IRC-Galleria

Pelipassista ei ole vieläkään mitään tietoa, mutta valmentaja kertoi iloiset uutiset tänään harjoituksissa; mun nimen saa laittaa kokoonpanolistaan ensimmäisen kerran joulukuun alussa.
Sääli, joukkueen kannalta nimittäin..
No eihän siinä mitään, treenataan nyt pari kertaa viikossa huvinvuoksi ja yritetään näyttää koutsille että motivaatiota kyllä on. Tosin tämä viikko on jo kolmas yhden harjoituksen viikko putkeen, perjantaisin kun on aina muita kiireitä.. Tänä perjantaina se kiire on Arminia Bielefeld-Rot Weiss Ahlen. Eipä haittaa yhtään.

21. kerran järjestetty Bielefeldin palokuntien organisoima juoksutapahtuma keräsi mukavasti sekä osallistujia että katsojia vain muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle pienelle paloasemalle ja sen läheisyyteen. Tapahtuma alkoi lasten yhden kilometrin matkalla, sitten oli vuorossa kaikille halukkaille suunnatut 5 ja 10 kilometrin lähdöt ja viimeisenä palokuntien joukkuekilpailu. Tapahtumalle kuulemma tyypillinen vesisade löysi jälleen kerran tiensä paikalle ja jaksoi vaivata lasten kilpailun ajan, mutta laantui sitten ja aurinkokin näyttäytyi jonkun aikaa.

Porukkaa oli luonnollisesti kuin Salpausselällä ja hyvä että joukkoon sopi ja eteenpäin pääsi, kun viiden kilometrin lähtölaukaus pamahti. Parisataa metriä kun joutui lönköttelemään ja varomaan ettei liiskaa pienempiä tai törmää isompiin, piti nostaa vauhtia reippaanlaisesti radan ainoaan kunnon ylämäkeen. Puolen kilometrin kohdalla sitten tiesikin jo, ettei tämän päivän juoksusta tulisi kesää, saati sitten talvea. Ei toimineet kädet, saati jalat, tankkauskin oli ollut olematonta, kylkeen pisti, askel lipsui, aurinko häikäisi jne. Olin sentään muutamat venytykset tehnyt ennen starttia. Vauhdinnostovaihe jäi lyhyeen ja nopeasti porukkaa alkoi urakalla lappaa ohi oikealta vasemmalta, hetken päästä enää oikealta kun päätin ettei vasemmalta ainakaan kukaan tulisi ohi ja siirryin sille reunaa tietä.

Pari kilometriä ennen maalia ei voinut kuin katseella seurata, kun pari polvenkorkuista poikaa painoi ohi kuin raketit. Itse ei pystynyt mitenkään juosta kovempaa vaikka halua tietysti olisi ollut. Siinä sitten taas taisteltiin oikein kunnolla että jaksoi maaliin asti.

Alle kilometri ennen maalia sain vähän kohotettua vauhtia ja alamäkiosuudella vauhti tietysti hieman kiihtyi lisää. Pikkupojatkin olivat jääneet taakse, mutta toinen pinkoi vielä alamäen jälkeen hippulat vinkuen ohi. Olihan se ihan mukava tulla maaliin hirmuisten taputusten saattelemana, kun kadun varret olivat täynnä ihmisiä. Ei vaan paljon naurattanut kun tuntui ettei juoksemisesta ollut tullut mitään ja kunnon aikaa sentään lähdin hakemaan.

Maaliintulosta oli ehtinyt vierähtää jo hyvä tovi, kun joku sitten ehdotti että mennäänpäs vilkaisemaan tuloksia. Kaikkien muiden sijoitukset löytyivät helposti, mutta oman etsimiseen meni kiitettävästi aikaa ennen kuin sattuii silmiin. Jos olisi taas viitsinyt, niin olisin nauranut ties kuinka paljon katsoessani sijoitusta ja aikaa, mutta tyydyin vain pieneen hymyyn. Aika 23:31 ja sijoitus 68. Oman sarjan viides.. Ja tollasella esityksellä! Hyvä että eteenpäin jaksoi mennä! Tuli taas ihmeteltyä, että miten ihmeessä pystyin reilu viikko sitten juoksemaan 10 kilometriä aikaan 47 minuuttia, silloinhan käytännössä juostiin kaksi tuollaista pätkää ilman pysähdyksiä ja nyt oli jo tuskaista tuonkin juokseminen. Ihmeiden aika ei vieläkään ole ohi...

Myöhemmin kävin vielä katsomassa yhteisosallistujamäärän; vitosen juoksi 276 ihmistä ja kympin 165, yhteensä siis 441.

Sain kulutettua iltapäivän hyvin äkkiä kaupungilla kauppoja kierrellen. Mukaan tosin ei lähtenyt kuin uudet futiskengät, mutta niitä lähdin alunperinkin hakemaan. Lisäksi käytiin perheen äidin kanssa pankissa hoitamassa tilinavauspaperit kuntoon, jotta Rotarit pystyy maksamaan kuukausirahan. Kotona oltiin vasta vähän viiden jälkeen ja kuudelta alkoi juoksulenkki.

Päätin jo viikko sitten hidastempoisen viiden kilometrin lenkin jälkeen, että seuraavalla kerralla lähdetään kokeilemaan kymppiä. Niin myös tein. Alkuvauhti oli juuri sopivaa kärjessä ja siihen peesiin lähdin katsomaan miten äijän käy. Jotenkin tuntui muiden ajattelevan, että "toi kyllä tappaa ittesä tällä alkuvauhdilla". Okei, niin tapoinkin. Neljä kilometriä meni erittäin kevyesti, se tuli täyteen kun kiersimme Sparrenburgin linnan ympäri.

Kilometrit alkoivat yllätys yllätys pidentyä pidentymistään viidestä kilometristä eteenpäin. Juoksin kahden muun miehen kanssa neljästä kilometristä eteenpäin erittäinkin kelvollista vauhtia. Siinä vaiheessa, kun kiersimme erään pellon ympäri ja kaverit juoksivat metsän siimekseen, alkoi kieltämättä toivoa matkan loppumista mahdollisimman äkkiä. Mutta vain syvemmälle metsään juostiin ja kunnon tie muuttui pieneksi poluksi, mitä tosin oltiin juostu jo pellon reunassakin hyvän matkaa. Ja etenkään tuossa vaiheessa ei missään nimessä anneta enää periksi, vaikka vauhti olisi mitä ja sydän ollut kurkussa jo muutaman kilometrin. Toivoin vain ettei kaksikko enää hirveästi kiihdyttäisi, etten jäisi jälkeen.

Enkä jäänyt. Kun sitten pääsimme metsän suojista takaisin tutulle maantielle, mitä olin juossut kahtena edellisenä viikkona vitosen lenkillä, olo muuttui hyvin huojentuneeksi; enää ei olisi kuin puolisen kilometriä matkaa jäljellä, joten ei kun täysillä loppuun saakka. Maantieltä käännyttiin jälleen noin sadan metrin jälkeen metsään, mistä juostiin pienen nousun jälkeen pitkä alamäki metsän reunaan, josta on enää sata metriä lähtöpaikalle. Alamäessä annoin mennä urku auki niin paljon kun jaloista vielä lähti.

Olin ajatellut matkan aikana, että sitten kun homma on ohi, niin varmasti pistää niin julmetusti koko yläkroppaan kun vain voi. Matkan aikana pisti välillä oikeaan kylkeen, välillä vasempaan ja välillä keskelle rintaa. Mutta kun lenkki oli ohi, ei pistänytkään yhtään mihinkään, ainoastaan hiki virtasi kiitettävästi. Lisäksi tuli venyteltyä kiitettävästi jo odotellessa perheen vanhempia takaisin, tuntui jaloissa sen verran mukavasti.

Kerrottakoon nyt sitten vielä se kaikkia kiinnostava asia; aikaa kului itsellä tuohon lenkkiin 47min...

Tapaaminen Rotareiden kanssa sujui mukavan leppoisasti Bielefeldin luonnontieteellisessä museossa, jossa oli jos jonkinmoista infoa mitä miljoonien vuosien aikana on tapahtunut, sekä paljon täytettyjä eläimiä, mainittakoon nyt vaikkapa jääkarhu, pingviini, kettu, jänis, susi ja orava. Cocktailtarjoilu esittelykierroksen jälkeen oli meille nälkäisille nuorille lottovoitto, paitsi intialaiselle Husainille, joka on muslimi. Lähes kaikissa tarjottavissa oli nimittäin sianlihaa. Siitäkös Ecuadorin lähettiläs Juan innostui ja naureskeli Husainille tämän kohtaloa. Juanin hymy kuitenkin hyytyi nopeasti, kun hän kokeili miltä maistuu saksalainen juuston ja vaaleanleivän sekoitus, mitä se sitten lieneekään. Kaikilla muilla sitä vastoin oli siinä vaiheessa hauskaa, kun Juan yritti olla oksentamatta tätä herkkupalaa ulos. Juuri ja juuri hän sai sen nieltyä.

Kielikurssilla meitä oli yhteensä 12 ja uusia tuttavuuksia olivat tytöt Brasiliasta, Venezuelasta, Koreasta ja Taiwanista sekä pojat Chilestä, Meksikosta ja USA:sta, kaikki ovat kaupungin toisessa suuressa koulussa. Reilu kolmetuntinen ei ollut ollenkaan niin pitkästyttävä mitä olin ennakkoon ajatellut, vaikka eihän se nyt mitään herkkua ole "opetella" sanomaan oma nimi ja asuinpaikka ym.. Juttelin toisen opettajan kanssa tauolla ja hän sanoi, että mulle kyllä katsotaan tarpeeksi vaativia tehtäviä kun kurssi pääsee vauhtiin, pääasiassa kuunteluja ja tekstin ymmärryksiä. Erittäin hyvä.

Kielikurssin aikataulut helpottivat huomattavasti päätöstä siitä, missä joukkueessa jatkan futaamista täällä. Theesenin A-junnut treenaavat kolme kertaa viikossa ja kun matkaa sinne on jonkun verran, täytyy ajatella hieman omaa jaksamistakin, ja jatkaa SV Gadderbaumin riveissä. Gadderbaum treenaa vain kahdesti viikossa, joten jää reilusti aikaa muuhunkin eivätkä opiskelut häiriinny pätkääkään, yhdet Theesenin treenit olisivat olleet saman päivänä kielikurssin kanssa. Tosin, kielikurssi loppuu marraskuussa ja ensimmäinen muutto on edessä joulukuussa, joten portti Theeseniin ei aivan täysin ole suljettu.. Seuraavasta taulukosta jokainen voi sitten päätellä mitä haluaa.

A-junioreiden sarjatasot, korkein ensin:
Bundesliga (pohjois-, etelä-, itä-, ja länsilohko) ARMINIA BIELEFELD
Westfalenliga; VFL THEESEN A1
Landesligen
Bezirksligen
Kreispokal-Wettbewerbe
Leistungsligen
Kreisligen-A; SV GADDERBAUM
Kreisligen-B
Kreisligen-C
Kreisligen-D
Leistungsklassen
1. Kreisklassen

Nyt kun päätän jatkaa Gadderbaumissa, viikko-ohjelma näyttää seuraavalta;
Maanantai: Koulua 9.50-13.15, kielikurssi 15.00-18.15
Tiistai: Koulua 8.00-13.15, juoksulenkki klo 18
Keskiviikko: Koulua 8.00-13.15, Gadderbaumin treenit 18.30-20.30
Torstai: Koulua 8.00-13.15, kielikurssi 15.00-18.15
Perjantai: Koulua 8.00-13.15 + 15.50-16.55, Gadderbaumin treenit 18.30-20.30
Lauantaina tai sunnuntaina Gadderbaumin ottelu

Tällaista tällä erää..

Oli erittäin mukava päästä tutustumaan paremmin muihin vaihto-oppilaisiin, kun perjantaina ei koulussa hirveästi ehtinyt kenellekään jutella. Lisäksi perheiden vanhemmat pääsivät tutustumaan toisiinsa ja vaikutti, että kaikki olivat oikein tyytyväisiä illan päätteeksi. Meille nuorille seuraa piti illan järjestäjän identtiset kaksoset, jotka kummatkin ovat olleet vaihdossa aiemmin, toinen Brasiliassa ja toinen Japanissa. Nyt kummatkin ovat lähdössä hieman kauemmas opiskelemaan, toinen politiikkaa ja toinen lakia. Tervemenoa siis. Minun lisäkseni Bielefeldiin ovat tulleet kaksi tyttöä, Brasiliasta ja Kroatiasta, sekä kaksi poikaa, Intiasta ja Ecuadorista. Venezuelasta tulee vielä yksi tyttö ensi kuun alussa. Kroatialainen on opiskellut jo 8 vuotta Saksaa kotimaassaan ja puhuu sekä ymmärtää lähes täydellisesti, kolme muuta eivät ennen tänne tuloaan olleet osanneet sanaakaan.

Yhdessä vaiheessa illan järjestäjä sitten tuli kyselemään meiltä kaikenlaista. Kun hän kysyi mihin ammattiin aiomme, kummatkin pojat ilmoittivat lukevansa itsensä bisnesmaailmaan. Minulta hän ei edes kysynyt mitään, sanoi vain tyynen rauhallisesti: Olen kuullut, että muutamat jalkapalloseurat täällä haluaisivat ostaa sinut, joten sinusta sitten varmaan tulee ammattifutari? Siinä vaiheessa ei pokka enää pitänyt ollenkaan, mutta pienen naureskelun jälkeen sain selitettyä, että kun palaan kotimaahan niin on vielä kaksi vuotta lukiota jäljellä ja siten saman verran miettimisaikaa, kun en vielä yhtään tiedä mikä minusta tulee. Että semmosta..

Huomisesta alkaen on kaksi kertaa viikossa, maanantaina ja torstaina, kielikurssi, vaatimattomat 3 ja puoli tuntia kerrallaan marraskuuhun asti. Nice!

Aamulla sai kirmata sydämensä kyllyydestä Theesenin A2-joukkueen vasemmalla laidalla ensimmäiset 45 minuuttia. Joukkuekaverit olivat yllätys yllätys tyytyväisempiä otteisiini kuin itse, mutta pakko myöntää ettei se huonosti mennyt. Pari hyvää maalipaikkaakin siunaantui, mutta ei vieläkään uponnut. Siksi ei missään tapauksessa voi olla täysin tyytyväinen. Vastustaja, saman seuran B1-joukkue, johti ottelua puoliajalla 0-1, mutta heti toisen jakson alkuun tuli tasoitus. Lopputuloksesta ei ole mitään tietoa, sillä kiiruhdin toisen jakson alussa valmentajan kanssa juteltuani suihkuun ja sitten oikopäätä Schüco-areenalle seuraamaan Arminia Bielefeldin ottelua.

Tunnelmaa ei Südtribunessa puuttunut, vaikkakin Arminia pelasi erittäin huonosti. Ensimmäisellä jaksolla he esiintyivät ihan ok, mutta toisesta jaksosta ei pelillisesti paljon kerrottavaa jäänyt. 3 maalia joukkueet sentään saivat aikaan toisella neljävitosella, valitettavasti Augsburg teki niistä kaksi.

Tunnelma oli hieman erilainen kuin Suomen kentillä, vaikka katsojia olikin "vain" 13500. Suurin osa tästä määrästä oli Eteläpäädyn seisomakatsomossa. Kannustuslaulut ja vihellyskonsertit liikkuivat vähän eri desibeleissä kuin esimerkiksi Saviniemessä. Augsburgin kannattajiakin oli paikalla suurinpiirtein 100.

Schüco-areenalla kuvattua materiaalia löytyy sille varatusta albumista, sieltä saa hieman kuvaa täkäläisestä fanikulttuurista.

Sain kerta heitolla ylimääräistä pään vaivaa, kun treenasin Theesenin A1-joukkueen mukana. Mietittävää tuli sen verran, että täytyy palata takaisin keskiviikkoiltaan.

Keskiviikkona oli siis debyyttiottelu Gadderbaum nimisessä joukkueessa. Omasta mielestä peli meni aivan penkin alle eikä mistään tullut mitään, mutta valmentaja taas oli sitä mieltä, että hyvä peli ensimmäiseksi, eihän kaikki asiat heti voikaan loksahtaa kohdilleen. Pelin jälkeen oli sellainen fiilis, että turha sitä on edes ajatella huomattavasti kovempaan seuraan menemistä, taso olisi kuitenkin vielä hurjasti kovempi.

Torstai-ilta, Theesen. Eipä ne treenit kummoisesti menneet, mutta ihan hyvin pysyin vauhdissa mukana. Tosin treenit olivat aika rennot, mutta kovalla intensiteetillä tehtiin hommia. Treenien jälkeen joukkueen maalivahtivalmentaja sanoi, että halutessani voisin mennä pelaamaan lauantaina, kun A2-joukkue pelaa saman seuran B1-joukkuetta vastaan. Toinenkin valmentaja taisi olla ihan tyytyväinen ja varsinkin perheen tuttu, joka oli minut sinne vienyt ja seurasi harjoitukset, oli innoissaan kun treenit muka menivät niin hyvin. Näiden mielestä Suomipoika osaa näköjään pelata futista, ja hyvin osaakin..

Itsellä ei nyt ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä ja mikä olisi kannattavinta. Theeseniin on matkaa jonkun verran, mutta tietysti tekisi mieli katsoa tuleeko hommasta mitään. Gadderbaumin touhu on kaukana vakavasta tekemisestä, enkä usko että vastustajien taso tulevaisuudessakaan tulee päätä huimaamaan.

Viikonlopun ohjelma vaikuttaa erittäinkin mielenkiintoiselta, nyt kun tuli vielä yksi mahdollisuus lisää;

Perjantaina harjoitukset Gadderbaumin kanssa klo 18
Lauantaina Theesenin A2-joukkueen ottelu klo 11 ja sieltä katsomaan Arminia Bielefeld- FC Augsburg klo 13.30
Sunnuntaina Gadderbaumin ottelu johonkin aikaan + rotary-tapaaminen..

Jospa sunnuntain jälkeen osaisi jonkilaista päätöstä tehdä jatkon suhteen. Tottakai haluaisi auttaa kumpaakin joukkuetta jos kerta jotain hyötyä on, mutta se ei tietenkään käy millään päinsä. Saa nähdä miten tulevat ottelut sujuu...

Täälläkin on päästy koulussa jo hyvään vauhtiin. Opetuksesta en ymmärrä vielä tuon taivaallistakaan mutta eiköhän se tästä. Englannin tunnit tuntuvat erittäinkin mukavilta verrattuna muihin, kun ymmärtää ainakin 100x enemmän mitä sekä opettaja että muut oppilaat puhuvat. Viikkotunteja on peräti 29 kappaletta ja viikon kruununa löytyy urheilutunnit maanantailta klo 14.40-15.45 ja perjantailta klo 15.50-16.55, hip hei.

Muut kurssit joilla olen mukana: matikka, enkku, saksa, kemia, biologia, maantieto, yhteiskuntatieteet, tietotekniikka ja historia.

Eilen oli ensimmäinen matsi futisjoukkueen kanssa. Muilta pelaajilta oli erinomainen esitys verrattuna harjoituksissa olleeseen meininkiin, kaikki näyttivät että osaavat pelata oikein hyvin. Puoliajalla tilanne oli vielä tasan 2-2, mutta toisella jaksolla vastustajalla ei ollut mitään jakoa, lopputulos 10-2.

Huomenna on ensimmäinen yhteistapaaminen muiden vaihto-oppilaiden kanssa koulussa ja sunnuntaina rotareiden järjestämä tapaaminen tulleille vaihtareille ja heidän perheilleen. Maanantaina on kielikurssin ensimmäisen tunnin lisäksi myös tapaaminen rotareiden kanssa.

Illalla katsotaan mihin rahkeet riittää "hieman" paremman futisjoukkueen treeneissä ja ensi yönä perheen tytär lentää Brasiliaan.

Parin päivän tauon jälkeen tuli sisätiloista liikuttua muuallekin kuin kauppaan eilispäivän aikana, tosin päivä alkoi marketkierroksella ja sillä että mulle näytettiin koulu mihin olen maanantaina menossa. Koulun pihalla oli puolikaareen tehty pitkät puupenkkirivit ja niiden edessä oli kai alttaria tai vastaavaa kuvaava kivihökötys pystyssä. Toisella puolella tietä oli ilmeisesti jonkinlainen kirkkorakennus, jonka pihalla hiippaili yksinään ihan nunnalta kaavussaan näyttänyt nainen. Pari pientä tienviittaa riitti kertomaan loputkin tärkeät asiat sille alueelle; Nasaretintie ja Kuninkaantie. Sinne sitten ens viikosta alkaen viis kertaa viikossa.

Illalla kaikki kauhukuvat siitä, että joukkue jonka treeneihin olin menossa, olisi aivan surkea, toteutuivat. Jo marketkierroksen aikana olin nähnyt vilauksen kentästä jossa treenit olisivat ja mikäpä muukaan alusta siellä oli kuin hiekka. No, se nyt ei vielä lannistanut fiilistä, eikä fiilis laskenut treenienkään aikana, mutta en pysty vertaamaan tän joukkueen touhua mihinkään muuhun joukkueeseen missään, oli tää sen verran perseestä. Pari ihan hyvääkin pelaajaa löytyi porukasta, mutta loput olikin aivan taidotonta sakkia. Mukava valopilkku oli joukkueen valmentaja, joka esiteltyään minut joukkueelle sanoi, että eiköhän puhutakin Suomea ja sanoi täysin ymmärrettävästi "mitä kuuluu". Enempää Suomen kielen taitoaan hän ei kuitenkaan esitellyt. Harjoitteiden tempo oli ihan hyvää luokkaa, kiitos hänen. Tempollisesti parasta antia oli mäkijuoksu, siinä jokainen kyllä antoi itsestään kaikkensa.

Viimeisenä harjoiteltiin pelinavaamista ja puolustuslinjan liikkumista. Siinä vaiheessa kun valmentaja käski minut prässäämään oikeeta pakkia, joukkueen kapteeni näytti eleillään mitä kannattaisi tehdä: sukkaa vaan niin paljo ku sielu sietää. En mä sitä kuitenkaa sukittanut kertaakaan, ei ollu minkäänlaista tarvetta. Sitten kun hyökkääjät pääsi yrittämään maalintekoa, valmentaja oli aivan ekstaasissa kun kerran juoksin heittämällä siitä pakista ohi ja keskitin pallon maalille. Toppari otti keskityksen kädellään haltuun...

Valmentaja joutui lähtemään vartin normaalia aikaisemmin johonkin ja sanoi, että loppupeli on vapaaehtoinen. Katsoin tässä vaiheessa parhaimmaksi liueta paikalta, kun perheen äiti oli jo tullut hakemaan ja olimme tytön kanssa menossa jonkun tämän kaverin läksiäisjuhliin.

Juhlat oli jonkun futisjoukkueen omassa pubissa, jonka vieressä oli heidän kotikenttänsä. En tiedä kuinka hyvästä joukkueesta on kysymys ja kuinka korkealla tasolla joukkue pelaa, mutta pari pokaalia näytti jonkun kaapin päällä olevan ja joukkuekuvan yläpuolella roikkui joukkueen nimellä varustettu hieno kaulaliina. Kun tyttö esitteli minut kavereilleen, yksi innostui laskemaan numeroita Suomeksi ykkösestä neloseen ja sen jälkeen näytti miten hämä-hämähäkki luonnistuu. Ihme porukkaa. Sitten tyttö innostui selittämään, kuinka olin ollu ensimmäisissä treeneissäni ja olin aivan liian hyvä siihen joukkueeseen. Mun oli vaan pideltävä naurua ja nyökkäiltävä, kun se selitti innoissaan miten Suomessa olin pelannu mestaruussarjassa ja kuinka hyvä pelaaja olen. Tästä kiinnostui myöskin pari jätkää jotka kyselikin joitakin asioita mun futiksenpeluusta.

Näillä näkymin on mahdollista, että vaihdan joukkuetta johonkin hieman tasokkaampaan joukkueeseen. Paras vaihtoehto vaikuttaisi olevan länsiosan aluesarjan korkeimmalla tasolla pelaava joukkue, mutta kunhan katsotaan.. Lisäksi mahdollisesti pääsen katsomaan Arminia Bielefeldin A-junnujen treenejä maanantaina. Ne pelaa A-junnujen Bundesliigaa länsilohkossa...

Päivällä käytiin vähän pyörimässä kaupungin keskustassa. Perheen tytär näytti mallia miten saa nopeasti rahaa kulumaan, tosin ymmärrettävästä syystä; se lähtee 10 päivän päästä brasseihi vaihtoon ja tarvi sitä varten kaikenlaista. Siellä ollessa tuli myöskin syötyä ensimmäinen kunnon lounas täällä. Pizza Hutista kaks palaa mukaan + nolla kolmosen juoma, 3,99€. Myyjä oli onnensa kukkuloil ku maksoin niin pienil kolikoil ku mahollist ja osasin viel laskee oikein tasarahaks. Nähtäväst aika moni maksaa aina 4 tai 5€, joten mitä ilmeisemmin niille pikku rahoille oli käyttöö siel kassas. Kaupunki nyt ei mikää erikoisempi ollu, muistutti aika lailla Helsinkii kaikkine kauppakatuinee sekä bussi- ja ratikkaliikenteineen.

Reissun jälkeen multa kysyttiin halukkuutta lähtee juoksemaan perheen vanhempien mukaan. Mikäs siinä sitten, eipä oo kiipeilyn lisäks mitää kunnon liikuntaa tullu viel täällä harrastetuukaa. Perheen isä on palomies ja niillä on joku juoksutapahtuma 4. syyskuuta johon voi vapaasti osallistuu joko vitoselle tai kympille ja ne treenaa joka tiistai sitä varten, lähtö on aina paikallisen paloaseman pihalta. Aattelin että vitonen saa tänään riittää, katellaan sitte tulevina viikkoina josko lähtis kokeilee kymppii. Perheen vanhemmat sen sijaa lähti juoksemaa kymppii.

Alkuvauhti oli aika verkkasta, vaikka eräs 11v jätkä menikin vähä kovempaa kun muu vitoselle lähteny ryhmä, siinä sen perässä sitte juoksin. Jonku kilometrin jälkeen yks aikuinen sitte anto luvan lähtee menee omaa vauhtiaa ja päätin katella että minkälaista vauhtia tää mun eellä juossu poika alkaa pitää. Tasasesti se lisäs loppuu kohti vauhtia, eikä mulla onneks siinä kyydissä ollu mitää ongelmia pysyä. Mielenkiintosta oli, kun reitti tuli metsästä normaalille maantielle, niin tää jätkä juoksi koko ajan aivan keskellä tietä, ja jos sattu auto tulemaa, niin se väisti siks aikaa sivuun että auto pääs ohi ja siirty sitte taas takas keskelle. Ite kuitenkin pysyin visusti niin reunassa kun mahdollista.

Aikaa meni loppujen lopuksi 29min, ihan sopiva lenkki oli mun mielestä. Päivän suorituksesta vastasi tän mun kanssa juosseen kaverin pikkuveli, 8v, joka juoksi isänsä kanssa koko matkan samaa vauhtia. Loppuaika 31min. 31min! Ja jätkällä ikää vasta 8! Hattua olisin nostanu jos sellanen ois ollu päässä. Päätin sitte udella tältä vanhemmalta pojalta, että mikä sen ennätys on 12 minuutin testissä, mutta sitä se ei suostunu kertomaa. Sen sijaa se sano vitosen ennätykseksee 22min. Hmm, ei huono. Vois tehä meikäläisellä hyvinkin tiukkaa pysyä siinä vauhdissa mukana. Tän perheen isä juoksi kympin 58min ja äiti jotaa tunti ja 5min, joten ei ne iha rapakuntosii oo.

Suurimmat mahdolliset ihmeetki on nyt koettu; kun tultiin takas kaupungilta, tultiin oikein etuovesta sisään. TV:ki on ollu päällä jo ainaki kahteen otteesee. Ja voitteko kuvitella, sen lisäks että illallinen oli suht aikasee, puol ysin aikoihi, ei tarjolla ollu bratwurstia eikä mitään muutakaan makkaraa. Koska urheilijatha ei syö sellasta skeidaa. Joten syötiinki pastaa ja salaattia. Ei mitään valittamista, päinvastoin.