IRC-Galleria

Tin-din-din-di-din ti-tii-di-tii-di. Luin Susannan päiväkirjaa, ja nyt Meidän on annettu pudota soi päässä. Sen pitäisi kuunnella se biisi joskus, koska kerran kirjoittaa melkein sanasta sanaan samoja asioita.

Koskakohan alan tajuta, etteivät muut ihmiset välttämättä elä YUP:stä samalla tavoin kuin minä teen?

Tein rivikatsojan vasta tänään vaikka eilen oli dead-line. Näen sieluni silmillä Vuokon, joka sanoo että kirjoittaja ei ole koskaan myöhässä. Kirjoittaja, jonka teksti ei valmistu ajoissa, saa saman tien potkut mistä tahansa tuotannosta. Ehkä en sitten ole kirjoittaja, tai ainakaan hyvä sellainen. Ensimmäisessä romaanissa on se hyvä puoli, että sitä saa tehdä niin kauan kuin haluaa, ainakin jos malttaa pitää päänsä kiinni siitä mitä on tekemässä.

Huomenna on matikan preliminääri. Sinne ei halua mennä. Ehkä bussinkuljettajat menevät yöllä lakkoon, tai tulee sähkökatkos tai lumimyrsky. Minä en kaikkien näiden vuosien jälkeen osaa pilkkusääntöjä. Total failure tekstitaidon kokeessa. "Ai sää se olit, se onneton josta Väntönen puhu."

En minä oikeasti ole näin angst. Ei millään kuitenkaan loppujen lopuksi väliä ole, ja elämä on joka tapauksessa aika kivaa. Söin tänään viinirypäleitä.

Niin, ja viikonloppuna olin Helsingissä, maailman huonoimmassa larpissa. Mitenköhän on mahdollista kirjoittaa peli, jossa jokaisella hahmolla ja pelaajalla on tylsää? Tosin siinä kollektiivisessa ikävystymisessä ja vitutuksessakin oli oma viehätyksensä.

Tii-ditti-ti-titti-tii.

Oi näitä pitkiä talvisia viikonloppuaamuja, kun taivas on sininen ja kaikki niin kirkasta.

Kun aurinko kimaltelee hangella, olen taas pikku Katri, se joka katsoi piirrettyjä ja leikki ja luki niinä loppumattoman pitkinä joutilaina lapsuuden lauantaipäivinä. Ja olen 16-vuotias Katri, joka opetteli larppaamaan lumisilla pelloilla harmaassa viitassa ja hörppi kämmenistään kirkasta ja kylmää lähdevettä.

Tuntuu hyvältä.

Onko normaalia, jos ihminen näkee toistuvasti unia pokemoneista ilman mitään loogista syytä? En katso sarjaa tai pelaa pelejä tai ole muutenkaan mitenkään kosketuksissa aiheeseen jokapäiväisessä elämässäni. Lapsuudenkaipuu? Jotain muuta outoa symboliikkaa? Tai sitten alitajuntani vaan tykkää niistä. Ja toisaalta, mikäs siinä.

Tänään ja huomenna äidinkielen tunnilla käsiteltiin Timo K. Mukan novellia Koiran kuolema. Analysoidaan puhki itsemurhan tehneen miehen kirjoittama tarina sairaan koiran kuolemasta, että harakat tätä ja sivuhenkilöt tuota ja mikäs se teema taas oli, entä miljöö. Leikellään sitä kuin sammakkoa biologian tunnilla, vailla mitään kunnioitusta.

Kuoleta tunteesi. Tutkintolautakunta pitää sellaisesta kovin.

Tykkään roudata astioita pöydistä kärryyn. Se on kivaa.

Vitun hullut uudisraivaajat vittu saatana.

Tajusin miksi poltan. Minulle ei tule fyysisiä vieroitusoireita. Sen sijaan aivoni täyttyvät massiivisista hallitsemattomista tunnekokemuksista, joita yleensä pystyn säätelemään nipin napin silloin kun saan säännöllisen nikotiiniannokseni. Sama kävi viime kesänä, kun kävelin sen padon reunaa ja kaikki oli niin valtavaa.

Ei siinä mitään, mikäs siinä että olen niin sekaisin että kykenen tuskin puhumaan. Se ei vaan ole vakinaisena olotilana kovin mukava, eikä tee gutaa yrityksille elää suhteellisen normaalia elämää. Otan mieluummin terveysriskin kuin tunnen itseni heliumpalloksi koko ajan.

Näin viime yönä unta, että isäni ja siskoni tupakoivat sisällä vanhassa huoneessani, vaikka kumpikaan ei polta oikeasti (isä lopetti kaksi ja puoli vuotta sitten). Kysyin, tietääkö äiti. Isä sanoi ettei, ja uhkasi puhkaista immenkalvoni palavalla tupakalla jos kertoisin. Heräsin ja makasin jonkin aikaa valveilla, mutta en kovin kauaa. Pystyn nykyään nukahtamaan aika hyvin painajaisten jälkeen, harvoin sytytän edes valoa.

Huomenna menen tätini hautajaisiin. En oikein tiedä, surenko häntä tarpeeksi. Suren aina kuin lapsi tai eläin, rajusti mutta lyhyen aikaa, ja sitten se on ohi. Loppu jää mielen pohjukoille jauhamaan siinä suuressa myllyssä, jossa jauhautuu kaikki muukin, ja toisinaan sieltä tulee ulos jotain jonka voi laittaa kohtalaisen sievään pakettiin ja toivoa joskus jopa myyvänsäkin.

Ensi viikolla Rhiannonin lapset II. Mikään ei ole parempaa kuin larppaaminen, paitsi larppaaminen ja Mä Liisa oon.

Haluan takaisin Cinderhilliin. Haluan maailmaan vailla kelloja, haluan olla Jaran joka ei tiennyt maailmasta mitään ja osasi tuskin lukea. Haluan sinisen taivaan ja metsän ja keltaiseksi maalatut pitkätalot ja kylän, joka oli niin täynnä rakkautta. Haluan istua katolla auringon paahteessa ja juoda lämmennyttä vettä, kiipeillä nauloja taskussa ja vasara vyöllä, tuntea miten kolmituumainen uppoaa puuhun ja päivän päätteeksi nähdä, että siinä missä oli aamulla vain ilmaa ja tukipuita on nyt valmis katto. Haluan rukoilla temppelissä, kiusoitella Feijiä hänestä ja pojasta, joka on Mundaniassa David, haluan harjoitella sauvan käyttöä Damin opetuksessa ja leikkiä Latjukin ja Hislakin ja muiden kanssa. Haluan takaisin Cinderhilliin, jota ei enää ole.

Hehe. Tajusin juuri, että kaikissa suurissa myyteissä on mukana neitseestä syntyminen. Raamatussa, Kalevalassa, jopa Tähtien Sodassa.

Hauskaa asiassa on se, että Neitsyt Maria tulee raskaaksi Pyhästä Hengestä, Anakin Skywalkerin äiti Voimasta ja Kalevalan Marjatta... puolukasta.

Nyt pystyn. Pystynpystynpystynpystyn. Minä osaan.

Lopulta on niin helppoa karistaa kaikki epäilys, pelko ja riittämättömyyden tunteet. Tehdä mitä tahtoo ja hyväksyä, että se ei välttämättä miellytä kaikkia. On niin helppoa rentoutua ja löytää vastaukset.

On niin helppoa mennä sokeana pimeään ja tunnustella sormenpäillään oikea tie.

Mikä järki siinäkään on, että laitan koneeseen pieniä metallinpalasia ja saan jotain, mitä voi syödä?