IRC-Galleria

Katri se lähti kouluun, tinttan tanttan tallallei.

Torstaina pakkasin kaiken jälleen kerran pahvilaatikoihin ja jätesäkkeihin, sulloin sen autoon ja toin kotiin. Osaa tavaroista ei ollut edes purettu edellisen muuton jäljiltä. Nukun nyt kellarissa, johon on alunperin siskoa ja lankomiestä varten sisustettu ihan mukava huone. Viihdyn siellä, siellä on hämärää ja paljon tavaraa. Siellä tulee "punkkaan-missä-vain-mistä-saan-katon-pääni-päälle"-olo, ei "asun-kotona-omakotitalossa-isin-ja-äitin-kanssa"-olo. Luojan kiitos vanhaa huonettani ei ole säästetty sellaisena kuin se oli.

Isä muutti pois. Nyt se on sitten tapahtunut, enkä tiedä olenko helpottunut vai surullinen vai vain hämmentynyt. Mutta ei se pahaltakaan tunnu. Näin on parempi kaikille. Helpottunut, niin kai. Kestää jonkin aika oppia puhumaan äidillä käymisestä porukoilla käymisen sijaan ja tottua lähettämään ulkomailta kaksi postikorttia. Omalla tavallaan se on jännittävääkin. Mulla on nyt sitten isä ja äiti, kaksi erillistä ihmistä. Kuten Näkijän tarussa, elämänsä voi laittaa uusiksi vielä monen vuoden jälkeenkin.

Eilen oli Kelmipeli yksi ja jotain jotainosaa. Pidin, taas kerran. Käsittämätöntä draamaa, huumorintajultaan kieroutuneita vainajia (jotka eivät pysykään haudassa) ja kakkua syöviä kiinalaisia. Keskiviikkona ropetettiin ja tänään suunniteltiin tulevia pelejä. Ruvetaan kai nyt pelaamaan megaviileetä cyberpunkkia, zubu, hei. 80-luku on pienempi kuin kolme, nykyään mikään ei ole enää oikeasti oikeasti coolia. Post-moderni itsereflektiivisyys ja ironia on oikeeasti tuhonnut kaiken kliffan, hei.

Maanantaina Oriveden opistoon, hippikouluun kirjoittajakouluun reenaamaan, reenamaan ja reenaamaan päivittäin koko vuoden, ammattilaisten ohjauksessa ja muiden samanlaisten kanssa. Asumaan asuntolassa, kulkemaan käytävillä, syömään ruokalassa ruoka-aikana ja tupakoimaan katoksessa. Käymään Oriveden pikkupubeissa, liftaamaan Tampereelle, näkemään metsää olemaan metsässä. Se, että joku kertoo, mistä kirjoitan ja koska. Ja ottaa selvää, kuinka paljon olen oikeasti oppinut tämän vuoden aikana, ja olla taas persaukinen ja laskea hilujaan. Eikä tarvi siivota kahdeksaa tuntia päivässä eikä maksaa sähkölaskua. Ja viikonloput kiertolaisena milloin missäkin kavereiden nurkissa.

Niksi on tehdä joka vuosi jotain ihan muuta, eikä hankkia oikeaa ammattia ikinä.

Tulin kotiin sunnuntaina.

Tulin kotiin sunnuntaina. Tiia, Vili, Outi ja Häkkis olivat meillä ja oli kivaa. Sen jälkeen olen oikeastaan vain nukkunut. 17 tuntia unta viimeisen vuorokauden sisällä. Nilkka meni Turisaksen keikalla, mutta muuten olen aika hyvässä kunnossa. Ei kesäkuun vikan viikon angiinaa tai poskiontelontulehdusta tänä vuonna.

Päätin, että haen Oriveden opistoon ensi vuodeksi. Haluan nähdä ikäisiäni enemmän, haluan pois kaupungista ja haluan enemmän kirjoittajakoulutusta. Jälleen siis kaikki suunnitelmat uusiksi. Olen siitä aika innoissani.

Musiikki, joka soi niin kovalla että sen pikemminkin tuntee kuin kuulee. Keskellä rinkiä joku tönäisee paidatonta miestä, ja sen punoittavaan ihoon jää valkoinen kädenjälki. Se, miten hiuksiaan ravistaessa ja pyörittäessä ja heitellessä täytyy pitää silmät kiinni, koska muuten on vaikea pysyä pystyssä. Kylmä vesi, syön mitä sattuu. Aamulla teltat puhuvat ja menee aikaa tottua olemaan hereillä, mutta ei niin kauan kuin kaupungissa. Kun viimein käpertyy makuupussiinsa, on jo valoisaa. Kauempaa kuuluu huutoa, josta ei tiedä onko se lokki vai ihminen.

Ranneke oli tosin tänä vuonna aika ruma.

Huomenna lähden takaisin jonnekin. Tarkkaan ottaen kolmannelle leirille ja sen jälkeen Nummirockiin. Nämä kesät menevät aina samalla tavalla. Nämä kesät.

On paljon sellaista, mistä en tänne kirjoita. Tuntuu hyvältä. Euforia, katharsis. Tunne siitä, että on selvillä vesillä.

SPR-leirillä Porissa tajusin, että minä ja monet ihmiset, joiden kanssa yleensä olen, olemme pirun marginaalista sakkia. Useimpia ihmisiä kiinnostaa lähinnä työn, kodin ja parisuhteen pyhä kolminaisuus. Mutta ei siitä mitään ihmeempää ylemmyyttä kannata tuntea. Nämä normaalit kaverit kun sattuvat olemaan myös niitä, jotka pitävät maailman raiteillaan ja jaksavat oikeasti tehdä myös hyvää, toisin kuin meikäläiset jotka enimmäkseen vain jauhamme paskaa. MOT.

Väsyttää. On taas ikävä ihmisiä. Haluaisin nähdä teitä ja jauhaa paskaa, koska se on kuitenkin kamalan kivaa.

Kotona taas, huomiseen asti. Eurajoki on hieno kylä. Näin motorisoidun joutsenen.

Kohta lähtee taas. Siihen asti taidan nukkua lisää.

Tuntuipa hyvältä käydä taas töissä. Siitä saa sellaista selkeää varmuutta päiväänsä, minä menen tuonne ja teen tätä, en siksi että haluaisin vaan siksi että se on hyödyllistä ja siitä saa rahaa. On myös kiva siivoilla välillä uusia paikkoja, eikä sitä saatanan Ahjolan kansalaisopistoa. Ei siinä sinänsä mitään vikaa ollut, mutta minkä tahansa paikan siivoaminen päivästä toiseen alkaa ensin rassata ja sitten vituttaa ja sitten tuntua tappavalta. "Mää siivoan tän käytävän joka päivä, eikö ne ikinä opi olemaan sotkematta sitä uudelleen."

Nukuin tänään paljon ja näin vahvoja kirkkaita unia joista pidin. Aamuyöstä tuli tosin taas klovnipainajainen, ensimmäinen pitkään aikaan. Se oli aika jännä. Aiemmin näin unia, missä niitä terävähampaisia punanenäisiä hirviöitä ja niiden kuvia vain ilmestyi joka paikkaan. Nyt unessa oli rumasti pukeutunut teinityttö, jolla oli roikkuvat hiukset, ja ne klovnit ilmestyivät sille. Kiusasin sitä siitä, sanoin että IT (Stephen Kingin murhaajapelle) soittaa sille ja hetken päästä menin taas sen luokse ja sanoin: "Sulle on puhelu." "Kuka siellä soittaa?" "IT." "No eihän se taas voi soittaa." Se tyttö oli niin hölmö ettei ymmärtänyt edes pelätä. Sitten ovi portaikkoon aukesi, ja sieltä meitä kurkisteli kolme niitä pellejä. Siinä vaiheessa säikähdin itsekin niin paljon, että heräsin. Pelotti vähän, mutta onneksi kello oli jo viisi ja oli valoisaa ja pian kuulin kämppikseni herätyskellon soivan viereisessä huoneessa ja tiesin, että kohta se herää ja lähtee töihin. Sen kuuleminen rauhoittaa joka kerta.

Mutta jännä oli tämä uni kyllä. Se, että ne eivät uhannneet enää minua, vaan tyttöä joka jälkikäteen ajatellen muistutti aika lailla viisitoistavuotiasta itseäni. Kaipa se on hyvä merkki, mutta en kyllä tiedä mistä.

Harjoitetaanpa lisää nostalgia-vininää.

Musiikki. Biisien sanat. Kun olin ala-asteella, kuuntelin Apulantaa, Tehosekoitinta, Nylon Beatia, Smurffeja, Rasmusta, Absolute Hitsejä ja Deutsch mit Drago Eins-oppilaan kasettia. Siskoni kuunteli Ultra Bra:ta ja äiti Simon and Garfunkelia ja Elgarin sellokonserttoa. Lisäksi kuulin monia biisejä sattumanvaraisesti radiosta tai kavereiden luona.

Siihen aikaan musiikissa oli tarinoita, tai ainakin tarinoiden palasia. (Paitsi Smurffeissa ja Deutsch mit Drago Eins-oppilaan kasetissa.) Nykyään niissä on osittain symbolimuotoon puettuja kuvauksia ihmissuhteista tai yhteiskunnasta. Pidin tarinoista enemmän.

Lapsena ymmärsin sanat konkreettisesti. Toivon, että olisin vieläkin sillä asteella. "Kaiken voi lainat rahoittaa/ ja käärmeet viettää juhliaan" lauloi Apulannan Toni jossain biisissä albumilla Aivan niin kuin kaikki muutkin. Ei se silloin kertonut mistään invidualistisen kulutusyhteiskunnan synnyttämistä tyhjyyden ja ahdistuksen tunteista, se oli mielikuva suuresta, synkästä kaverista nimeltä Kaiken ja luolissaan juhlivista käärmeistä.

Tai Tehosekoittimen Pakko päästä pois, jossa kertoja ajaa autossa poispäin kaupungista, jossa on juuri eronnut naisesta. "Ja kun aamulla aurinko nousee/ sun edestäsi herään taas/ vaikka kaupunkis taakse on jäänyt/ en pysty sua unohtamaan" Nykyään tajuan vain, että ero rassaa sitä kaveria eikä se pysty unohtamaan naista ainakaan ihan heti, vaikka häipyykin maisemista. Mutta lapsena. Koska mies heräsi taas naisen edestä, sen oli täytynyt palata, vaikka äsken se oli ollut vielä ajamassa kauas pois. Luultavasti se oli siis tuotu takaisin unessa jonkinlaisen taian kautta. 'Edestäsi' tuotti vielä mielikuvan porrasaskelmista ja jonkinlaisesta valtaistuimesta. Lopputulokseksi jää kaupunki, jota hallitsee jokin hirvittävä ja kiehtova kuningatar, joka kykenee taianomaisesti palauttamaan takaisin pakoa yrittäneet alamaisensa.

Henkilökohtaisesti pidän enemmän jälkimmäisestä versiosta. Siinä vain ei ole enää mitään järkeä. Kun tajuaa, että kyse olikin vain ihmissuhteista ja ohuesta symboliikasta, kaikki on selkeämpää. Mutta ei enää yhtä mielenkiintoista, tai stimuloivaa.

Voiko vielä luopua kyvystä käsittää symbolimerkityksiä ja palata konkreettisen ymmärryksen kaudelle? Silloin kun oli vielä jännää ja kivaa. Tai sitten pitäisi vain ruveta kuuntelemaan sankariheviä. Mutta kun ei sekään olisi sama.

Olin mökillä. Siellä tuntee itsensä aina jättiläiseksi. Kaikki on pienempää kuin muistan. Se valtava puu, jonka oksille suurilla ponnistuksilla ja kurottamalla ja takertumalla sain hinatuksi itseni, on nykyään pikkuinen käkkärä mänty, johon ei ole kiipeämistä. Muinoin itseni kokoinen kivikasa yltää vyötärölle. Sammakkolampi on rutakko, jonka pohja näkyy. Minun luolani on pelkkä rako kahden kallion välissä. Vaarallisissa syvänteissä ylttävät jalat pohjaan. Mehiläspesäpuussa ei ole mehiläispesää ja Lokkisaarella kasvaa nyt koivu.

Tämän kaiken keskellä tallustelen minä isoine jalkoineni, ja jos en ole varovainen, voin helposti tallata sen täällä leikkineen lapsen ja kaiken, mikä näissä metsissä ja kallioilla silloin asui.