IRC-Galleria

Hei.

Jo tästä ensimmäisestä sanasta voin päätellä, että tästä tekstistä on tulossa pitkä. Aion nimittäin puhua suosikkinäyttelijästäni, suuresta idolistani Jim Carreysta. Samalla teksti toimii 23 elokuvan arvosteluna, eli lienee kohtuullista, että siirrymme asiaan pikimmiten.

Herra Carrey astui nuoren RaskNaksin elämään 2000-luvun alussa kun näin sen suurimman naamanvääntelyelokuvan, 'Valehtelija, valehtelijan'. Kaikille, jotka minut tuntee ei liene epäselvää, että nauroin tuolle koheltelulle ja fyysisen komedian klassikolle. Joku kavereista huikkasi, että sama näyttelijä on myös tuoreessa 'Me, kaksi ja Irene'-elokuvassa, jonka riensin vuokraamaan (vai peräti ostamaan?). Kuitenkin tämän K-15-elokuvan sisältö aukesi vasta vuosia myöhemmin. Eihän 12-vee kakara voinut ymmärtää vielä mitään kiroilusta, dildoista tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Mutta tutun näyttelijän hassuttelut naurattivat. Siitä se lähti.

Carreyn suosi rävähti käyntiin vuonna 1994, jolloin ilmestyi peräti 3 klassista Jimin komediaa; 'Ace Ventura -lemmikkidekkari', 'The Mask -naamio' sekä 'Nuija ja tosinuija' ovat kaikki taattua älyvapaata komediaa Jim Carreyn maustamalla omalla huumorillaan. Lienee siis selvää, että tuo trio on minunkin listoilla hyvin korkealla. Huima jatko-osa 'Ace Ventura -luonto kutsuu' itseoikeutetusti myös. Klassisia sanallisia heittoja, Carreyn tuttuja eleitä ja ilmeitä sekä puhtaasti loistavat juonet. Kuka ei pitäisi näistä?

Pellellä on tietenkin myös se toinen puoli. Ei kukaan voi ikuisesti tehdä toisintoa itsestään eri hahmon muodossa ikuisesti. Carreyn draamapätkät olivat nuorempana puuduttavaa katsottavaa, mutta nyt netkin sykähdyttävät eri tavalla. Juonellisesti loistava 'The Truman Show' hämmästyttää kerta toisensa jälkeen, 'Man on the Moon', kunnianosoitus toiselle suurelle komedialegendalle , Andy Kaufmanille, toimii Jim Carreyn näyteltävänä pelottavan hyvin ja jopa yksi inhokeistani, 'Tahraton mieli', ansaitsee kiitosta Carreyn uskottavan ja sympaattisen roolisuorituksen vuoksi. Kahden tunnin draamapätkä 'The Majestic', oli joskus pikkuisena niin puuduttava, että jätin VHS:n suosiolla homehtumaan hyllyyni. Tänä kesänä katsoin sen melkein kymmenen vuoden jälkeen ja vanhan mieli suorastaan herkistyi.

Todellinen musta lammas on Carreyn uran miltein suohon ajanut 'Sähköputkimies'. Muutaman hauskan kohtauksen jälkeen ei leffasta jää muuta kuin metallinen maku ja hämmästynyt olo. 'Batman -forever'-elokuvan Arvuuttajan rooliin ei mielestäni Jim istunut yhtään. Jokerina olisi ehkä vielä mennyt läpi, mutta tuttu "Ventura-guy" pomppimassa timmissä puvussa vihulaisen roolissa ei tuntunut uskottavalta. Tuoreempi 'Herra Popper ja pingviinit' kuuluu myös tähän ei-niin-hyvin-rooliin-istuvat-sarjaan. Tai sitten olen vain kasvanut ulos perhekomedioista.

'Bruce -taivaanlahja', 'Taalat taskuun Dick & Jane' ja 'I love you Phillip Morris' kuuluu tähän uudempaan 'ihan jees'-sarjaan, ensiksi mainittu näistä tietysti ylinnä. Trilleri 'Numero 23' menee kanssa, vaikka siinä loistaakin enemmän juoni kuin mainio kuminaamamme.
Enemmän lapsille suunnatut jouluelokuvat 'The Grinch' ja 'Saiturin joulukin' ovat kerran nähty, mutta arvostuksestani niitä leffoja kohtaan kertoo se, että ne ovat ainoat Carreyn pätkät joita ei löydy hyllystäni. 'Surkeiden sattumusten sarja' sen sijaan yllätti minut positiivisesti. Elokuvan tragikoominen juoni ja upea lavastus yhdistettynä perintöä havittelevaan kieroon Jimin hahmoon toimii!

Ja vielä pisteenä I:n päälle mainitaan nämä muutamat tuoreemmat rainat. Yksi kaikkien aikojen suosikeistani on 2009 ilmestynyt 'Yes Man', josta muinoin täälläkin hypetin. Se on kertakaikkiaan sellainen positiivinen annos, että jää hyvä maku suuhun moneksi viikoksi. 'Incredible Burt Wonderstonessa' Carreyn sivurooli varastaa huomion Steve Carellin pääroolista jokaisessa kohtauksessa, joka oikeastaan on myös juonessa näin. Pahnanpohjimmaisena vielä Carreyn sivurooli elokuvassa 'Kick Ass 2', jonka katsoin juuri ennen kuin aloin tätä kirjoittamaan. Tätä löysää toimintakomediaa ei edes Jim Carrey pystynyt pelastamaan, älkää katsoko!! Kuitenkin luon katseen suosikkinäyttelijäni tulevaisuuteen avoimin mielin, tänä vuonna on nimittäin tulossa jatko-osa 20 vuotta sitten ilmestyneelle 'Nuijalle ja tosinuijalle'. (!!!)

Jaaha, näin siinä vaan kävi, että kun tekstiin änkee liian paljon tavaraa, siitä tulee mielenkiinnoton. Olisin toki voinut tehdä jokaisesta elokuvasta erilliset arvostelut, vaan päätin kuitenkin ahdata ne kaikki samaan lausemereen. Syynä tähän on se, että nämä kaikki elokuvat ovat tärkeitä ja muodostavat ehjän kokonaisuuden näyttelijäidolistani, Jim Carreysta.

Kuumuus. Kuumuus, joka oli seurauksena tiiviistä tunnelmasta, jännityksestä ja alkoholista. Odottavien ihmisten silmät. Kitaran viritys pienessä mölyssä ja sitten aloitus. Ja kun soitto lähti kulkemaan, se vei mukanaan ja keikka sujui hyvin. Melkein väittäisin olleeni liekeissä, mutta olen sen verran itsekriittinen ihminen, etten moista voisi tuoda ainakaan julki.

4-5 lyhykäistä settiä ja Eppuja encoreksi. Väittäisin soittaneen toista tuntia yhteensä. Yleisö tykkäsi, minä tykkäsin ja kaikilla oli hauskaa. Aikaisemmin olen tehnyt näitä "vähän suurempia" keikkoja sukujuhlissa, eräissä häissä sekä tutuntutun 50-veejuhlissa. Nyt tilaisuus oli intiimimpi ja luojan kiitos oli sen verran pieni tila, että ääneni kantoi.

Ilta jatkui vahvasti alkoholipitoisissa tunnelmissa ja Ladyyn tottahelvetissä jatkoille. Kerrankin mukava pokekin kruunasi mukavan illan. Ja tietysti blackjack-pöydästä tulleet muutamat kympit olivat plussaa. Ja mikäli äitiin on uskominen (miksei olisi?) nukuin yöllä tunnin vessan lattialla. Se viimeistään vahvisti ajatuksen, että ilta oli onnistunut!

Päivän biisi: Sir Elwoodin hiljaiset värit: Älä mee

Unohdinkin edellisessä tekstissä päivitellä, hämmästellä, marmattaa ja valittaa VR:n toiminnasta. Ennen uutta vuotta matkustin Helsinkiin hinnalla 10,40€ (hyi helvetti!!!) ja nyt eilen tulin sieltä takaisin hinnalla 10,60€ (hyi saatana!!!!!). Kuten edellisenäkin vuonna, VR sekä HSL nosti hintoja jälleen 0,20 sentillä.

Jo ennestään hinnat olivat selkeää riistoa, mutta vuosittainen hinnan nousu on jo selkeää vittuilua uhriksi joutuneita matkustajia kohtaan. Ja miten tämä kaksytäsenttiä parantaa asiakkaiden matkaa? -Ei mitenkään. Samat kusella ja purukumilla kyllästetyt penkit, nyrpeät tarkastajat ja konnarit ja yhtä paljon viivettä junien aikatauluissa.

Maksamme siis turhasta ylisuuria hintoja, jotka käyvät kirjaimellisesti vuosi vuodelta kalliimmiksi. Mielestäni olisi ollut suotavaa, että kyseinen kalliilla ostettu piljetti olisi käypä matkustamistarjoituksiin seuraavat 2 päivää. Vaan ei, sama 120 minuutin käyttöaika koreilee vihertävässä lipussani.

No tämä tietysti johtaa siihen, että yhä useampi matkustaja menee pummilla kohteeseensa. Ja 80 satunnainen sakkomaksu (vai nousiko sekin nyt sataseen?) tulee näin ollen melkeempä halvemmaksi kun jokakertainen lipun osto.

On perin kornia, että julkisilla matkustaminen on kohta kalliimpaa kuin taksimatkat, etenkin kun 7 lumihiutaletta tai kolme vaahteranlehteä raiteilla pysäyttää VR:n junan matkan kuin 'Stop'-merkki autokoululaisen. Pöh!

Juuri kun joulusta on selvitty, koittaa uusivuosi. Saimme vaihdettua hyvän, vähänkäytetyn vuoden 2013 pois ja saimme vaihdossa upouuden vuoden 2014. Yritän keksiä tähän kirjoitukseen joitain muistoja eilisistä uudenvuoden bailuista, PMMP:n soittaessa taustalla ja pizzan ja suklaan levätessä mahassani.

Löysimme Lindan kanssa Tian uuteen kämpään Pasilaan, jonne majoituimme illaksi. Meitä seurasivat Aki, Jenna, Netta, Taija, sejoku, Jeepee, Tea sekä Tido. Porukkaa oli siis yksiöön nähden huomattavasti liikaa vaan sepä ei haitannut ollenkaan. Tunnelma tiivis, meininki hjuva.

Akia ja minua pidetään yleensä sottapyttyinä, saastakasoina sekä siivottomina nahjuksina. Vaan tällä kerralla me emme sotanneet lainkaan, vaikka Tian kattoon jäi punaviiniä ja jääkaapin oveen tinaa. Niin! Me valoimme uudenvuodden tinat, jota en ole tehnyt varmaan 10 vuoteen. Joskin omasta mielestäni tinankappaleet muistuttivat siittiötä ja viikatemiehen kättä...

Akin, Jennan ja Lindan kanssa lähdimme aikaisemmin Tialta ehtiäksemme ennen vuoden vaihtumista Senaatintorille. Kommelluksista (ja Jennan avaamattoman skumppapullon tiputtamisesta) huolimatta löysimme tapahtumapaikalle, jossa valitettavasti suuresti ihailemani Anna Puun osuus oli päättynyt. Tai taisi se jonkun kappaleen vetästä, mutta ei oo kyllä havaintoo mitä siellä lavalla tapahtu.

5-4-3-2-1-ja vuosi vaihtu. Massan mukana lähdimme baaria kohti. Kiersimme kaukaa moni kymmenmetriset baarijonot ja päädyimme lopulta Iguun. (Chilikastikkeinen kurkku pilasi ruutupaitani!!)

Perus darra-aamut ja kovat yritykset katsoa elokuvat 'Hot Shots' ja 'Dude, where is my car?'. Paskoja molemmat. Katsoimme molemmista ensimmäiset puolituntia.

No, mutta oikein hyvää joulua kaikille, paitsi teille jotka luette tätä muulloin kuin jouluaattona. Hyvää joulumieltä kohottamaan laitan tänne vielä arkistoista löytyneen ainoan jouluisen sanoitukseni otsikolla 'Jouluvalssi':

Joulun aika on taas vaikkei lunta oo maas.
Lahjat on kääritty, sisään kuusi hilattu.
Kinkun kanssa on hääritty,
mutta sitten muistin vast ettei pukkia oo tilattu.

Halpis-pukin nyt sain ja maksoi parikymppiä vain.
Ja illalla sitten kun sisään asteli
sankari joulun
eli viinanhuuruinen renttu, joka housunsa kasteli.

Hän laahusti näin keittiöön. Kaikki tuijotti heittiöön.
Vihdoin suunsa aukas tuo juoppo-pukki.
Hän rivon vitsin laukas
ja meidän mummo omansa ja lapsien korvat tukki.

Pukki säkkiä tuijotti ja paketin sieltä otti,
mut se käsistä lensi kohtisuoraan rosolliin.
Pukki säkkiin oksensi
ja kamalanhajuien katku leijui huusholliin.

Taskumatista hörppäili hän. Uskomus haihtuu myötä iän...
Täynnä on jammui ja juoppoja yö,
vaan pukki kun sammui
eteiseen, sinne jäi nukkumaan. Näin päättynyt kaik on työ.

Musiikinharrastajana joulu merkitsee minulle yhdessä olon ja riemujuhlan lisäksi myös niiden rakkaimpien joululaulujen tuhotonta soittoa. Seuraavassa tekstissä esittelen niitä minulle rakkaimpia joululauluja suomalaisesta sielunmaisemasta. Suuresti arvostamieni suomirockin konkareiden joulu-luritukset saavat usein varsin tragikoomisia sävyjä ja tuovatkin hyvää tasapainoa itkuvirsiin ja ratkiriemukkaisiin jouluralleihin.

Hienoin ja minulle rakkain joulualbumi on ehdottomasti Leevi and the Leavingsin 'Varasteleva joulupukki'. Jo nimestäkin voi päätellä, että kyseessä on juuri äsken kuvailemani tragikoominen joululevy. Totta kai on surullista jos joutuu lähtemään kotoa jouluna sodan tai riitelevien vanhempien takia, mutta tapa, jolla Gösta Sundqvist kuvailee asiat luo kappaleisiin väkisinkin pilkkeen silmäkulmaan. Tietenkin on väkisinkin hauskaa, jos joululaulussa "ystävälle" lahjoitetaan joulukortonki.

"Ikävää, synkkää, kylmää, pimeää ja oikein surullista joulua!"

Myöhemmin julkaistu Leevien jouluviisu 'Jouluaattona kännissä', jatkaa samaista surullista linjaa, kun koko suku on juopunut Aulikki-tädin kotiviinistä ja uhataan jo hypätä ensimmäiseen riippuvaan köydenpätkään.

Juice Leskinen jatkaa samaa linjaa 'Kuusessa ollaan'-levyllä ja muutamalla muulla kappaleella. Jos hauskuuden aiheeksi ei riitä se, että herra Leskinen laulaa 'Kulkusia', niin ainakin se, että "härkä heinät ja lapsen syö kaukalollaan" tai kun sian tappaa lopulta veistään teroitteleva isoveli, vaan "ympäristö vatsan happoisen". Hienoja huomautuksia on myös esim. että joulunaikaan tavaratalosta löytyy Taivasten valtakunta tai äijä hakkaa lapsia ja akkaa, kapakan ollessa kiinni.

Miljoonasateen "Kyyneleitä joulupuurossa"-biisissä esitetään Maria ilotyttönä, joka rahtaa hankeen kuukahtaneen meripojan kotiinsa. Hassisen kone laulaa kuolemaa sylkevistä tykeistä ja Jeesus-lapsen nimeen käskevästä majurista, Irwin Goodman vatsahaavan saaneesta joulupukista ja Jope Ruonansuu ensimmäisestä joulusta selvinpäin, jossa muistellaan edellisten joulujen putkareissuja.

Pari poimintaa vielä: yksi hienoimmista joululaulu väännelmistä on Turo's Hevi Geen pikkujouluajasta kertova 'Lauluyö, juhlayö'.

"Lauluyö, juhlayö, päät tyynys kaik on hyö.
Puolet tallel on puurosta vaan, Lassen herttaisen nukkuessaan".

Toki löytyy myös hienoja versioita tunnetuista joulubiiseistä, kuten Hectorin 'Varpunen jouluaamuna' tai 'On Marialle syntynyt poikalapsi', Sami Saaren 'Maa on niin kaunis' tai Ismo Alangon, Toni Wirtasen ja kumppanien versio 'Tiernapojista'. Eikä pidä unohtaa Eppujen järkyttävän ripeää punkversiota kappaleesta 'Heinillä härkien kaukalon'.

Tässä nyt oli muutama poiminta minun ehdottomista feivöritti-joululauluista. Minun joululauluni eivät ole silkkaa pimpeli-pompelia ja nyyh-nyyhiä; se on myös tavallisen arjen katsomista joulun kiertoutuneiden lasien läpi. Hyvää joulua itse kullekin säädylle!

"Viimein aamuyöllä joulupukki lappiin suunnistaa.
Rundi taas on tehty, vapaa-aikaa pukki viettää saa.
Tunturin kupeella pienessä tönössä kevääseen saakka on sankari hönössä,
alkaa parannella lahjatonta maailmaa."

Cheek, tuo nuori rapkoltiainen, on varmasti tullut tutuksi jokaiselle suomalaiselle. Tämä teksti sivuaa tuota tämän hetken kuuminta miestä/nimeä. Jotkut teistä varmaan ovat huomanneet, että minä olen erityisen mieltynyt suomalaiseen rock-musiikkiin, tai on käsitys "rock" on häilyvä, sillä onhan Suomessa sentään muutakin hyvää musiikkia. Vaikka mielimusiikkiini kuuluukin esim. Juice tai Eput, olen silti löytänyt "nykymusiikista" monia hyviä nimiä. Niihin ei kuulu Cheek.

En suin surminkaan halua itse miestä mollata, mutta jos suomalaisen musiikin nykytaso on sitä mitä Cheek edustaa, ollaan kyllä ihan hakoteillä. Ymmärtäähän sen, että nuoren artistin suuhun sopii laulaa kuinka paljon hänellä onkaan naisia, rahaa ja valtaa. Tästä myös Cheek laulaa, yhden tuotannollisen verran. Joku moukka sanoisi suoraan, että Cheekin musiikki on täyttä paskaa, mutta minä en sorru siihen, sillä täytyyhän myöntää, että esim. "Timantit on ikuisia" on kerrassaan tarttuva. (Tätä ei pidä sekoittaa Bond-filmiin 'Timantit ovat ikuisia', sillä tässä elokuvassahan kieliasu on oikea!)

Sanon siis, että Cheek ei ole paskaa, vaan ei vain "oo mun juttu". Ymmärrän, että jotkut pitävät tällaisesta nuoresta sankarista, joka suoraan sanottuna saa kusipäisyyden piirteitä laulaessaan kaikesta edellämainitusta. Rap ei "oo mun juttu" ja vielä sen paskatynnyrin pohjalta kaivetaan niinkin huonoja artisteja edustamaan kuin Cheek, niin siitä ei todellakaan tule "mun juttua". Ehkä melodiat tosinaan pistävät päätään esille, mutta sanoitukset ovat sellaista lässynläätä ja sellaista kuraa ettei niitä (mestaria lainatakseni) pitäisi julkaista edes vapun aattona.

Cheekin musiikista en siis pidä, mutta täytyy nostaa kaverille silti hattua: hän ottaa kaiken irti tästä tähdenlento-urasta. Hyvähän se on takoa kun rauta on kuumaa eli vielä kun jengillä riittää edes vähän kiinnostusta artistia kohtaan, voidaan myydä areena- tai stadionkeikat viimeistä paikkaa myöten täysi. Niillä rahoillahan herra Cheek voikin rypeä mukavasti seuraavat pari vuotta, suoltamalla samaa tuubaa uudessa muodossa mitä tähänkin asti. Ja siitä rahassa rypemisestä onkin helppo ammentaa seuraavien levyjen sanoitusmaailmaa, taas kerran...

Eilen kävimme Akin kanssa perinteisellä "joulunalus-keikalla", tällä kertaa katsomassa Ismo Alangon rundinpäätöstä Kulttuuritalolla. Samalla keikka oli meidän neljäs Alanko-vahtaaminen tänä vuonna, joten eiköhän me anneta Ismon hetki olla rauhassa nyt...

Laajensimme, emme suinkaan tajuntaamme, vaan Helsingin yöelämäkokemuksia peräti kahdella "uudella" baarilla. Legendaarisessa Roskapankissa kävimme naukkaamassa yhdet tuopposet kaiken väenpaljouden seassa. Myöhemmin Cornerin ja Shot Baarin jälkeen päädyimme Milliklubille, mikä täytti kyllä kaikki odotukset paikan suhteen. Niin mukaamme tempautui tässä vaiheessa myös Linda, mainittakoon. Vahvan humalan merkeissä ilta jatkui aina neljään asti, huhhuh!

Julkkiksiakin tuli bongattua! Se kun tällainen tuiki tavallinen suomalainen mieshenkilö näkee itseään ylemmässä arvossa olevan kuuluisuuden, niin onhan siitä kirjoitettava. Nimittäin Alangon konsertin väliajalla Eppu Salminen jonotteli edessäni juomia. Mies tilasi loppujen lopuksi neljä viskiä....

Aamun huonot olot korjasimme picnicissä ja syyshkäydyimme bussi Mäntsälään, vain päätyäksemme päiväunille. Ja mikä siinä on, että aina tulee krapuloissa tehtyä suuria dvd-shoppauksia. Viimeksi tuli hankittua Vares-boksi ja nyt tarttui mukaani taas peräti neljä leffaa.

Päivän biisi: Hassisen kone - Muoviruusuja omenapuissa

Eilen oli sunnuntai, ensimmäinen päivä joulukuuta. Minä lähdin turhaakin turhempaan iltavuoroon neljäksi ja puoleksi tunniksi. Tai hetkinen, ei aivan turhaksi, sillä saihan siitä palkan, joo ja iltalisät, tuplana! Kannatti istuskella siellä melkeinpä pelkästään henkilökunnan kesken. Kauppahan on nyt jouluun asti poikkeuksellisesti yhdeksään asti sunnuntaina auki normaalin kuudeltasulkemisen sijasta. Kovin moni asiakas ei vaan tätä ollut tullut hokanneeksi....

No sain kuitenkin lievän paskahalvauksen, jonka aiheutti -kukapa muukaan kuin Spiderman! Sallinette, että hieman täsmennän. Vapusta asti kaupan katossa on majaillut muutama heliumpallo kuin merkkinä siitä, että aina on aihetta juhlaan. Eilen kuitenkin päätti Spiderman-pallo laskeutua maantasalle. Muutenkin hiljaisessa kaupassa ei asiakkaita ollut näkyvissä ja sitten sivusilmällä näin kuin maata pitkin lipui aavemaisesti jokin. Säikähdin pahan päiväisesti, mutta sitten huomasin sen olevan vain pallo, joka lipui määrätietoisesti maan kamaralla kassalinjaston ohitse, vieläpä käsi ojennettuna menosuuntaan.

Nyt sen sijaan on maanantai ja ahdistava, puultamaistuva arki. Masentaa oikein olan takaa, mutta onhan tässä ollut jo monta kohtuu hyvää päivääkin, täytyy välillä olla paskakin päivä. Tällä viikolla olisi tiedossa taas Alangon konserttia ja ensi viikolla mahdollisesti firman pikkujouluja.

Päivän biisi: Juice Leskinen - Graniitti hikoilee.

Onko mielikuvituksen puute vain mielikuvituksen tuotetta?

Joulu lähenee uhkaavasti ja alkaisi viimeistään olla se aika kun pitäisi lahjoja ostaa. Yleensä olen ostanut lähimmille sukulaisilleni kaikille lahjat, eli yhteensä 5 lahjaa tai no on tästä aikaa kun olen viimeksi niille kaikille ostanut ja voi sitä tuskaa. Voi sitä mielikuvituksen puutetta! Olen ehkä historian huonoin ihminen keksimään lahjoja toiselle ihmiselle.

Kuitenkin perinteeksi on muodostunut ainakin rakkalle naiselleni ostaa syntymäpäivä- ja joululahjat. Se kuuluu jo hyvään käytökseen, että vähän muistetaan merkkipäivänä ja näinä materiaalisuuden valtakausina myös jouluun kuuluu pieni lahjus. Se mitä kyseinen lahjus sisältää on tässä vaiheessa täysi mysteeri.

Mielikuvitus ei vain riitä niin pitkälle, että keksisin jonkin hyvän lahjan, joka olisi mukava, ei tuiki tarpeeton ja ehkä kertoisi jopa pienen tarinan. Mutta kun ei. Koruja ja vaatteita on maailmassa miljoonia, mutta juuri niitä en osaa ostaa. Naiset ovat vaikeita, ainakin noin niinkuin lahjananto-mielessä. Joulupukin elämä on varmaan yhtä helvettiä, puolet lahjanodottajista sentään on naisia.

No ehkä suon itselleni pienen stressauksen, meillä miehillä ei nimittäin ole jouluisin muuta stressattavaa...toisin kuin... kiäh kiäh!

Päivän biisi: Eppu Normaali - Pimeyden tango