IRC-Galleria

Lomalla! Sen verran on huhkittu töitä, että ansaitsin tälle vuodelle ensimmäisen hiihtoloman. Eiku hetkinen, paskat minä mitään hiihdä! Talviloman siis! Eiku hetkinen, eihän tuolla ole enää mikään talvi! Joka tapauksessa tässä vietellään mukavaa yhteensä 11 päivää kestämää lomaa.

Loma aloiteltiin mukavasti edellisessä tekstissä mainituilla juhlilla. Akin ja Jennan tupaantulijaiset yhdistettynä minun synttäreihini toimi loistavasti! Tarjoamiset olivat hyviä, boolia riitti, ihmiset olivat mukavia ja tunnelma loistava! Paikalla oli näin nopean muistikuvan mukaan ainakin 16 ihmistä ja 2 kissaa.

Hiljaisuuden jälkeen painuimme Milliklubin oven kautta Mikonkadun Amarilloon. Perkeleen Milli petti taas! Joka tapauksessa hauskaa oli, täytyy järjestää vastaisuudessakin järjestää jossain tällaisia vähän isompia kemuja. Menoa vauhditti mukavasti 3 loistavaa boolia ja Akin ja Jennan antama yllätyslahjapullo, joka paljastettiin 80% Vergiksi korkkaamisen jälkeen.

Perjantaina katsomaan elokuvaa 'Kummeli V', jonka jälkeen on vuorossa Samuli Putro teemainen musiikki-ilta med Agsu. Teema osuu mukavasti Putron neljännen soololevyn julkaisupäivälle.

Olen kovin itsekriittinen ihminen. Ajattelen ensin muita, sitten itseäni. Itseluottamukseni horjuu tämän tästä. Olen pohjimmilta kovin ujo. Sitten tulee syntymäpäiväni kerran vuodessa ja saatan jo heikkona hetkenä nostaa itseni muiden yläpuolelle. Mutta vain tämän ainoan kerran, kerran vuodessa.

En väitä, että olisin kerran vuodessa totaallinen mulkku, itsekäs kusipää, vaan tänä päivänä vuodessa tuntuu siltä, että "hei, enhän mä nyt ihan turha ihminen ehkä olekaan". Se tuntuu perin hyvältä jopa. Harmi, että synttärit on vaan kerran vuodessa. Tai harmi, etten saanut taaskaan itseluottamusta lahjaksi. Kuitenkin tämä on vuoden se päivä kun olen sujut itseni kanssa ja uskallan ohittaa epvarmuuteni mielessäni. Harkitsin tänään jopa oman videoblogin perustamista. Mutta enhän minä ole tarpeeksi kuvauksellinen... eihän mulla riitä juttuja kerrottavana... ketä kiinnostaa mun jutut... en ehkä edes osaa editoida tarpeeksi hyvin...

Jumalauta mä oon vanha! Viime vuonna luulin, ettei ole mitään vanhempaa kuin 22 vuotta täyttänyt, mutta sitten tänään, BANG, 23 tuli mittariin. Vaikkei minulla varsinaista peterpan-maista asennetta aikuisuuuteen olekaan, niin väitän kyllä että henkinen kasvuni tuskin tulee tästä enempää aikuisuuteen vivahtamaan. Ja hyvä niin. Tai sitten tämä on vaan tätä perus teinikapinaa järjestelmää vastaan.

Lindan seurassa rauhallinen kotipäivä. Viltsu kävi kahvittelemassa. Mummi kävi kahvittelemassa. Lauantain yksinäisen baarikierroksen jälkeen ei kyllä olisi vieläkään kahvia sakeampi maistunutkaan. Mutta viikonloppuna olisi luvassa Tuparit / Synttärit! Mahtaa tulla melkoiset juhlat, vaikka eihän nyt minua tarvitsisi juhlia . . . ;)

Rattoisia illanviettojamme on mukava muistella ja niistä on vielä mukavampi kirjoitella. Tällä kerralla pidimme Lindan, Akin ja Jennan kanssa huisin Toy Story-maratonin. Joskin kolmosleffan katsoimme vasta seuraavana päivänä koska Putous (tai sitten vanhuus).

Väittäisin, että teimme Lindan kanssa erinomaista pizzaa ja siis kyllä, nyt uskallan laskea jopa itseni tekijäksi enkä vain apumieheksi tai sivustaseuraajaksi. Mukaan kuului sitten myös alkoholia, joka vauhditti iltaa mukavasti.

Koska en saanut Lindaa raahattua perjataiselle Mikko Alatalon keikalle (en ymmärrä miksei se halunnu mukaan?!?!), olikin suotavaa, että hän liittyi seuraamme edes Cotossa soittaneen Heikki Silvennoisen keikalle. Kyllä! Me nähtiin ainut ja oikea Kummeli-mies ja äärettömän taitava blues-kitaristi Silvennoinen meidän tuppukylässä!! Jotku vaa osaa soittaa... Edellisen kerran olemme seuranneet miehen blues-vetoa Akin kanssa Tampere-talossa vuonna 2009. Ilta jatkui tien toisella puolella, toisessa kapakassa, jossa taas lainehti tuttumeri kuin myös alkoholikin.

Tänään oli aikas huono olo, mutta ei niin huono, etteikö sitä pizza, hamppari ja suklaakakku voinut parantaa. Pariskunta A&J lähti poijes neljän paikkeilla ja meillä jäi vielä aikaa Lindan kanssa hypätä Harry Potterin ihmeelliseen maailmaan. Joo voi luoja, miks ostin Lindalle ne kaikki joululahjaks?!? Nyt joudun kattomaan niitä ainiaan!

Päivän biisi: Irwin Goodman - Mutakuono ja lakupelle

Tähän tulee tiivistelmä kaikesta kivaista mitä on mennyt ja mitä on tulossa. Teksti siis on täynnä randomi aivopieruja ja satunnaisia huomautuksia elämästäni. Joka ei siis kiinnostaa tuskin ketään, joten älkää lukeko tätä!

Ensiksi saimme kuningas-idean Akin kanssa ja ryhdyimme järjestämään kahdenkeskisiä musiikki-iltoja, joissa seikkailevat vuoroin pääosissa molempien suosimia artisteja. Kahlaamme läpi artistin/bändin tuotantoa ja videomateriaalia, tietänkään unohtamatta juomapeliä jostain artistin biisistä. Tähän mennessä iltojen kohteeksi ovat päässeet Red Hot Chili Peppers ja Juice Leskinen.

3 vuotta tuli Lindan kanssa täyteen! Juhlimme tätä merkkipäivää, joskin hieman jäljessä rauhallisissa merkeissä. Joo ja hankinnassa olisi nyt (vihdoin!) oma, yhteinen koti Järvenpäästä tämän vuoden puolella. Hakemukset on jo vetämässä.

Näin pitkästä aikaa (tai ainakin ekaa kertaa tänä vuonna) Viltsua ja tarkoitus olisi tänään jatkaa jo kolme vuotta jatkunutta James Bond-maratonia. Hitaasti, mutta äärettömän varmasti... Ja ehkä mennään kesällä roadtripille Norjaan, jos lomat sallii.

Lisäksi päätimme yhteistuumin yhdistää Akin ja Jennan tupaantuliaiset sekä minun synttärini. Pistetään nämä mainiot juhlat yhteen ja saamme aikaan yhdet suuret pippalot tämän kuun lopulla. Hyviä ideoita pulpahtelee vielä näin vuosien kuluessa ja pään harmaantuessa.

Odotettavissa on vielä tässä kuussa Samuli Putron uutta levyä ja myöhemmin keikkaa Tavastialla. Joo ja uutta Kummeli-elokuvaa, joka toivottavasti on parempi kuin edellinen. Alivuokralainen jätti riman aika matalalle. Ja vielä Mäntsäläkin osaa yllättää: ensi viikonloppuna pitäisi olla trubaduurien kuningas Mikko Alatalo Club Ladyssa ja seuraavana päivänä tien toisella puolella Heikki Silvennoinen.

Päivän biisi: Välikausitakki - Vittu

On luonnollinen jatkuma edellisen tupakka-vuodatuksen jälkeen kirjoittaa alkoholista (joskin alkoholi-vuodatus kuulostaa lähinnä hyvän aineen väärinkäytöltä).

Minä nautin alkoholia ja nautin alkoholista. Enkä ole edes ainoa Suomessa, jolle perjantai ja lauantai on mainioita otto-päiviä, nollaus-päiviä, viihde-päiviä... yms.

Suomi hypetti kun kieltolaki päättyi 1932 ja Alko perustettiin. Suomi juhli kun Alkon tiskillä asioinnin sijaan tuotteet tulivat esille ja vapaasti hypisteltäviksi. Suomi hurrasi kun keskiolut vapautui 60-luvun lopussa ja tuli markettimyyntiin. Myöhemmin nämä miedommat juomat oli saatavana myös kioskeista; hurraa-huudot kajahtelivat silloinkin. Suomi riemuitsi kun baarien aukioloaikoja venytettiin kahden kieppeiltä aina neljään asti 1980-luvulla. Suomalaiset ovat alkoholinnautiskelijoita ja viinallaläträäjiä ja kaikkea tältä väliltä, emmekä me voi sille yhtään mitään. Tämä tapakulttuuri on imeytynyt meihin jo äidinmaidossa, jossa varmaan oli prosentteja jo siinäkin.

1990- ja 2000-luku olikin Suomessa vapaan alkoholin riemujuhlaa, vaan nyt aletaan taas mennä huonompaan suuntaan. Ensin rajoitettiin alkoholin myyntiä kello yhdeksän jälkeen aamulla. Nyt eduskunnan pellet ehdottavat, että myyntiaikaa rajoitettaisiin alkavaksi kello 11. Samalla sunnuntaimyynti loppuisi ja viinaa saisi perjantaisin ja lauantaisin vaan kuuteen asti (normaalisti siis yhdeksään).

Yli 18-vuotiaan on lain mukaan näytettävä paperit kassalla putelin ostamisen yhteydessä ja nyt huonompaan suuntaan mentäessä "alle 30-vuotiaan näköisen" on näytettävä paperit.

Nyt vuoden alusta samat ryönät nostivat alkoholin hintaa ja aikovat taas rajoittaa baarien aukioloaikoja. Epäilen vahvasti, että näiden tätien kukkahattujen alla on pelkkää tyhjää. Suomalaisten alkoholinkäyttöä yritetään rajoittaa näillä kaikilla edellämainituilla tavoilla, mutta eihän se niin mene. Tämä johtaa väistämättä trokaamiseen ja yhä useampi käy hakemassa viinan rapakon takaa. Tässä yhteydessä tarkoittaen siis Viroa. Pienellä vaivalla saa Super Alkostakin miltein puolet halvemmalla puolen vuoden viinat.

Näissä rajoituksissa ei ole järjen hiventä. Samalla voisi komentaa lintuja olemaan lentämättä. Ei mikään ole näin yksinkertaista kuin nämä herrat ja tädit pienissä aivoissaan pohtivat. Väittäisin jopa, että kaikkien näiden mahdollisten rajoituksien jälkeen suomalaiset juovat enemmän. Jos esim. myynti loppuu lauantaina klo 18:00 ja sunnuntaina ei saa myydä niin minä ainakin rahtaan alkoholia himaan kaksin käsin lauantaina, ettei vaan lopu kesken. Järki käteen... ja pullo toiseen käteen.

Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku.

Tupakointi vahingoittaa sinua ja vakavasti ympärilläsi oleviasi.

Miksi tupakoinnista on tehty uskomaton tabu, Stalinin ja Saatanan adoptoitu poika, josta puhumista kartetaan kuin spurgua kadulla? Olen toki sitä mieltä, että minulla on paljon viihtyisämpää matkustaa bussissa tai lounastaa ravintolassa kun ei sieraimiini leyhyä ellottavaa savua, mutta että aletaan kieltää jo kadulla tupakointia, se menee yli fiktiivisen hilseeni! Tai että kaupassa piilotetaan tupakka-askit koneiden ja numeroiden taakse, ettei lapsukaiset saa tupruttelun himoa. Illalla sama nassikka näkee Liisa ihmemaassa-leffan opium-toukan tai Muumipapan piippu kädessä, ja se siitä.

Itse en käytä tupakkaa, enkä ole sitä koskaan edes kokeillut. Monesti olen kehaissut aloittavani polttamisen 18. helmikuuta 2091. Silloin täytän 100 vuotta ja yksi keuhkosyöpä tuskin tuntuu enää missään. Toisaalta olen joutunut tupakoimattomuuden myötä tekemään myös uhrauksia: kun koulussa tai muualla kaverit menivät röökille, jäin minä yksin sisälle. Väitän jopa, että olen tupakoimattomuuteni takia katkaissut suurimman osan piireihin joutumisistani. Valinta on kuitenkin tehty, enkä sitä näin jälkeenpäin ole katunut.

Olen uhri. Olen passiivisen tupakoinnin uhri. Niin monta kertaa olen köhinyt baarin tupakkahuoneissa ja värissyt ulkona korsteenin lähimaastossa, mutta ehkä tällaisen myönnytyksen suon itselleni. En kuitenkaan ole mitenkään tupakkaa vastaan; käyttäköön ketkä käyttävät! Ehkä kuitenkin varuiksi voisin pitää kuukauden mittaisen passiivisen tupakkalakon...tai ainakin peittää käsivarteni nikotiinilaastareihin...

Toisaalta minua ärsyttää kun näkee nuoria polttamassa tuota syntikäärettä. "Jess! Olen cool" ja "LOL, nyt en kyl pääse täst eroon". Ajatus 'cooliuden' takia polttamisesta ällöttää enemmän kuin itse tupakka. Silti valitettavan usein tällaisiakin tapauksia näkee. Aloittanut polttamaan nuorena koska kaveritkin aloitti, ja sitten se on jäänyt tavaksi eikä kehdata myöntää olevansa umpikoukussa. Niin se vain menee, miettikäähän.

Pari vuotta taaksepäin kakaralauma suunnisti luokseni ja kysäisi haenko heille tupakkaa kun on "niin kauheat niksat". Totesin keskenkasvuisille voivani hakea heille pullotolkulla viinaa, mutten askiakaan tupakkaa. Jäi hakikset saamatta...

Tupakoinnin rajoittuneisuuden lisäksi voi äimistellä hintaa, joka tänä päivänä on pilvissä (varsin osuva vertaus). Varmaan niillä kympeillä, joilla saat muutamia röökiaskeja, olisi paljon parempaakin käyttöä, mutta kun ei niin ei. Se on ostettava. Tavasta, tottumuksesta ja tietenkin jatkuvan cooliuden ylläpitämiseksi. Köh köh!

Viime vuonna tuli ahkerasti käytyä lenkeille ja oli täysi yritys päällä pudottaa kiloja pois tästä minun "normaalipainoisesta" kehosta. Painoni on ollut pitkän aikaa samaa luokkaa, mitä nyt intti tiputti sitä reippaasti, enkä ole monista yrityksistä huolimatta saanut tiputettua sitä. Pidän sitä henkilökohtaisena loukkauksena jos joku kutsuu minua "normaalipainoiseksi", sanoisi mieluummin suoraan, että "läski saatana!". Tai no niin, en miellä itseäni lihavaksi vaan en suin surminkaan myöskään laihaksi. Ehkä sitten olenkin normaalipainoinen.

Kuitenkin viime kesänä tein lenkkiä noin 6 kertaa viikossa ja oli myös jonkinnäköinen kuntoiluohjelma tukena ja niin vain kävi, että lihoin 2 kiloa. Ennen joulua pidin taas perinteisen 2 kuukautta kestäneen lakkokuurin. Olin syömättä roskaruokaa, herkkuja tai mitään mitä lasken makeaksi tai rasvaiseksi. (Ehkä itsekuri-kuuri on parempi nimi, sillä vieroksun kaikenlaisia laihdutuskuureja). Myös tämä kaksikuukautinen (hehe, kuukautinen) käsitti jonkinasteisen treenailuohjelman, vaan enpä laihtunutkaan taas yhtään!

Ehkä minut on vain tuomittu sen-vähemmän-laihan-kaverin rooliin, eikä paino tule tästä koskaan enää tippumaan. Kuntohan mulla on perin heikko ollut aina, joten hien saavuttaminen ei todellakaan vaadi mitään ihmetemppuja. Mutta koska olen sisimmässäni äärimmäisen laiska ihminen, niin kai minun kuuluu sitten olla myös ulkoisestikin äärimmäisen laiskan näköinen. Läski kuittaa!

Päivän biisi: Sir Elwoodin hiljaiset värit - Paha rotu

Hei.

Jo tästä ensimmäisestä sanasta voin päätellä, että tästä tekstistä on tulossa pitkä. Aion nimittäin puhua suosikkinäyttelijästäni, suuresta idolistani Jim Carreysta. Samalla teksti toimii 23 elokuvan arvosteluna, eli lienee kohtuullista, että siirrymme asiaan pikimmiten.

Herra Carrey astui nuoren RaskNaksin elämään 2000-luvun alussa kun näin sen suurimman naamanvääntelyelokuvan, 'Valehtelija, valehtelijan'. Kaikille, jotka minut tuntee ei liene epäselvää, että nauroin tuolle koheltelulle ja fyysisen komedian klassikolle. Joku kavereista huikkasi, että sama näyttelijä on myös tuoreessa 'Me, kaksi ja Irene'-elokuvassa, jonka riensin vuokraamaan (vai peräti ostamaan?). Kuitenkin tämän K-15-elokuvan sisältö aukesi vasta vuosia myöhemmin. Eihän 12-vee kakara voinut ymmärtää vielä mitään kiroilusta, dildoista tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Mutta tutun näyttelijän hassuttelut naurattivat. Siitä se lähti.

Carreyn suosi rävähti käyntiin vuonna 1994, jolloin ilmestyi peräti 3 klassista Jimin komediaa; 'Ace Ventura -lemmikkidekkari', 'The Mask -naamio' sekä 'Nuija ja tosinuija' ovat kaikki taattua älyvapaata komediaa Jim Carreyn maustamalla omalla huumorillaan. Lienee siis selvää, että tuo trio on minunkin listoilla hyvin korkealla. Huima jatko-osa 'Ace Ventura -luonto kutsuu' itseoikeutetusti myös. Klassisia sanallisia heittoja, Carreyn tuttuja eleitä ja ilmeitä sekä puhtaasti loistavat juonet. Kuka ei pitäisi näistä?

Pellellä on tietenkin myös se toinen puoli. Ei kukaan voi ikuisesti tehdä toisintoa itsestään eri hahmon muodossa ikuisesti. Carreyn draamapätkät olivat nuorempana puuduttavaa katsottavaa, mutta nyt netkin sykähdyttävät eri tavalla. Juonellisesti loistava 'The Truman Show' hämmästyttää kerta toisensa jälkeen, 'Man on the Moon', kunnianosoitus toiselle suurelle komedialegendalle , Andy Kaufmanille, toimii Jim Carreyn näyteltävänä pelottavan hyvin ja jopa yksi inhokeistani, 'Tahraton mieli', ansaitsee kiitosta Carreyn uskottavan ja sympaattisen roolisuorituksen vuoksi. Kahden tunnin draamapätkä 'The Majestic', oli joskus pikkuisena niin puuduttava, että jätin VHS:n suosiolla homehtumaan hyllyyni. Tänä kesänä katsoin sen melkein kymmenen vuoden jälkeen ja vanhan mieli suorastaan herkistyi.

Todellinen musta lammas on Carreyn uran miltein suohon ajanut 'Sähköputkimies'. Muutaman hauskan kohtauksen jälkeen ei leffasta jää muuta kuin metallinen maku ja hämmästynyt olo. 'Batman -forever'-elokuvan Arvuuttajan rooliin ei mielestäni Jim istunut yhtään. Jokerina olisi ehkä vielä mennyt läpi, mutta tuttu "Ventura-guy" pomppimassa timmissä puvussa vihulaisen roolissa ei tuntunut uskottavalta. Tuoreempi 'Herra Popper ja pingviinit' kuuluu myös tähän ei-niin-hyvin-rooliin-istuvat-sarjaan. Tai sitten olen vain kasvanut ulos perhekomedioista.

'Bruce -taivaanlahja', 'Taalat taskuun Dick & Jane' ja 'I love you Phillip Morris' kuuluu tähän uudempaan 'ihan jees'-sarjaan, ensiksi mainittu näistä tietysti ylinnä. Trilleri 'Numero 23' menee kanssa, vaikka siinä loistaakin enemmän juoni kuin mainio kuminaamamme.
Enemmän lapsille suunnatut jouluelokuvat 'The Grinch' ja 'Saiturin joulukin' ovat kerran nähty, mutta arvostuksestani niitä leffoja kohtaan kertoo se, että ne ovat ainoat Carreyn pätkät joita ei löydy hyllystäni. 'Surkeiden sattumusten sarja' sen sijaan yllätti minut positiivisesti. Elokuvan tragikoominen juoni ja upea lavastus yhdistettynä perintöä havittelevaan kieroon Jimin hahmoon toimii!

Ja vielä pisteenä I:n päälle mainitaan nämä muutamat tuoreemmat rainat. Yksi kaikkien aikojen suosikeistani on 2009 ilmestynyt 'Yes Man', josta muinoin täälläkin hypetin. Se on kertakaikkiaan sellainen positiivinen annos, että jää hyvä maku suuhun moneksi viikoksi. 'Incredible Burt Wonderstonessa' Carreyn sivurooli varastaa huomion Steve Carellin pääroolista jokaisessa kohtauksessa, joka oikeastaan on myös juonessa näin. Pahnanpohjimmaisena vielä Carreyn sivurooli elokuvassa 'Kick Ass 2', jonka katsoin juuri ennen kuin aloin tätä kirjoittamaan. Tätä löysää toimintakomediaa ei edes Jim Carrey pystynyt pelastamaan, älkää katsoko!! Kuitenkin luon katseen suosikkinäyttelijäni tulevaisuuteen avoimin mielin, tänä vuonna on nimittäin tulossa jatko-osa 20 vuotta sitten ilmestyneelle 'Nuijalle ja tosinuijalle'. (!!!)

Jaaha, näin siinä vaan kävi, että kun tekstiin änkee liian paljon tavaraa, siitä tulee mielenkiinnoton. Olisin toki voinut tehdä jokaisesta elokuvasta erilliset arvostelut, vaan päätin kuitenkin ahdata ne kaikki samaan lausemereen. Syynä tähän on se, että nämä kaikki elokuvat ovat tärkeitä ja muodostavat ehjän kokonaisuuden näyttelijäidolistani, Jim Carreysta.

Kuumuus. Kuumuus, joka oli seurauksena tiiviistä tunnelmasta, jännityksestä ja alkoholista. Odottavien ihmisten silmät. Kitaran viritys pienessä mölyssä ja sitten aloitus. Ja kun soitto lähti kulkemaan, se vei mukanaan ja keikka sujui hyvin. Melkein väittäisin olleeni liekeissä, mutta olen sen verran itsekriittinen ihminen, etten moista voisi tuoda ainakaan julki.

4-5 lyhykäistä settiä ja Eppuja encoreksi. Väittäisin soittaneen toista tuntia yhteensä. Yleisö tykkäsi, minä tykkäsin ja kaikilla oli hauskaa. Aikaisemmin olen tehnyt näitä "vähän suurempia" keikkoja sukujuhlissa, eräissä häissä sekä tutuntutun 50-veejuhlissa. Nyt tilaisuus oli intiimimpi ja luojan kiitos oli sen verran pieni tila, että ääneni kantoi.

Ilta jatkui vahvasti alkoholipitoisissa tunnelmissa ja Ladyyn tottahelvetissä jatkoille. Kerrankin mukava pokekin kruunasi mukavan illan. Ja tietysti blackjack-pöydästä tulleet muutamat kympit olivat plussaa. Ja mikäli äitiin on uskominen (miksei olisi?) nukuin yöllä tunnin vessan lattialla. Se viimeistään vahvisti ajatuksen, että ilta oli onnistunut!

Päivän biisi: Sir Elwoodin hiljaiset värit: Älä mee

Unohdinkin edellisessä tekstissä päivitellä, hämmästellä, marmattaa ja valittaa VR:n toiminnasta. Ennen uutta vuotta matkustin Helsinkiin hinnalla 10,40€ (hyi helvetti!!!) ja nyt eilen tulin sieltä takaisin hinnalla 10,60€ (hyi saatana!!!!!). Kuten edellisenäkin vuonna, VR sekä HSL nosti hintoja jälleen 0,20 sentillä.

Jo ennestään hinnat olivat selkeää riistoa, mutta vuosittainen hinnan nousu on jo selkeää vittuilua uhriksi joutuneita matkustajia kohtaan. Ja miten tämä kaksytäsenttiä parantaa asiakkaiden matkaa? -Ei mitenkään. Samat kusella ja purukumilla kyllästetyt penkit, nyrpeät tarkastajat ja konnarit ja yhtä paljon viivettä junien aikatauluissa.

Maksamme siis turhasta ylisuuria hintoja, jotka käyvät kirjaimellisesti vuosi vuodelta kalliimmiksi. Mielestäni olisi ollut suotavaa, että kyseinen kalliilla ostettu piljetti olisi käypä matkustamistarjoituksiin seuraavat 2 päivää. Vaan ei, sama 120 minuutin käyttöaika koreilee vihertävässä lipussani.

No tämä tietysti johtaa siihen, että yhä useampi matkustaja menee pummilla kohteeseensa. Ja 80 satunnainen sakkomaksu (vai nousiko sekin nyt sataseen?) tulee näin ollen melkeempä halvemmaksi kun jokakertainen lipun osto.

On perin kornia, että julkisilla matkustaminen on kohta kalliimpaa kuin taksimatkat, etenkin kun 7 lumihiutaletta tai kolme vaahteranlehteä raiteilla pysäyttää VR:n junan matkan kuin 'Stop'-merkki autokoululaisen. Pöh!