IRC-Galleria

Kipeä, siivoaa, runkopatja, läppäri, pahvilaatikot, tupakan polttaminen parvekkeella, dyykkaaminen, kämppiksien kanssa jaettu sosiaaliruoka, spagetti, tomaattikastike, makaroni, tomaattikastike, tortillat, tomaattikastike, teetä teetä ja lisää teetä, Martikaisen Rakkaus, pyyhi pöydät, tyhjennä roskikset, moppaa moppaa moppaa ja moppaa, tupakkatauko joutomaalla, kiskot sirisevät, juna tulee, kolikko raiteella, auringonnousu Näsijärven yllä, yskä, heitän kuulan kauaksi veteen, Harry Potter ja Feeniksin kilta, Harry Potter and the Deathly Hallows, Universumien tomu, Joakim ja Lukas, sivu päivässä, nukahtaminen, herääminen, kaupunki, metsän kaipuu. Aikaa ja voimavaroja on juuri ja juuri silkkaan kokemiseen, setvimiseen ei.

Minä asun kotona. Omassani.

Väsyttää hyvällä tavalla. Se on tervettä uupumusta, seurausta pitkistä monivaiheisista päivistä ja lyhyistä yöunista. Se on se tuttu, voipunut ja onnellinen larpinjälkeinen tunne, sekä kehossa että mielessä.

Pelinjälkeismasennus tulee huomenna jos tulee. Se ei ihmeemmin huoleta, koska itselleni ei pelissä ollut sitä syvää tunnetason latausta joka aiheuttaa ahdistusta ja ikävää jälkikäteen. Lisäksi töissä ehtii hyvin purkaa pelejä itsensä kanssa, joka päivä seitsemän tuntia aikaa vaan miettiä asioita ja fyysinen työ rauhoittaa. Eikä paikkaa ja ihmisiäkään ikävöi niin kamalasti, kun takaisin pääsee jo parin viikon kuluttua.

On hassua muistella sitä yläasteikäistä tyttöä, joka halusi larpata niin paljon ettei mitään muuta sillä tavalla halunnutkaan. Olin oikeassa, kun arvelin että se olisi siistein juttu ikinä. Olin oikeassa, kun arvelin että se olisi minun juttuni, se harrastus josta kykenisin nauttimaan ja saamaan irti kaikkein eniten. Ja sitten äkkiä tulee Mikko, joka sanoi että joo, meillä on sellainen kaveriporukka tuolla Lempäälässä, tuu vaan mukaan pelaamaan jos haluat. Ja mainos Larp-kalenterissa: Dragonbane Älvdalenissa, Ruotsissa 26.7.-5.8. Ja tietysti Satu, kävelee ruokalassa vastaan ja sanoo, me ollaan Köpön kanssa pitämässä sellaista noitalarppia, tuu mukaan jos haluat, ja kirjoittaa bussiaikataulusta revitylle palalle sivujen osoitteen, ja siitä alkaa kilta.

Muchu de, (hayaku), kake nukete kita.

Vakituinen kokopäivätyö: reilassa. Oman kämpän hankkiminen: reilassa. Muuttaminen: työn alla.

Eilen kirjoitin elämäni ensimmäisen vuokrasopimuksen. Nyt kotini on Amurissa, tai tulee olemaan. En ole koskaan asunut muussa talossa kuin tässä.

Kolmannes kolmiosta Viivin ja Sannan kanssa. Sain huoneekseni sen olohuoneen, koska suostuin. Ei se suuremmin häiritse. Parvekkeelle on lyhyt matka ja se katu on kaunis.

No en hajonnut. Lapset on rikkaus.

Hajoan näihin penskoihin. Jumalauta.

Nämä lähestulkoon jumalaiset hetket, kun tietää että kumpikin lapsi nukkuu, kun päivän leikit on leikitty, ruoat syötetty, vaipat vaihdettu, itkut lohdutettu. Kun voi tappaa aikaa koneella euforisen vapaudentunteen vallassa, sen tavanomaisen hemmotellun tylsämielisyyden sijaan. Tulee mieleen se ensimmäinen SPR-leiri kesän alusta. Kun on koko ajan kiinni, eksintentialismiahdistus katoaa. Tilalle tulee kiristynyt oman ajan kaipuu ja niiden harvojen vapaahetkien suunnaton nautinto.

Lapset on saatu nukkumaan. Se on hyvä tunne. Hyvällä tavalla hyvä.

Tämä on taas niin erilaista elämää. Enkä kyllä kaipaa pois.

Kirjoitan taas säännöllisesti. En tiedä tulenko koskaan saavuttamaan sillä mainetta tai kunniaa, rahaa nyt en ainakaan näillä leveyspiireillä, ja vaikka tulisinkin niin tuskin olisin loppujen lopuksi sen onnellisempi. Mutta se on pakkomielle, enkä oikeastaan voi enää lopettaa. Kun pitää taukoa, ahdistus kasvaa eikä sitä saa pois muuten kuin kirjoittamalla. Sitten voi olla vapaa vähän aikaa. Olisi pitänyt lopettaa kun vielä pystyin, mutta pakkohan sitä oli taas hypätä tavoittelemaan jälkimmäistä kuin lohi perhoa. Perille et pääse kun mitään perillää ei ole, mutta matkalla jalat kasvoivat polkimiin kiinni. Ostat vokaaleja, maksat omilla muistoillasi ja kokemuksillasi, mutta lausetta et ikinä arvaa.

Käyn kotona kääntymässä niin kuin Harry Likusteritiellä, ennen kuin hankin oman kämpän ja muutan lopullisesti. Paitsi että voi mennä pidempään, jos joudun oikeasti hakemaan töitä. Sen pitäisi selvitä parin viikon sisään. Lisäksi kämpän löytäminen voi kestää, mistä minä tiedän. Voi olla että olen täällä loppujen lopuksi lokakuuhun asti. Mutta kääntymässä käymiseltä se silti tuntuu.

Monet ikäiseni ovat asuneet omillaan jo vuosia. Olen vielä aika pikkuinen heihin verrattuna.

Outoa olla täällä taas.

Ranskassa Heljan, Daven ja viimeksi mainitun serkkujen Amyn ja Zackin kanssa. On mukavaa kun on taas ihmisia ymparilla. Silti paallimmainen tunne ei ole helpotus vaan kaipuu ja lieva turhautuminen: ikavoin sita helppoa ja ehdotonta yksinaisyytta, jossa olen viimeiset pari viikkoa viettanyt. Enimman osan ajasta ei ollut ketaan, jonka kanssa puhua small talkia enempaa. Ei ollut ketaan sanomassa mita tehda tai minne menna. Silloin en ollut varma, mutta jalkikateen ajatellen pidin siita.

Sen kaverin hautakivessa luki oikeasti nimen perassa Beren. Ja sen vaimon nimen alla Luthien.

On ihmisia, jotka todella kantavat mielikuvitusmaailmansa mukanaan lapi aikuisuuden, jopa kuolemaan saakka.