IRC-Galleria

Nämä lähestulkoon jumalaiset hetket, kun tietää että kumpikin lapsi nukkuu, kun päivän leikit on leikitty, ruoat syötetty, vaipat vaihdettu, itkut lohdutettu. Kun voi tappaa aikaa koneella euforisen vapaudentunteen vallassa, sen tavanomaisen hemmotellun tylsämielisyyden sijaan. Tulee mieleen se ensimmäinen SPR-leiri kesän alusta. Kun on koko ajan kiinni, eksintentialismiahdistus katoaa. Tilalle tulee kiristynyt oman ajan kaipuu ja niiden harvojen vapaahetkien suunnaton nautinto.

Lapset on saatu nukkumaan. Se on hyvä tunne. Hyvällä tavalla hyvä.

Tämä on taas niin erilaista elämää. Enkä kyllä kaipaa pois.

Kirjoitan taas säännöllisesti. En tiedä tulenko koskaan saavuttamaan sillä mainetta tai kunniaa, rahaa nyt en ainakaan näillä leveyspiireillä, ja vaikka tulisinkin niin tuskin olisin loppujen lopuksi sen onnellisempi. Mutta se on pakkomielle, enkä oikeastaan voi enää lopettaa. Kun pitää taukoa, ahdistus kasvaa eikä sitä saa pois muuten kuin kirjoittamalla. Sitten voi olla vapaa vähän aikaa. Olisi pitänyt lopettaa kun vielä pystyin, mutta pakkohan sitä oli taas hypätä tavoittelemaan jälkimmäistä kuin lohi perhoa. Perille et pääse kun mitään perillää ei ole, mutta matkalla jalat kasvoivat polkimiin kiinni. Ostat vokaaleja, maksat omilla muistoillasi ja kokemuksillasi, mutta lausetta et ikinä arvaa.