IRC-Galleria

Luuk. 7: 36-50

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä. Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: »Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen.» Silloin Jeesus sanoi hänelle: »Simon, minulla on sinulle puhuttavaa.» »Puhu vain, opettaja», fariseus vastasi. »Oli kaksi miestä», sanoi Jeesus. »He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?» Simon vastasi: »Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi.» »Aivan oikein», sanoi Jeesus. Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: »Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka, kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän.» Ja hän sanoi naiselle: »Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.» Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: »Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi.» Mutta Jeesus sanoi naiselle: »Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.»

* * * * * * * * * * * *

Raision seurakunnassa on 80- tai 90-luvulta alkaen vietetty vuosittain tähän aikaan vuodesta reserviupseerien ja reserviläisten kirkkopyhää. Porukalla on tultu kirkkoon, hoidettu tuttuja palvelutehtäviä ja jumalanpalveluksen jälkeen on käyty kirkkokahvilla. Tänä vuonna tilanne on toinen, mutta kirkkopyhä on, palvelutehtävistä tekstien lukeminen jo toteutui, ja varmaan kaikki voivat kotona nauttia myös ne kirkkokahvitkin.

Mihin reservijärjestöjen kirkkopyhää tarvitaan. Minulla on siihen aina sama ja selkeä vastaus. Reserviläistoiminnassa on kyse tiettyjen valmiuksien ylläpitämisestä, reserviläistaidoista, ja niiden joukkoon kuuluu kysymys: kestääkö henkinen kantti? Jos kovan paikan tullen – ja tämä tietysti pitää paikkansa kaikessa elämässä, ei vain reserviläistoiminnassa – jos kovan paikan tullen henkinen kantti pettää, silloin ei käy hyvin.

Aina ei huomata, miten tärkeää on se, että kantti kestää, että mieli ei masennu vaan jaksetaan – jaksetaan, vaikka ollaankin kovilla. Kulunut vuosi, edelleen jatkuva ja jopa paheneva koronavuosi on kovalla tavalla näyttänyt, miten totta tämä on.

Toki on niin, että moni meidän keskellämme elää tilanteessa, jossa ei tahdo jaksaa. Olipa elämän kuormana sitten sairaus, taloudellinen ahdistus tai jokin muu syy, voimat eivät tahdo riittää. Usein vaan niitä kuormia kannetaan yksin. Niiden ei anneta näkyä ulospäin. Tuntuu kai jotenkin hävettävältä se, että voimat eivät riitä, vaikka ei siinä tietenkään mitään hävettävää ole. Avautuminen ja avun pyytäminen eivät vaan taida sopia suomalaiseen mielenlaatuun.

Mutta koronan aikana ja sen takia jaksamisesta on tullut yhteinen asia; yhteinen henkinen kantti on kovilla. Valtioneuvoston jossakin niistä monista tiedotustilaisuuksista sanottiin, että nyt täytyy vaan jaksaa ja jaksaa. Mutta on vaikea jaksaa, kun ei voi elää sitä ihan normaalia elämää; nyt ollaan ilman normaalia kanssakäymistä ja läheisyyttä on rajoitettu. Ja yksinäisyys, se jos mikä, on kuluttavaa.

Vaikea aika on myös paljastanut jotain ihmisluonnon pimeämmästä puolesta. Monissa maissa on ollut korona-rajoituksia vastustavia mielenosoituksia, väkivaltaisiakin (onneksi ei meillä sentään). Mutta kyllä meilläkin on uhiteltu, maskin käyttämistä vastaan vähintäänkin, ja sitä, että yökerhot suljetaan aikaisin eikä pääse bilettämään, kuten nuoriso sanoo.

Toki tiedän sen, että maski ei terveydentilan takia kaikille sovi, ja tiedän liike-elämän monet taloudelliset haasteet ja vaikeudet (sekin aiheuttaa monenlaista kuormaa ja kipua). Mutta tuossa uhossa näen sitä mielen pimeää puolta: kun kantti ei kestä, kun ei jaksa, se pimeä hiipii esiin. Tuttu sana kuvaa ainakin osaltaan tätä: se on ihmisen itsekkyys. ”Minun oikeuksiani ja minun elämääni ei saa rajoittaa.”

Miten henkinen kantti sitten kestää? Mikä auttaa meitä jaksamaan? Kun näitä mietin, virsikirjasta avautui virsi 441. Kata-kanttorimme lupasi laulaa siitä 3. ja 6. säkeistön.

3.

Ken on tässä lähimmäinen ensimmäinen, ehtii toisen vierelle?
Ken nyt tarttuu arkaan käteen, hymyn säteen antaa nousta kasvoille?

6.

Suojapaikka saarretulle, tuomitulle, Jeesus, minullekin suo.
Ristin juureen Golgatalle armon alle uudistumaan minut tuo.

Mikä auttaa jaksamaan? Virressä on kaksi vastausta.

Ensimmäinen on: lähimmäinen. Ihan tähän päivään virren sanat eivät sovi: ihan vierelle ei sovi tulla eikä käteen tarttua, mutta hymyn säteet ovat mahdollisia ja niille on kysyntää. Ja säkeistön ajatus on kyllä selvä. Itse asiassa siinä on kyse kristityn elämän peruskuviosta: olla toiselle lähimmäinen. Kyse on sellaista rakkaudesta, joka unohtaa omat etunsa ja oikeutensa, ja etsii toisen parasta ja yhteistä hyvää. Sitä me etsimme: miten tuemme, rohkaisemme, kannustamme ja autamme toista ihmistä, niin: toinen toistamme, jaksamaan.

Jälkimmäisessä säkeistössä saavutaan Vapahtajan luo: Ristin juureen Golgatalle, armon alle, uudistumaan minut tuo.

Päivän evankeliumissa kerrotaan Vapahtajan luo tulemisesta. Siinä kerrotaan naisesta, joka jaksamisen suhteen varmasti oli kovilla; häntä osoiteltiin, halveksittiin ja varmaan nimiteltiinkin hänen elämäntapansa vuoksi. Hän uskalsi ja jaksoi tulla Jeesuksen luokse, ja kohtasi anteeksiantamisen ja voimia antavan jumalallisen rakkauden. Juuri siitä rakkaudesta evankeliumissa on kysymys, ja sellainen rakkaus meille luvataan.

Tämän pyhän jumalanpalveluksen teema on ”Rukous ja usko”. Ne ovat voimaa antavia asioita. Vuosia sitten otsikko hieman muuttui; se oli aikaisemmin ”Hellittämätön usko”. Juuri tästä jaksamisen lähteestä, rohkeasta, hellittämättömästä tarttumisesta Jumalan hyvyyteen tänään muistutetaan. Vanhan testamentin lukukappaleessa kuulimme Jaakobin painista – hellittämättömästä, periksi antamattomasta kamppailusta. Hän jaksoi ja hän voitti. Ja uskoon perustuvasta kestävyydestä puolestaan muistutettiin Uuden testamentin lukukappaleessa.

Minulla on viime kuukausien harrastuksena ollut vertailla, mitä Raamatuntekstejä kunakin pyhänä luetaan eri maissa ja eri kristillisissä kirkoissa. Englannin anglikaanisessa kirkossa tämän päivän Uuden testamentin lukukappale on kirjeestä Heprealaisille, sen luvusta 11. Moni saattaa muistaa luvun ensimmäisen jakeen: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Sitten siinä kerrotaan monesta Vanhan testamentin henkilöstä ja heidän turvautumisestaan Jumalaan, kunnes tullaan Moosekseen, jonka tehtävä oli johtaa Israelin kansa vapaaksi Egyptin orjuudesta. Ja hänestä sanotaan: ”Uskonsa tähden Mooses lähti Egyptistä kuninkaan vihaa pelkäämättä ja pysyi lujana, kuten pysyy se joka ikään kuin näkee Näkymättömän.” Aiemmassa suomalaisessa Raamatun käännöksessä tuo sanottiin hieman eri sanoin: ”Koska Mooses ikään kuin näki sen, joka on näkymätön, niin hän kesti.”

Kun voimat ovat vähissä, silloin luen tuon jakeen kirjeestä Heprealaisille: ”Hän pysyi lujana, kuten pysyy se joka ikään kuin näkee Näkymättömän.”

Pieni krusifiksi ja Raamattu: hopeinen Jeesus puisella ristillä. Alla valkoinen Raamattu kultaristillä