voisi milloin tahansa astua esille ja ottaa kansalle itselleen jo perustuslain tasolla kuuluvan vallan käyttöönsä ilman, että yhdelläkään presidentillä tai ministerillä olisi asiaan yhtään minkäänlaista urputtamista.

Nokioiden ja muiden vastaavien ei olisi enää mitään järkeä lahjoa jyrkikataisia tai mattivanhasia, koska lahjonnasta huolimatta ei olisi mitään takeita, että asiat kävisivät heidän haluamallaan tavalla. Vaikka pääministerille olisi livautettu miljoona euroa taskuun, ei pääministerin valta olisi pohjimmiltaan yhtään sen suurempi kuin kenelläkään toisella kansalaisella, mikäli kansa vain sattuisi saamaan päähänsä järjestää asiasta kansanäänestyksen. Tämän lisäksi suora demokratia pakottaisi päättäjiä ottamaan suuremman vastuun toimistaan, koska jos kansaa ryhtyisi liikaa vituttamaan, kansa voisi äänestää eduskunnan ja hallituksen kumoon.

Jos kansanedustajista tahdotaan koulia kunnon kansalaisia, heidät pitää laittaa vastuuseen. Kansanedustajien lahjominen ei ole mikään ratkaisu mihinkään suuntaan. Jos kansanedustajat tahtovat suurempaa palkkaa, he voisivat tehdä työnsä hyvin, eli ajaa Suomen ja suomalaisten asioita hyvin. Missään muussakaan työssä ei saa palkankorotuksia, jos hoitaa työnsä päin helvettiä. Palkankorotus pitää ansaita.

[ Alkuperäinen kirjoitus viitteineen osoitteessa: http://keronen.blogspot.com/2009/07/kansanedustajien-suurempi-palkka-ei.html ]

Uuskieli on George Orwellin kirjassa Vuonna 1984 lanseeraama konsepti, jonka ideana on se, että ihmisten ajatteluun vaikuttaa se, millaista kieltä ihminen käyttää. Orwellin kirjassa kielestä pyritään kitkemään merkityksellisiä ja ilmaisuvoimaisia sanoja, jotta ihmiseltä saadaan kitkettyä myös kykyä ajatella. Esimerkiksi "hyvä, parempi, paras" on korvattu uuskielessä terminologialla "hyvä, plushyvä ja tuplaplushyvä". Kaikki valtaapitäviä ja heidän keinojaan kritisoivat asiat pyritään korvaamaan uuskielessä neutraaleilla tai merkityksettömillä termeillä, ja jokainen eliitin kannalta väärä ajatus pyritään pukemaan niin vastenmieliseen muotoon, että jos ihminen huomaa ajattelevansa väärällä tavalla, hän moittii itseään ja korjaa ajatuksiaan.

Vaikka Vuonna 1984 on fiktiota, on monilla siinä esitetyillä ajatuksilla vahva pohja todellisuudessa. Uuskieli on yksi tällainen ilmiö, vaikka luonnollisestikin eksakti tiede eroaa joissain määrin Orwellin uuskieli-ideasta. Tohtori Gary Lupyan suoritti kokeen, jossa kohteet laitettiin arvailemaan "alieneista", ovatko ne pahiksia vai hyviksiä. Kohteille ei kerrottu, että alienit kuuluivat kahteen eri ryhmään, ja että tämän pystyi huomaamaan pienistä, vaikeasti havaittavista ja vaikeasti kuvailtavista eroavaisuuksista. Ajan kanssa tutkimuskohteet oppivat erottamaan alieniryhmät toisistaan. Merkittävää oli se, että nopeus, jolla erot havaittiin, kasvoi radikaalisti, kun eri alieniryhmille annettiin nimet.

Vastaavasti vuonna 2007 tutkija Lena Borodsky ja kollegansa julkaisivat tutkimuksen, joka osoitti, että kieli voi vaikuttaa siihen, miten nopeasti värihavainnot kategorisoidaan. Tutkimuksessa laitettiin venäjää ja englantia äidinkielenään puhuvat valitsemaan kolmesta väristä, mitkä kaksi näyttävät samalta. Venäjän kielessä on olemassa kaksi erilaista sinistä, vaaleampi goluboy ja tummempi siniy, siinä missä englannissa on vain sininen, blue. Testi osoitti, että venäläiset pystyivät havaitsemaan värit nopeammin, jos ryhmässä oli kaksi goluboytä ja yksi siniy, tai toisin päin. Englantilaiset havaitsivat värit yhtä nopeasti, riippumatta siitä, minkälaista yhdistelmää käytettiin.

Tohtori Lupyan on tutkinut myös sitä, miten nopeasti kielen muutokset alkavat vaikuttaa. Eräässä testissään hän näytti koehenkilöille rinkiä, jossa oli monta kertaa 5 ja kerran 2. Hän pyysi koehenkilöitä joko "löytämään kohteen" tai "löytämään kakkosen". Aina, kun koehenkilöt kuulivat sanan "kaksi", he löysivät kohteen nopeammin. Kohteen löytäminen nopeutui entisestään, kun koehenkilöitä pyydettiin jättämään viitoset kokonaan huomiotta. Pohjimmiltaan kokeet osoittivat, että kieli antaa ihmisille kehyksen, jonka avulla ajatella, ja auttaa meitä organisoimaan maailmaa. Mitä tarkempi kieli, sitä tarkemmin ihminen voi havainnoida maailmaa, ja toisin päin.

Nykyinen uuskieli pelaa nimenomaan tällä mekaniikalla. Mitään asiaa ei sanota enää tarkasti, eikä mitään sanota enää suoraan. Sanojen alkuperäistä merkitystä pyritään sotkemaan, ja yksiselitteisiä, helposti omaksuttavia ja tarkkoja termejä pyritään välttämään. Epämiellyttävät asiat, joista tahdotaan värittää vähemmän vastenmielisiä, sotketaan termiviidakkoon. Sen sijaan, että esimerkiksi nykyisestä puolueiden korruptiorahaskandaalista puhuttaessa käytettäisiin rehellisesti termejä "korruptio" ja "rikolliset", puhutaan "vaalirahasotkusta". Tämä ei myöskään ole pelkästään medialle ja poliitikoille tyypillistä asioiden kiertelyä ja kaartelua, vaan uuskieltä on nostettu suoraan myös julkisen vallan viralliseen agendaan.

Seuraavassa on ote Helsingin kaupungin virallisesta ohjeistuksesta, nimeltään juhlavasti Rasismin ja etnisen syrjinnän ehkäiseminen Helsingin kaupungin toiminnassa:
"Rasismi kaikissa muodoissaan on kaupungin toiminnassa kielletty. Rasismi on ideologia, jonka mukaan ihmiset muodostavat rodun ja/tai kulttuurin perusteella jaoteltavia erilaisia ryhmiä."

Ohjeistuksessa rasismi, joka sananmukaisesti tarkoittaa rotusyrjintää, eli ihmisten asettamista eri arvoiseen asemaan etnisen taustansa perusteella, on muutettu koskemaan myös kulttuuria. Virallisessa ohjeistuksessa ei myöskään puhuta enää syrjinnästä, vaan yksinkertaisesti jaottelusta erilaisiin ryhmiin. Yleisesti kulttuuri kuitenkin määritellään jotain tiettyä ryhmää jollain tavalla yhdistävinä tapoina, arvoina ja asenteina. Siksi voidaan puhua esimerkiksi karjalaisesta kulttuurista, italialaisesta kulttuurista tai ruotsalaisesta kulttuurista. Jo kulttuuri käsitteenä itsessään erottelee ihmiset eri ryhmiin, mutta ohjeistuksen mukaan tämä jaottelu on kiellettyä. Tässä ei ole minkäänlaista päätä eikä häntää, erityisesti kun Helsingin kaupungin oma toiminta rikkoo suoraan omaa ohjeistustaan vastaan esimerkiksi tarjoamalla muslimeille omia uimavuoroja ja perustamalla käytännön puhtaasti ihmisten jakoon erilaisiin ryhmiin pelkästään uskonnon, eli kulttuuriin kiinteästi kuuluvan asian perusteella.

Helsingin kaupunki ei myöskään ainoastaan tietoisesti riko omaa ohjeistustaan vastaan, vaan ohjeistus itsessäänkin on täydellisesti ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa. Suomen perustuslain 17§:n kolmannen momentin mukaan "Saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan." Jo Suomen perustuslain lakitekstiin on kirjoitettu suoraan ihmisten erottelu erilaisiin ryhmiin puhtaasti kulttuurin perusteella. Vaikka sanaa "ryhmä" tai "kulttuuri" ei käytetäkään perustuslain puhuessa Suomen suomen- ja ruotsinkielisten asemasta, myös suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostavat Suomen valtiosääntöoikeudessa selvästi ryhmiä, jotka perustuvat käytännössä ainoastaan äidinkieleen, joka sekään ei ole geneettinen, vaan kulttuurillinen ominaisuus.

Tätä Helsingin kaupungin virallista ohjeistusta on mahdotonta noudattaa, jos otetaan huomioon kulttuurin määritelmä tai Suomen perustuslaki. Sen lisäksi Helsingin kaupunki ei edes yritä noudattaa omaa ohjeistustaan, mikä näkyy jo musliminaisille puhtaasti uskonnollisista perusteista annetuista uimavuoroista. On johdonmukaista ajatella, että ohjeistusta ei todellisuudessa ole edes tarkoitettu noudatettavaksi, vaan se on puhtaasti samanlaista soopaa ja käsitteiden hämärätämistä kuin suoran ja yksiselitteisen korruption ja rikollisuuden pukeminen "vaalirahasotkun" hiukan kiusalliseen, mutta siitä huolimatta pohjimmiltaan hyväksyttävään kaapuun.

Elämme valheiden, kusetuksen ja petoksen verkossa. Meidät on aivopesty ja kasvatettu olemaan kyseenalaistamatta sitä. Johtajamme jäävät jatkuvasti kiinni valehtelusta ja kusetuksesta, mutta emme tee muuta kuin kohautamme olkiamme ja sanomme, että "no, poliitikot ovat sellaisia; he nyt valehtelevat". Kun joku uskaltaa sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita, hänen niskaansa sataa paskaa, ja me, ihmiset ja kansa, hiljennämme hänet kollektiivisesti apinoimalla papukaijan lailla oppimaamme virallista linjaa; "Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen..."

Vaarallisin vankila on sellainen, jossa vanki luulee olevansa vapaana. Me olemme siinä vankilassa. Onneksi tämä vankila on kuitenkin pohjimmiltaan pelkästään illuusio, josta vapautuminen ei vaadi mitään muuta kuin sen, että avaamme silmämme ja tajuamme, että maailma ei ole sitä, mitä poliitikot, toimittajat tai virkamiehet siitä yrittävät tehdä. Maailma on juuri sitä, mitä me haluamme siitä tehdä.

Alkuperäinen teksti lähteineen:
http://keronen.blogspot.com/2009/07/helsingin-kaupunki-suoltaa-vaihteeksi.html

[Alkuperäinen teksti viitteineen; http://keronen.blogspot.com/2009/06/yliopistolaki-aanestyksesta-poissa.html ]

Tiedättekö, mikä on Suomen harvoja työpaikkoja, joissa ei tarvitse tehdä töitä, mutta joista saa nostettua pyöreät 6000 euroa per kuukausi?
Eduskunta.

Äänestykset uudesta yliopistolaista saatiin päätökseen. Tämän yhden lakiehdotuksen tiimoilta käytiin yli kymmenen äänestystä ja aikaa koko hommaan meni yli viisi tuntia. Äänestyksistä oli poissa 70 kansanedustajaa, mikä olisi poikkeuksellisen paljon jopa äänestyksissä, joissa eduskunta toimisi lähinnä kumileimasimena jollekin pienelle ja vittumaisuudestaan huolimatta pääasiassa merkityksettömälle EU:n mansikkadirektiiville, joka määrää marjamehujen oikeaoppisista punasävyistä.

Yliopistolaki luonnollisestikin on tärkeämpi asia kuin EU:n läpällä asettamat direktiivit, jotka määrittelevät jotain pellen punaisen nokan maksimikokoa, särökitaran maksimivolyymiä tai muuta yhtä fiksua ja olennaista. Ensinnäkin yliopistolaki järjestelee Suomen korkeakoulujärjestelmää monelta osin radikaalisti uusiksi, ja toiseksi koko lakiehdotus on erittäin kiistelty. Suomen etevimmät oikeusoppineet ovat tuominneet yliopistolain perustuslain vastaisena, joten kyse ei ole mistään yksinkertaisesta rutiiniäänestyksestä, vaan asiasta, joka ulottuu koko Suomen oikeusjärjestyksen ytimeen. Yliopistolaki ei siis vaikuta pelkästään yliopistoihin, vaan myös koko hallintakoneiston suhtautumiseen Suomen perustuslakiin. Perustuslakia puolestaan on sitä helpompi rikkoa, mitä useammin sitä rikotaan. Jos perustuslain yli voidaan kävellä yhdessä asiassa, mikään ei sano, että niin ei voitaisi tehdä toisessakin asiassa.

Viimeksi vastaavanlainen tilanne oli eduskunnan äänestäessä yleisestä urkintalaista, eli Lex Nokiasta. Oikeusoppineet sanoivat myös Lex Nokiasta, että se on vastoin Suomen perustuslakia. Tästä huolimatta eduskunta veti lain läpi ilman suurempia ongelmia, ja juuri kuten nyt yliopistolain kanssa, myös Lex Nokiasta äänestäessä harva kansanedustaja oli jaksanut vaivautua paikalle määräämään hallintoalamaisten kohtalosta. Lex Nokiasta äänestäessä poissa oli 47 kansanedustajaa, eli noin joka neljäs.

Kansanedustajan pohjapalkka on 5860 euroa kuussa plus erilaiset lisät, joita maksetaan esimerkiksi valiokuntien puheenjohtajille. 12 vuotta kansanedustajana toimineen pohjapalkka on 6300 euroa kuukaudessa. Koska pyöreät 6000 euroa on aivan vitusti rahaa, on tärkeää, että se raha myös ansaitaan. Kansanedustajalla ansaitseminen tapahtuu tekemällä töitä, ja merkittävin kaikista kansanedustajan tehtävistä on päättää erilaisista laeista istumalla eduskunnassa ja painamalla nappia. Ne kansanedustajat, jotka eivät tätä tee, jättävät työnsä kannalta olennaisimman tehtävän hoitamatta.

Seuraavassa on lista kaikista niistä kansanedustajista, jotka olivat poissa yliopistolaista päätettäessä. Lista perustuu viimeiseen yliopistolakia koskeneeseen äänestykseen, jolloin 70 kansanedustajaa, eli 35%, oli katsonut parhaaksi olla aivan muualla kuin tekemässä töitä. Aikaisemmissa äänestysvaiheissa poissaolleiden lukumäärä vaihteli hiukan tuosta 70, mikä johtuu oletettavasti siitä, että osa päättäjistä jaksoi olla mukana aluksi, mutta kesken istunnon heillä loppui keskittyminen ja he menivät työhuoneisiinsa pelaamaan Nintendo Wiillä Castlevaniaa.

Keskusta:
Ahonen Esko
Alatalo Mikko
Anttila Sirkka-Liisa
Autio Risto
Hautala Lasse
Hyssälä Liisa
Kaikkonen Antti
Karjula Kyösti
Kiviniemi Mari
Korkeaoja Juha
Lehtomäki Paula
Mieto Juha
Reijonen Eero
Salovaara Pertti
Uusipaavalniemi Markku
Vanhanen Matti
Vehkaperä Mirja
Vehviläinen Anu
Väyrynen Paavo

Kokoomus:
Akaan-Penttilä Eero
Asko-Seljavaara Sirpa
Nepponen Olli
Hakola Juha
Holmlund Anne
Häkämies Jyri
Katainen Jyrki
Laxell Jouko
Lehti Eero
Lindén Suvi
Perkiö Sanna
Pihlajaniemi Petri
Rajala Lyly
Risikko Paula
Sarkomaa Sari
Sasi Kimmo
Tiura Marja
Toivakka Lenita
Ukkola Tuulikki
Vapaavuori Jan

SDP:
Gustafsson Jukka
Guzenina-Richardson Maria
Heinäluoma Eero
Huovinen Susanna
Hurskainen Sinikka
Kalliomäki Antti
Kantola Ilkka
Kiljunen Kimmo
Koskinen Marjaana
Kuusisto Merja
Lipponen Päivi
Paatero Sirpa
Söderman Jacob
Tabermann Tommy
Taimela Katja
Urpilainen Jutta
Viitanen Pia
Vuolanne Antti

Kristillisdemokraatit:
Tallqvist Tarja

Vihreät:
Brax Tuija
Ojansuu Kirsi
Sinnemäki Anni
Sumuvuori Johanna

Vasemmistoliitto:
Kauppila Matti
Korhonen Martti
Tennilä Esko-Juhani

RKP:
Wideroos Ulla-Maj

Perussuomalaiset:
Soini Timo
Virtanen Pertti
Vistbacka Raimo

Internet on siisti, koska Internet ei unohda.

Olen kääntänyt irlantilaisen dokumenttielokuvan The End of Nations suomeksi. The End of Nations käsittelee pääasiassa Euroopan unionia ja Lissabonin sopimusta, eli EU:n perustuslakia, sekä sitä, miten Lissabonin sopimus muuttaa Euroopan unionin liittovaltioksi. Dokumentissa käydään läpi EU:n seurauksia muun muassa rikoslakiin ja maahanmuuttoon, sekä jatkuvasti syventyvän integraation lopullista merkitystä. Elokuva sisältää haastatteluja europarlamentaarikoilta sekä EU-oikeuden tutkijoilta, ja siinä selitetään ansiokkaasti muun muassa mitä Euroopan komissio tekee, ja miten ns. "kvalifioitu määräenemmistöäänestys" toimii. Elokuvassa sivutaan myös randomilla Uutta maailmanjärjestystä ja siinä käsitellään sitä, miten monet EU:n perinteisistä jäsenvaltioista ovat entisiä suurvaltoja, ja miten suurvaltaunelma elää Euroopassa. Elokuvassa on luonnollisesti omat puutteensa, mutta suosittelen sitä erittäin lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneet EU:sta, Lissabonin sopimuksesta tai maailman nykyisestä tilasta, riippumatta suhtautumisesta EU:hun.

Tekstitetty elokuva on nähtävissä YouTubessa, ja siitä löytyy myös torrent The Pirate Bay'stä. Elokuva on jaossa täysin laillisesti ja tekijöiden luvan kanssa, ja sitä saa polttaa DVD:lle, näyttää ja levittää edelleen ilman mitään ongelmia.

Linkit elokuvan YouTube-versioon ja lisätietoja elokuvasta:
http://keronen.blogspot.com/2009/05/end-of-nations-suomeksi-kaannetty.html

Elokuvan torrent-tiedosto:
http://thepiratebay.org/torrent/4917600/The_End_of_Nations_%5BFIN-SUB%5D.avi

Suomi ei ole länsimainen oikeusvaltio. Helsingin Sanomat uutisoi Suomen saaneen viime vuosina enemmän ihmisoikeusrikkomuksia kuin kaikilla muilla pohjoismailla yhteensä. 15 vuoden aikana Suomi on saanut 74 langettavaa päätöstä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta. Jos otetaan huomioon Suomen väkiluku, on tulos entistä murskaavampi. Jo pelkästään Ruotsissa on melkein puolet enemmän asukkaita kuin Suomessa, mutta siitä huolimatta Suomi on tehnyt enemmän ihmisoikeusrikkomuksia kuin Ruotsi, Tanska, Norja ja Islanti yhteensä.

Suuri osa Suomen saamista ihmisoikeusrikkomuksista liittyy ylipitkiin käsittelyaikoihin, mutta ne eivät tietenkään ole ainoa tapa, jolla Suomi kunnostautuu neuvostoliittoilussa. Ainoastaan seitsemän 47:tä Euroopan neuvoston jäsenvaltiosta on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta enemmän tuomioita sananvapauden rikkomisesta kuin Suomi. Sananvapauden rutiininomaisen rikkomisen lisäksi Suomi säätää toistuvasti lakeja, jotka maan korkeimmat oikeusoppineet tuomitsevat perustuslain vastaisiksi; tästä viime aikaisina esimerkkeinä Lex Nokia ja uusi yliopistolaki.

Ongelma ei tietenkään ole siinä, ettäkö Suomen lait olisivat jotenkin puutteellisia. Jos niitä lakeja kunnioitettaisiin, Suomi ei rikkoisi ihmisoikeuksia. Ongelma on siinä, että ihmiset elävät illuusiossa, että koska kaikki heidän välittömässä lähipiirissään näyttää olevan hyvin, asiat ovat myös todellisuudessa hyvin. Euroopan lähihistoria tarjoaa tästä harhasta kärjistetyn ja erittäin yksiselitteisen esimerkin; Natsi-Saksa.

Elämä Hitlerin ajan Saksassa ei ollut keskimääräiselle, tavanomaiselle saksalaiselle gestapoa, keskitysleirejä ja mielipidevankeutta. Hitlerin ajan Saksassa oli glamouria hohkavia elokuvatähtiä ja ulkomaan kansalaiset kävivät lomailemassa Saksassa idyllisillä rantalomilla pelailemassa golfia ja Diablo II:tä. Hitlerin ajan Saksa ei näyttänyt tavallisen kansalaisen silmissä painajaismaiselta Helvetin esikartanolta, jossa kaikki Danten kuvailemat infernon hirveydet kävivät toteen ja jossa juutalaiset paloivat rovioilla ympäri katuja. Monelle saksalaiselle Natsi-Saksa oli hyvinvointivaltio.

Tästä huolimatta Natsi-Saksa nakkasi ihmisiä vankilaan mielipiteiden vuoksi, urkki kansalaisiaan välittämättä heidän yksityisyydestään ja loukkasi omien kansalaistensa perimmäisiä oikeuksia. Nämä teot eivät vain yksinkertaisesti kiinnostaneet tavanomaista saksalaista, koska tavanomaisesta saksalaisesta tuntui siltä, että niillä ei ole käytännössä mitään merkitystä hänen elämänsä kannalta, tai että loukkausten uhrit ovat ansainneet sen. Harva sakasalainen oli edes perillä siitä, mitä kaikkea Saksan valtio todellisuudessa puuhaili. Saksalaiset eivät olleet pahoja ihmisiä, koska he antoivat natsivallan tapahtua; he olivat ainoastaan passiivisia.

Vastaava ilmiö on tapahtumassa Suomessa. Kun Suomessa puhuttiin sormenjälkien keräämisestä kaikilta kansalaisilta, puolusteltiin sitä hokemalla, että rehellisellä kansalaisella ei ole mitään pelättävää. Puolestaan syyttömänä Internet-sensuurin kohteeksi joutuneet tahot ovat pelkästään valitettavia yksittäistapauksia. Sananvapauden ollessa kyse taas puhutaan "sananvapauden käyttäjän vastuusta", mutta unohdetaan samalla, että aikuisten ihmisten maailmassa myös kuulijalla on vastuu. Ihmiset eivät vaadi ihmisoikeuksien kunnioittamista, koska niitä vastaan rikkominen ei kohdistu ihmisiin itseensä, eivätkä ihmiset ymmärrä, mistä ihmisoikeuksissa todellisuudessa on kyse.

Oikeusrealismi on oikeudellinen teoria, jonka mukaan oikeus ei ole mitään muuta kuin se, minkälaisena se toteutuu. Lait, säännökset ja niin edelleen eivät merkitse yhtään sen enempää kuin miten paljon niitä ollaan valmiita noudattamaan. Jos viranomaiset, lainsäätäjät ja tuomioistuimet eivät noudata lakeja, silloin lait eivät ole mitään muuta kuin sanoja paperilla, eivätkä sanat pysty muuttamaan todellisuutta mihinkään suuntaan. Mikäli mikään taho ei rankaise lakien rikkomisesta, silloin viranomaisilla, lainsäätäjillä ja tuomioistuimilla ei ole mitään pakottavaa syytä noudattaa lakeja.

Ihmisoikeudet eivät eroa muista laeista yhtään millään mystisellä ja syvällisellä tavalla. Ihmisoikeudet merkitsevät yhtään mitään ainoastaan niin pitkälle kuin valtiot ja muut tahot ovat valmiita noudattamaan niitä. Parhaimmillaan ihmisoikeudet ovat jaloja julistuksia, jotka pukevat sanoiksi osan siitä hyvästä, jonka jokainen ihminen ansaitsee puhtaasti ihmisyytensä perusteella. Pahimmillaan ihmisoikeudet ovat vain tyhjää sanahelinää vailla mitään suurempaa arvoa kuin mitä on sillä paperilla, johon lakiteksti on painettu.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei voi suojella ihmisten perus- ja ihmisoikeuksia. Jos tuomioistuin toteaa valtion rikkoneen ihmisoikeuksia vastaan, voi se ainoastaan torua valtiota ja tuomita tämän maksamaan rahallisia korvauksia ihmisoikeusrikkomuksen uhrille. Tuomioistuin ei voi millään tavalla varmistaa, että valtio ei ryhtyisi välittömästi tuomion jälkeen rikkomaan prikulleen samoja ihmisoikeuksia vastaan prikulleen samalla tavalla. Tuomioistuin voi ainoastaan paheksua ja tuomita hyvityksiin, mutta sillä ei ole mitään todellista valtaa puuttua loukkauksien perimmäisiin syihin, eikä se voi varmistaa oikeuksien toteutumista tulevaisuudessa.

Jos ihmisoikeuksia ei kunnioiteta, silloin ihmisoikeuksia ei ole olemassa. Valtiot eivät kunnioita ihmisten oikeuksia siksi, että valtioilla olisi jokin ihmisiä suurempi, messiaanisempi ja jalompi moraalikäsitys. Valtiot kunnioittavat ihmisten oikeuksia ainoastaan, jos niiden on pakko. Jos ihmiset eivät aktiivisesti vaadi oikeuksiensa kunnioittamista, silloin valtiolla ei ole yhtään mitään todellista velvollisuutta kunnioittaa niitä. Vain ja ainoastaan ihmiset voivat vaikuttaa siihen, rikotaanko ihmisoikeuksia vai ei.

Tähän loppuun sopisinkin sattumanvarainen lainaus Nietzscheltä;
"Ihminen ei ole aina urhoollinen, ja väsyneenä voi meikäläinen joskus valittaa tällä tavalla."
- Iloinen tiede, s.169

Lisää tietoa:
Jukka Hankamäki - Sensuurin Suomi [ 1 ]
Katja Boxberg, Taneli Heikka - Lumedemokratia [ 1 ]

[ Alkuperäinen teksti lähdeviitteinen löytyy osoitteesta http://keronen.blogspot.com/2009/05/ihmisoikeuksia-ei-ole-olemassa.html ]