IRC-Galleria

Mukavasti mennyt tää yö aika oon saannut olla ihan rauhassa tyttö lapsensa kanssa.Nukkuneet hyvään aikaa ,kyllä Diana vie tosi paljon tyttären energiaa..Eipä se ole ihme tyttö on vielä niin pieni...Kaikki pian sutvaantuu kun tyttö hiukan kasvaa...Olen katsonut paljon yhtä vankila sarjaa aikani kuluksi .No mutta palataan aamulla asiaan...Kauniita siunattua yötä ihmiset ....

Heissuli vei tänne...Tässä tämä päivä on ihan ok .Olen ihan vaan laiskotellut...Käväsin mun äidin luona naapurissa,oli hyvä nähdä äitiä halata.Kävin lähi venäläisessä kaupassa tuossa ihan vieressä onneksi kauppa on ihan kävelymatkan päässä...Pesen mun hameet tuossa viellä ja olen vaan ihan omissa oloissa :)KYLLÄ VÄLILLÄ ELÄMÄ OUDON PUOLEISTA.Elämä jatkuu tapahtu mitä tahansa kun saisin veljeni luokseni...Moni asia olisi toisin se olis niin varma ...Mutta palataan asiaan mä laitan mun hameet kuivuu ja jatkan elokuvan katsomista....

päivä alkanut aikas kivasti .Ei ole ollut riitaa tappelua niin kuin monena aamuna ...Toivon mukaan kaikki on paremmin kuin eIlen...Olo ollut hyvin masentunut kun tytär ei voi hyvin..No mutta eiköhän tää taas tästä<3 äidillä kaikki hyvin ...OLEN NIIN ONNELLINEN ETTEI ÄIDILLÄ OLLUT MITÄÄN SYDÄMMESSÄ....Kiitos JEESUS KRISTUS olen niin kiitollinen..Syön pizzaa ja otin vitamiinit..Nyt on parenpi olo ja kävin huuhtoo suun vessassa..Istahdin sängylle ja kirjoittelen tämän loppuun ja katson sarjaa sängyltä...Eiköhän tää tästä iloksi muutu...Kirjoitan taas myöhemmin tänne lisää niin kuin aina...

Katson elokuvaa kun ei uni tule ....Tämän sarjan olen enenkin katsonut .Mutta on erityisen hyvä ...Elokuvan nimi on LUKKOJEN TAKANA VANKILA Sarja tosi hyvä...Olen sen kauan sitten katsonut enenkin.Hyvä sarja...Pitäis käydä nukkuunkin jossain vaiheessa ettei rytmit menis ihan sotkuun...Huominen sää on huono sataa lunta ja tuulee kunnolla.0nneksi tein kunnolla ruokaa niin sitä ei tarvi tehä ainakaan huomenna voisin siivota jotain...JÄRKEVÄÄ.....SE ON ,MORO.....

On olliut pitkä päivä ja osittain huono.Paljon sattuu ja tapahtuu alan olla väsynyt tähän touhuun ....Elän jokainen päivä miettien miten elämäni muuttuisi saisin elää sitä omaa elämää .vähemmän ajattelevan ketään muuta kuin vain itseäni...Olen tosi väsynyt elämään siihen että joudun huolehtimaan aikuisista lapsista ja vielä niiden lapsista.haluaisin pikku hiljaa elää omaa vaivatonta elämää...Pitäis vaan tehdä se päätös ja lopettaa kaikki ja iin loppuun piste...,Rakastan lapsiani mutta alan kaipaa omaa elämää jo...Nyt jatkan Netfliksin katsomista katson hyvää naisvankien sarjan katsomista,,,Se on moro huomenna palataan asiaan :)

Älä puhu vihasta

Kerroin jokin aika sitten eräälle ystävälleni, että valmistan esitystä Jumalan vihasta. Hän heti sanoi, ettei hän ainakaan halua olla missään tekemissä sellaisen aiheen kanssa. Saman päivänä keskustelin erään toisenkin ystäväni kanssa ja hän myös ilmoitti välittömästi, ettei hän halua sellaisesta kuulla mitään.

Moni meistä joutuu elämään niin voimakaan masennuksen ja pahanolon tunteen kanssa, koko elämä on ikään kuin piripinnassa, ettei kerta kaikkiaan kestä kuulla mitään kielteistä, masentavaa, pelottaa. Vain pieni määrä jotain kielteistä, niin kaikki aivan kuin vuotaa yli, taivas tuntuu romahtavan niskaan. Siinä tilassa kirjoitus tai puhe Jumalan vihasta tuntuu aivan kauhealta. Eihän sellaista jaksa seurata edes minuuttiakaan.

Onko niin, ettei vain näiden kahden ystäväni kohdalla, vaan paljon yleisemminkin meidän ajassamme on oikeastaan mahdotonta puhua millään järkevällä tavalla Jumalan vihasta. Ikään kuin aikamme yleinen mielipide huutaa: Jos yleensä Jumala on olemassa, hän on jotain suloista, aina rakastavaa, hymyilevää hyvä. On mahdotonta liittää tähän Jumalaan sanaa viha. Maailmahan on täynnä vihan ja kauhun ilmauksia ja nyt vielä täytämme taivaankin vihalla.

Meille sana viha kuvaa jotain pelottavaa ja kammottavaa. On kauheaa kokea avointa ihmisten vihaa. Onko meidän liitettävä tuo sama pahanolon tunne myös Jumalan nimeen? Eihän Jumalassa voi olla sellaista alhaista ja paheksuttavaa asiaa kuin viha.

Avaamme Raamatun

Mutta mitä me sille voimme, että kun avaamme Raamattumme ja alamme lukea sitä, niin me jo aivan kirjan alussa kohtaamme Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa ahdistavan jännitteen ja ristiriidan. Ihmisen ei olekaan helppo tulla toimeen Jumalan kanssa, ei olekaan niin yksikertaista ja helppoa lähestyä Jumalaa. Jumala ei suinkaan merkitse vain leppoisuutta, hauskuutta ja turvallisuutta. Jotain on pahasti särkynyt ihmisen suhteessa Jumalaan.

Tietenkin moni aikamme ihminen on tehnyt valintansa ja ilmoittaa kyllä gallupeissa, että hän uskoo Jumalaan, mutta uskoo toisin kuin mitä kirkko opettaa. Ihmiset haluavat kyllä uskoa Jumalaan, mutta sellaiseen Jumalaan, jonka he itse ovat luoneet, jonka he voivat hyväksyä ja joka tuntuu hyvältä, miellyttävältä ja turvalliselta.

Voihan olla, ettei sana viha olekaan oikea sana kuvamaan tätä jännitettä, joka Raamatun mukaan alusta alkaen liittyi ihmisen suhteeseen Jumalaan. Mutta joka tapauksessa jo Raamatun alkusivut osoittavat, että ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen liittyy jotain sanomattoman vakavaa.
Jo aivan kirjan alussa luemme, kuinka Jumala rajoitti luomansa ihmisen valinnan vapautta ja päätösvaltaa. Hän asetti ihmiselle erään rajan ja sanoi: Älä astu tämän rajan yli! Annamme Raamatun nyt puhua omalla kielellään ja tavallaan: "Herra Jumala sanoi ihmiselle: "Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma" (1 Moos 2:17). Vanha käännös käytti sanontaa: "Pitää sinun kuolemalla kuoleman".

Alusta alkaen ihmisyys siis perustui Jumala sanan asettamaan kontrolliin ja ihmisen vastuuseen tekemistään ja vakuutukseen siitä, että jos ihminen toimii vastoin Jumalan tahtoa seuraukset ovat vakavat. Ihminen valitsi Jumalan sanan tahdon vastaisen toiminnan ja nousi Jumalaa vastaan kapinaan.

Määritelmä Jumalan vihasta

Tämä edessä voimme muodostaa perusmääritelmän Jumalan vihasta. Se on Jumalan vastavaikutusta, -toimintaa. Käytän vieraskielisiä sanoja: Ensin ihmisen toiminta - aktio, sitten tulee Jumalan vastatoiminta - reaktio. Viha on Jumalan reaktio, ei Jumalan aktio. Aina on ensin ihmisen aktio ja vasta sitten tulee Jumalan reaktio. Viha ei ole siis koskaan Jumalassa ensimmäinen. Sitä edeltää jotakin muuta. Se on seurausta jostakin. Viha ei ole koskaan päällimmäisenä Jumalan suhteessa ihmiseen.

Olen löytänyt seuraavan määritelmän: "Jumalan viha on vierasta Jumalalle sen vuoksi, ettei sitä olisi, jos ei olisi pahaa ja syntiä. Mutta pahaa ja syntiä Jumala voi kohdata muuten kuin vihan ja tuomion Jumalana ollakseen uskollinen omalle perusluonnolleen. Jumala ei voi olla synnille suopea ja sen vuoksi pysyy hänen vihansa iäisenä ja peruuttamattomana kaikkea pahaa kohtaan" (Yrjö J. E. Alanen).

Raamatun alkulehdet kertoo tästä omalla ja niin havainnollisella tavallaan: "Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan" - heillä oli varmaankin tunne siitä, että Jumala oli heille vihainen. "Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: "Missä sinä olet?" Mies vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin (1 Moos 3:8-10).

Tämä siis on Raamatun kielessä Jumalan vihaa. Ihmisellä on paha olla rikkomuksensa takia. Jumala tavoittaa rikkoneen ja syyllisen. Asiat tulevat valoon, ne selvitetään ja niille annetaan oikea nimi.

Jeesus sanoi: "Ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi" (Luuk 12:2). Saman totesi raskaaseen syntiin syyllistynyt Daavid: "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka" (Ps 51:8).

"Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili" (Hepr 4:13).

Jumala vaatii tilille

En osaa paremmin sanoa kuin, että Jumala on jämtti. Asioihin tartutaan ja ne selvitetään ajallaan. Tätä selvittämisen aikaa voimme kutsua ihmisen kannalta Jumalan vihan ajaksi tai vihan päiväksi tai siksi suureksi päiväksi tai etsikonajaksi.

Mutta asioita ei vain tuoda valoon, vaan myös niiden vaikutukset, seuraukset selvitetään. Jumala julistaa tuomiot ja rangaistukset. Kohtaamme tuon ratkaisevan avainsanan: "Koska tämän teit, olet kirottu" (1 Moos 3:14) - sana käärmeelle. UT sanoo tämän saman asian karusti: SYNNIN PALKKA ON KUOLEMA (Room 6:23).

Jumala julisti tuomion synnistä ja sitä seuraavan rangaistuksen. Näin tapahtui Kainille, joka tappoi veljensä, näin Nooan aikaiselle väkivaltaa täynnä olevalle ihmiskunnalle, näin Baabelin tornin rakentajille. Koko Israelin kansan historia on kulkua kohti tuomiota ja rangaistusta. Samaria hävitettiin, Jerusalem tuhottiin. Ei vain VT:n historialliset ja profeetalliset kirjat ole täynnä Jumalan tuomioita, vaan myös UT sisältää monin tavoin tämän meille niin vastenmielisen sanoman. Ei tarvitse muuta kuin vähän aikaa lukea Raamatun viimeistä kirjaa, kun alkaa pelottaa. Kirja on täynnä kuvauksia Jumalan vihasta ja tuomiosta.

UT:n tärkein kirja, Roomalaiskirje, sanookin suoraan: "Jumalan viha ilmestyy taivaasta ja kohdistuu kaikkeen jumalattomuuteen ja vääryyteen (Room 1:18). Jumalattomuutta ja vääryyttä kai jokaisen meidän elämästämme löytyy - ainakin jos vähänkin suostumme näkemään omaa elämämme Raamatun valossa.

Jatkan vielä Roomalaiskirjettä: "Mutta sinä olet kova etkä sisimmässäsi tahdo kääntyä. Näin kartutat vihaa, ja se kohtaa sinut vihan päivänä, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki. Silloin Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan….. niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha. Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa" (Room 2:5-9).

Juudan kirje vakuuttaa, että Jumala tuo "jokaisen tuomiolle. Hän rankaisee kaikkia jumalattomia jokaisesta teosta, jonka he jumalattomuudessaan ovat tehneet, ja kaikista julkeista puheista, joita nuo jumalattomat syntiset ovat häntä vastaan puhuneet" (Juuda 15).

Eräs kaikkien järkyttävimmistä Jumalan tuomion ja vihan ilmoituksista on kuitenkin VT:n Naahumin kirjassa: "Herra… on Jumala, joka kostaa vihollisilleen. Herra kostaa, hän on täynnä vihaa, Herra kostaa vastustajilleen. Vihollisiaan hän ei lakkaa vihaamasta. Herra on kärsivällinen, mutta hänen voimansa on suuri, ei hän jätä rankaisematta… Vuoret järkkyvät hänen edessään, kukkulat hajoavat. Herra hävittää maan, koko maanpiirin, ja kaikki sen asukkaat. Kuka kestää hänen raivoaan, kuka voi vastustaa hänen vihansa hehkua? Hänen suuttumuksensa purkautuu kuin tuli, ja kalliot halkeavat hänen voimastaan. Hyvä on Herra, turvapaikka hädän päivänä, hän tuntee ne, jotka luottavat häneen (Naah 1:2-7).

Joskus Raamattua lukiessa tulee sellainen tunto kuin taivas olisi niin synkkien pilvien peittämä, ettei näy pienintäkään valoviirua.

Minä kutsun Jumalan vihaksi sitä, että hän tavoittaa ja ottaa minut kiinni ja vaatii tekemään tiliä elämästäni. Näin joudun selvittämään asioitani. Olen vastuullinen ja tilivelvollinen ihminen. Vuosikokouksessa tilintarkastaja ehdottaa tili- ja vastuuvapauden myöntämistä tilipitovelvollisille. Jumalan viha ei tarkoita muuta kuin ihmisen vastuullisuutta, kerran tapahtuvaa lopullista ihmisen koko elämän kattavaa tilintekoa ja sen mahdollisia kielteisiä seurauksia.

Emme voi paeta minnekään elettyä elämäämme. Mitään tehtyä emme saa tekemättömäksi. Tämä sama asia on sanottu Raamatussa myös näin: "Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää (Gal 5:7-8).

Emme pääse minnekään pakoon tilintekoa Jumalan edessä. Siksi mikään ei ole meille ihmiselle sen merkittävämpää kuin tiedostaa ja ottaa huomioon, että "ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio" (Hepr 9:27). Meidän kohdattava kerran hetki, jolloin kirjat avataan ja luetaan kaikki, mitä niihin on meistä kirjoitettu. Jumalan viha on samaa kuin tilinteko hänen edessään. Meidän kohtalomme ratkaistaan suuressa oikeudenistunnossa. Jumalan viha on tilinteon seurauksena julistettu kadotustuomio.

Näin olemme Raamatun ilmoituksen ydinasiassa. Jälleen edessämme on ne raamit, joiden sisällä on Raamatun ydinsanoma Jumalan rakkaudesta. Sanoma Jumalan rakkaudesta nousee esiin Jumalan vihan ja tuomion keskeltä.

Kuitenkin Jumala rakastaa

Karu tosiasia on kuitenkin, että Raamatusta on helpompi löytää jakeita jotka kertovat ihmisen raadollisuudesta, pimeydestä, rangaistuksesta, tuomiosta, vihasta kuin rakkaudesta ja hyvyyden voitosta ja voimasta. Jossain elämänvaiheessa on saattanut tuntua siltä, että avaan minkä kohdan tahansa Raamatusta, se vain lyö ja masentaa.

Emme kuitenkaan missään tapauksessa lue silloin oikein Raamattua, jos löydämme sieltä vain tuomiota, rangaistusta ja vihaa.

Jos Jumala olisi vain viha, tuomio ja rangaistus, meillä ei olisi koko Raamattua. Raamattu olisi päättynyt sen kolmanteen lukuun. Kaikki sen luvun jälkeiset sivut jo pelkällä olemassaolollaan julistavat, että Jumala on kärsivällinen, hän haluaa armahtaa ihmisen, hän rakastaa ja antaa mahdollisuuden ja elämän. Tämä sanotaan 2 Moos:ssa unohtumattoman voimakkaasti: "Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri. Hän on armollinen tuhansille ja antaa anteeksi pahat teot, rikkomukset ja synnit, mutta ei jätä syyllistä rankaisematta (2 Moos 34:6-7).

Raamattu ei missään kohden opeta, että Jumala on viha, mutta sen sijaan kyllä väittää mahdollisimman yksiselitteisesti, että Jumala on rakkaus. Emme tee väärin, jos nostamme korkealle erityisesti kolme sanaa, jotka toistuvat: Jumala on rakkaus (1 Joh 4:8 ja 4:16).
Eräs Raamatun hienoimpia kohtia on: "Kaukaa ilmestyy minulle Herra: "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta (Jer 31:3).

Jumalan rakastaa ja rankaisee

Raamatun opetuksessa Jumalan rakkaudesta on eräs äärimmäisen tärkeä piirre. Tuo äsken lukemamme 2 Moos 34:7 loppuosa viittaa siihen selvästi: "Hän on armollinen tuhansille ja antaa anteeksi pahat teot, rikkomukset ja synnit, mutta ei jätä syyllistä rankaisematta". Miten hän voi rakastaa ja samaan aikaan rangaista syyllistä?

Jesaja koki tämän Jumalan vihan ja rakkauden näin: "Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin." Silloin lensi minun luokseni yksi serafeista, kädessään hehkuva kivi, jonka hän oli pihdeillä ottanut alttarilta, ja kosketti sillä minun suutani sanoen: "Katso, tämä on koskettanut sinun huuliasi; niin on sinun velkasi poistettu ja syntisi sovitettu" (Jes 6:5-7). "Katso, onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taa" (Jes 38:17).

Roomalaiskirjeessä sama sanotaan näin: "Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme". (Room 5:8). Näin olemme kohdanneet jälleen Raamatun ydinsanoman Jumalan rakkaudesta.

Sen valossa näemme, että ihmisen perusongelma Jumalan edessä on hänen syntinsä, ei sairaudet, nälkä, toisten ihmisten pahuus, mielettömät elämänkohtalot. Juuri ihmisen synti herättää Jumalan vastareaktion, vihan. Nyt Jumala rakastaa ja pitää huolen ihmisestä sillä tavoin, että hän vihansa sovituksessa muuttuu rakkaudeksi.

Johanneksen kirje sanoo tämän keskeisen totuuden näin: "Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1 Joh 4:9-10).

Kun Paavali tunnusti henkilökohtaisen uskonsa, hän sanoi nimenomaan elävänsä sinä luottamuksessa, että Jumalan Poika "on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni" (Gal 2:20). Nämä kaksi kuluvat yhteen: Rakkaus ja sovitus.

Kun viha muuttuu rakkaudeksi

Näin kohtaamme sen merkillisyyden, joka sisältyy meidän otsikkoomme. Jumala on muuttumaton, hänessä ei ole vaihteluja, hän on aina sama. Hän on valkeuksien Isä, "jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa" (Jaak 1:7).

Ja nyt kuitenkin muuttumaton Jumala muuttuu. On tietenkin mieletöntä sanoa näin, mutta emme ihmisinä osaa sen paremminkaan sanoa: "Jumalan rakkaus antoi maailmalle synnit anteeksi vasta sitten, kun Kristus ensin oli kärsinyt kuoleman sijaisenamme. Jumalassa tapahtui sittenkin mielen muutos, kun sijaiskärsimys poisti rakkauden esteenä olleen vihan" (Jukka Thurén). "Me olimme Jumalan vihamiehiä, joiden kohtalona olisi ollut tuhoutua Jumalan vihan aikanaan purkautuessa. Me emme älynneet emmekä tahtoneet tehdä mitään asian auttamiseksi. Jumala kuitenkin rakastaa myös vihamiehiään ja on siksi antanut Poikansa kuolla meidän sijastamme ja niin sovittaa meidät Jumalan kanssa eli lopettaa vihollisuuden Jumalan ja meidän välillämme, jotta me aikanaan pelastuisimme eikä tuleva viha kohtaisi meitä" (Jukka Thurén).

Jumalan rakkaus ei Raamatun mukaan ole siinä, että Jumala noin vain pelkkää hyvyyttään vapauttaa ihmisen kaikista kurjista asioista ja pälkähästä. Näin toki voimme ja haluamme unelmoida. Kenties juuri tätä vaadimmekin Jumalan kaikkivaltiudelta. Ehkä juuri jotain tuollaista vaistomaisesti odotammekin kuullessamme puhetta Jumalan rakkaudesta. Emme voi kuitenkaan sivuuttaa selvää Raamatun opetusta asiasta.

Ei paha noin vain muutu hyväksi, ei syyllisyys syyttömyydeksi, ei viha rakkaudeksi. On helpompi hävittää kuin rakentaa, särkeä kuin tehdä eheäksi, tuhota ja tappaa kuin hoitaa terveeksi ja antaa elämä. Kuinka helppoa onkaan rikkoa ja pettää luottamus ja kuinka vaikea onkaan jopa kaikkivaltiaan ja iäisen Jumalan vapauttaa ihmisen siitä kirouksesta ja tuomiosta, johon ihminen on itse syössyt itsensä. Samalla näemme, ettei pahuutta ja todellista syyllisyyttä voida millään saada olemattomaksi. Kerran tehtyä ei saa tekemättömäksi. Sen on tultava loppuun asti selvitetyksi.

Jumalan rakkauden ilmestyminen ja sen toteutuminen ihmisten elämässä olikin paljon vaikeampaa kuin ihmisen lankeemuksen ja sen seurauksena vihan ja kadotuksen ilmestyminen.

Sovituksen ihme

Raamattu osoittaa, että Jumalan viha vaihtuu rakkaudeksi vain sijaissovituksessa. Emme voi kohdata Jumalan rakkautta ilman ristillä tapahtunutta sovitusta ja uskoa sovituksen sanaan, ilman uhrikuolemaa, ilman evankeliumin vastaanottamista.

Kristinuskon ydinsanoma ei koskaan olekaan sanoma Jumalan rakkaudesta vaan sanoma sovituksesta, jonka alla ja turvissa vasta ihminen voi kohdata Jumalan rakkauden. Raamattua lukeva kristitty puhuu Jumalan rakkaudesta vain Golgatan ristin läpi ja vain sen juurella.

Hän lähetti ainoan Poikansa sovittamaan kaikkien ihmisten kaikki synnit Golgatan ristinkuolemassa. Se on monen aikamme ihmisen mielestä täysin järjetön ratkaisu. Siinä rakkaus tulee luoksemme äärettömän vaikeasti ymmärrettävänä ja samaan aikaan mitä lapsenomaisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla vastaan otettavana. Raamattu vain toteaa: JUMALA NÄKI (tai katsoi) HYVÄKSI (1 Kor 1:21, KR 38).

Kuinka vaikea tätä ihmeellistä totuutta onkaan pukea inhimilliselle kielelle, sen huomaamme vaikkapa kirkkoisä Augustinuksen sanoista: "Meidät sovitettiin hänen kanssaan, kun hän jo rakasti meitä ? huolimatta hänen vihollisuudestaan meitä kohtaan meidän syntimme tähden. Niin hän on siis tehnyt sen jumalallisen ihmeen, että vihasi meitä ja kuitenkin samalla rakasti meitä" .

Nyt tiedämme, että ilman välittäjä ja ilman hyvitystä Jumalan viha ei olisi vaihtunut rakkaudeksi. Uskonpuhdistaja sanoi sen terävästi: ”Olenhan minä jo ennen usein sanonut, että Jumalaan uskominen ei yksin riitä, vaan että hinnankin täytyy olla mukana. Uskovathan turkkilaiset ja juutalaisetkin Jumalaan, mutta ilman välittäjää ja ilman hintaa. Mikä tämä hinta siis on? Sen evankeliumimme ilmoittaa. Pyhä Henkihän kaikkialla opettaa, että meillä ei ole Isää ilman välitystä, ja että hän ei päästä meitä Isän luo ilman välitystä” (Luther).

Tuomari onkin meidän sijastamme tuomittu

Jeesuksen kärsimys on Jumalan omaa kärsimystä, jopa omaa kuolemaa: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa" (2 Kor 5:19). Jumala rakkaudessaan kärsii ja Jumala pyhyydessään saa oikeuden. Nyt onkin tuomari meidän sijastamme tuomittu. Jumala sovittaa synnin ja Jumala ottaa vastaan syntiuhrin. Vain meidän Jumalallamme on haavat. Jumalan pyhyyden viha kohdistuukin ristillä häneen itseensä Kolmiykseisenä Jumalana.

Koko Jeesuksen elämä tähtäsi hänen rangaistuskärsimykseensä.
"Jotteivät ihmiset ikuisesti eksyisi taivaasta, rakkaus veti Jumalan itsensä alas taivaasta, puki hänet lihaan ja vereen, yhdisti Luojan luomakuntaan, sulki hänet neitsyen kohtuun, puki hänet ryysyihin ja laski hänet seimeen. Eikä tässä vielä kyllin: köyhyydessä ja taisteluissa eletyn elämän jälkeen rakkaus löi Kristuksen maahan Getsemanessa, kahlehti hänet, sitoi ja sylki häntä, kruunasi hänet orjantappuralla, iski naulat hänen käsiinsä, ripusti hänet ristille, antoi hänelle katkeran kalkin juotavaksi ja vei hänet viimein kuolemaan, ja kaikki tämä hänen vihollistensa puolesta" (Quenstedt).

Sanoma huipentuu Golgatan tapahtumien kuvailuun. Kaikki neljä evankeliumia keskittyvät siihen. Kaikki niissä tähtää siihen. Jumalan viha vaihtuu rakkaudeksi Golgatan ristin tapahtumassa. Oi katso Golgataa! "Kun vasaraiskujen ääni alkoi kuulua pitkien mustien naulojen tunkeutuessa Jumalan pojan käsien ja jalkojen läpi, kuuntelivat sitä taivas, maa ja helvetti. Sellaista ääntä ei maailmassa vielä milloinkaan oltu kuultu eikä tulla milloinkaan kuulemaan aina arkienkelin viimeiseen pasuunaan asti… me emme sitä kuuntele, ja me kuulemme sen kuitenkin, sillä ihmisen korva on sellaiseksi luotu, että sen täytyy kuulla nämä vasaraniskut" (Mereshkovskij). Siinä meille raivattiin tie avoimeksi Jumalan sydämeen, jonka olimme synneillämme sulkeneet.

"Sillä kaikki ovat langenneet syntiin ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on verellään lunastanut heidät vapaiksi synnistä ja koska Jumala on tehnyt Kristuksen verisen ristin syntien sovituksen paikaksi, jonne he saavat uskoen tulla" (Room 3: 23-25, Jukka Thurén).

Vain ristillä on Jumalan rakkaus tullut tämän maailman keskelle ehdottomana, lopullisena ja täydellisenä. Vain siellä on Jumalan rakkaus aina läsnä, aina kohdattavissa ja omistettavissa. Siellä Jumalan rakkaus on muuttumattomana ja ehtymättömänä

Kristitty on ihminen, joka on oppinut vähitellen tunnustamaan sen, ettei hän löydä tästä maailmasta Jumalan rakkautta muualta kuin Jeesuksen katkerasta kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Hän myöntää senkin, että tämä rakkaus tulee täydelliseksi, puhkeaa täyteen voimaansa hänen elämässään vasta suurena tilinteonpäivänä.

Miten löydän Jumalan rakkauden?

Miten kestän tässä Raamatun julistamassa Jumalan rakkauden ja Jumalan vihan välisessä jännityksessä. Sillä olenhan kaikessa ja joka hetki sellainen ihminen, joka ansaitsen kyllä Jumalan tuomion ja rangaistuksen. Olen hänen lakinsa rikkoja, olen sisimmältäni synnin turmelema. Niin moni asia elämässäni ennemminkin todistaa Jumalan vihasta ja ainakin kurituksesta. Entä jos vain kuvittelen, että hän rakastaa minua?

Miten uskallan tällaisenani luottaa sanomaan Jumalan sovittavasta rakkaudesta? Millä perusteella voi siihen turvata. Eihän elämässäni ole tapahtunut mitään sellaista, joka oikeuttaisi minut tähän luottamukseen. Miten siis pääsen sisälle tähän Jumalan rakkauteen? Se on lopulta elämäni tärkein kysymys. Asia on lopulta tavattoman yksinkertainen, suorastaan tyrmistyttävän yksinkertainen.

Jeesus sanoi lähetyskäskyssään: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen" (Mark 16:15-16). Siksi Jeesus lähetti Paavali saarnaamaan evankeliumia. Paavali ei halunnutkaan elämältään mitään muuta julistaa evankeliumia Jumalan armosta (Apt 20:24). "Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat" (1 Kor 1:21).Juuri julistetussa evankeliumissa "Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille" (Tiit 2:11). Jumalan pelastava armo lähestyy meitäkin saarnatun evankeliumin kautta. Siinä kuulijoiden silmien eteen aivan avoimesti asetetaan Jeesus Kristus ristiinnaulittuna (Gal 3:1). Tässä jokainen meistä kohtaa Jumalan rakkauden tänäänkin.

Tämä rakkaus ilmenee halvassa ja suorastaan mielettömässä muodossa. Se kohtaan meidät Golgatan keskimmäisellä ristillä. Siellä se on alhaisena, raadeltuna, häväistynä, heikkona, rikollisena. Siksi tämä todella maan alimpiin paikkoihin asti tullut Jumalan rakkaus, ei torju eikä työnnä pois ketään luotaan. Se ei halveksi ketään.

Se rakkaus etsii tänäänkin sanallaan ja hengellään kuten alkoi etsi langennutta ihmistä jo paratiisissa. Se huutaa kaikkinäkevänä ja kaikkitietävänä: Missä olet.
Se kutsuu: "Tulkaa minun tyköni kaikki" (Matt 11:28). .
Se rakkaus on kuin hyvä paimen, joka etsii kadonnutta kunnes löytää.
Se rakkaus on kuin Tuhlaajapojan isä, joka ottaa syliinsä, oli poika elänyt ja tehnyt mitä tahansa.
Se rakkaus vakuuttaa, "että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastu" (Apt 2:21) ja ttä sitä, "joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos" (Joh 6:37)
Se rakkaus sanoo: "Minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani" (Ilm 3:20).
Se rakkaus odottaa, että otamme hänet vastaan ja "kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä" (Joh 1:12; KR38)

Vaikka se rakkaus ei puhuttele eikä kohtaa minua millään yliluonnollisella ja muista ihmistä poikkeavalla tavalla, se on kuitenkin mitä todellisimmin nytkin täällä läsnä kutsuu ja sulkee syliinsä jokaisen joka tulee sen luokse ja ottaa sen sanan ja lupauksena vastaan. Oi miten ihmeellinen Golgata!.

"Yksityisen ihmisen ei nyt tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuluu. Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaatteisiin ja uskoa halki elämänsä anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala ei koskaan enää vihastu häneen vaan rakastaa häntä iankaikkisella ja muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja perillisenään, niin kaunan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uudelleen palaa Kristuksen luo eikä tule toimeen ilman hänen armoaan" (Rosenius).

Intialainen kuuluisa kristitty nainen ja johtaja Pandita Ramabai löysi vaikean, pitkän sisäisen kriisin jälkeen rauhan Kristuksen ristin edessä. Hän kirjoitti: "Katsoin pyhää Jumalan Poika, joka oli korotettu ristille ja kärsi siinä minun sijastani kuoleman, jotta minä vapautuisi synnin ja kuolemanpelon orjuudesta ja saisin elämän. Oi tätä rakkautta minua, kadotettua syntistä kohtaan, tätä Isän rakkautta hänen antaessaan ainosyntyisen Poikansa kuolemaan minun edestäni. Minä en ansainnut sellaista rakkautta, mutta juuri siksi hän sen minulle osoittikin".

Olen hänen edessään joka hetki perin juurin pahana, ilkeänä, mahdottomana Jumalan kohtaamiseen. Minun sisimmässäni kuohu pahoja ajatuksia, varkautta, haureutta, murhaa, ylpeyttä. Mutta keskellä tätä syntimertani kuitenkin Jumalan sanan todistuksen äänen kuultuani nostan katseeni Kristukseen sovittajanani, huudan häntä avuksi. Ja hänen apunsa on ihmeellinen. En vapaudu syntisyydestäni. Jotakin putoaa kyllä pois vähitellen elämästäni. Mutta varsinaiset tuskani ja syyllisyyteni aiheuttajat - itsekkyys ja ylpeys - säilyvät loppuun asti erittäin todellisina ja elinvoimaisina. Mutta kuitenkin minulla on puhdas omatunto, sillä Jeesuksen veri jatkuvasti saa puhdistaa sen. Pyhä Henki tulee asumaan minun syntisen sydämeeni ja muunlaisia sydämiä ei täällä tänäänkään ole. Olen autuas synneistäni huolimatta.

Tätä olemme tottuneet nimittämään uskonvanhurskaudeksi. Se on suurenmoisin rakkauden kokemus mitä koskaan elämässäni saan kokea. Se on tarjolla juuri nytkin jokaiselle joka kuuntelee. "Elän joka hetki tuomion ja anteeksiantamuksen jännityskentässä. Hyväksyminen tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen ja se on joka kerta minulla yhtä suuri ihme ? oikeastaan tuhannes kerta on entistä suurempi ihme. Ajatella, ettei Jumala ole väsynyt minuun" (Agne Nordlander ).

"Puhkea, sieluni, riemuun! Sydämeni on haljeta, kun oikein ajatelen tätä: Se on täytetty. Mitä minä en voinut, se on tehty. Kaikki syntini on sovitettu. Pelastus on täydellinen - epätäydellisellekin uskolle. Vaikka minulta puuttuukin kaikki, ei minulta puutu sittenkään mitään, sillä pelastus on täytetty. Minun ei tule enää raataa täyttääkseni lain, sillä lain vaatimukset on sijaiskärsijäni täyttänyt. Minun uskoni eivät tee minua arvolliseksi, sillä täytetty pelastus ei voi kysyä arvollisuutta. ei uskonikaan voi täyttää pelastustani, sillä se oli jo täytetty ennen kuin uskoinkaan. Kyyneleeni ja katumukseni eivät voi sovittaa syntiä, sillä sovitus on täytetty Jeesuksen veressä" (Fredrik Wislöff).

Kaikkien sairauksiemme, pettymystemme ja ennen kaikkea oman ilkeytemme ja pahuutemme keskellä loistaa nyt Jumalan kirkkaus ja valo. "Nouse, ole kirkas, sillä sinun valkeutesi tulee, ja Herran kunnia koittaa sinun ylitsesi. Sillä katso, pimeys peittää maan ja synkeys kansat, mutta sinun ylitsesi koittaa Herra, ja sinun ylläsi näkyy hänen kunniansa" (Jes 60:1-2).

kyllä on tosi sairasta menoo ja meininkiä...Mä oon tilannut aikaa lääkeriin .Tässä tänään tuli aika 28.2.2023 sain ajan ja mulla on todettu Diapettes useita vuosia sitten muttei sitten kun sairastuin aivoinfaktiin pois sulkivat useita sairauksia sen myötä.Mutta minulla ollut tosi kauan oireita diapeetteksestä muttei nämä ole ottaneet minään.Ette arvaa kun liattoivat ajan niin tuli että kaikki sokeri merkinnät heille ei edes ole mitään edes annettu .Nyt alkaa tulee selvyyttä.Hoito virheistä.olen saannut sokeri sairas kohtauksia useita vuosia.ja laittovat oudot täytettävät kaavakkeet alkohooli juttuja.En ole juonnut alkoholia ollenkaan enkä tupakoi enkä miuutakaan päihteitä käytä.On kyllä outoja juttuja...En ymmärrä mikä on homman nimi.Teen valituksen se on 100 ja varma...Outoa touhua no katsellaan ja ihmetellään...No mutta jatketaan myöhemmin ...

Vastaan otsikkoon tämän hetken tilanteestani käsin, joten vastauksessani on osittain ns. jälkiviisauden maku. Oikeastaan vastaankin otsikkoon kertomalla miksi edelleenkin halua olla kristitty. Koetan saada esiin vain kaikkein oleellisimman - en tiedä miten onnistun!

Myönnän avoimesti, etten pysty älyn ja tiedon tasolla vastaamaan tähän kysymykseen. En ole tullut kristityksi siksi, että olisin tutkimalla elämää ja todellisuutta tehnyt havaintoja ja päätelmiä johdonmukaisesti ja niiden pohjalta kypsynyt kristityksi. En siis pysty antamaan yleispätevää, kriittistä, loogisesti etenevää vastausta kysymykseen. En liiku tieteenfilosofian ja maailmankatsomusten maailmassa.

En ole myöskään omasta mielestäni pystynyt älyllisellä tasolla vakuuttamaan toista ihmistä kristittynä olemisen mielekkyydestä. Toki sillä vähäisellä älyllä ja heikolla päättelykyvylläni, joka minulla on, olen täysin vapautuneesti kristitty, en koe tehneeni jonkinlaista älyllistä itsemurhaa. Ei taida olla mitä murhata!

Vastaukseni on kiteytynyt kolmeen suureen asiaryhmään.
1. Ensimmäinen osa kiteytyy näin: OLEN KRISTITTY, KOSKA MINUSTA RIIPPUMATTA, MINUN ULKOPUOLELTANI TARTUTTIIN ELÄMÄNI KULKUUN. En suunnitellut itse enkä järkevän päättelyn kautta lähtenyt liikkeelle kohti Kristusta. En minä ole valinnut sitä teitä, jota minun on ollut pakko kulkea. Se on ollut aivan toisenlainen kuin joskus nuoruudessani kuvittelin. Minua on viety, talutettu, pakotettu.

Ensimmäinen tällainen elämäni ulkopuolinen tarttuminen on dokumentoituna Toisen armeijakunnan, kolmannen divisjoonan 47. eli Vallilan rykmentin kuudennen komppanian sotapäiväkirjassa 26.8.1941. Siinä sanotaan: ”Kello 20 saavuimme Majankylän kaakonpuoleiseen tien risteykseen, jossa jälleen saimme viholliseen uuden kosketuksen. Tässä syttyikin kiivas taistelu, joka jatkui keskiyöhön…. Taistelu oli kiivas, monin pakoin olimme metrin päässä vihollisesta. Käsikranaatteja satoi sekaamme mahdottomat määrät, samoin tankit ampuivat tykeillään ja pikakivääreillään senkun ennättivät jota vihollisen jalkaväki säesti kaikilla mahdollisilla aseilla. Emme mekään ammuksia säästetty, emmekä pelänneet, mentiin päälle vaan ja ajettiin vihollinen hajalleen tien toisella puolella…. Meiltä kaatui ( ja mainitaan viisi nimeä) sekä haavoittui (mainitaan 9 nimeä ja yksi oli): ”alik. Peltola (kuoli myöhemmin kenttäsairaalaan vietäessä)”.

Minun kokemusmaailmassani tästä kaikki alkoi. Alikersantti Peltola on tietenkin isäni. Olen kristitty siksi, että tätä kuolinsanomaa seurasi se, mitä seurasi.

Tuohon tapahtumaan liittyy jatko. Prof. Lenni Pinomaa kertoo Muistelmissaan vuonna 1990 kuinka hänen puheilleen Käpylän kirkossa 1941 syksyllä tuli ahdistunut kahden pienen pojan leskiäiti: ”Eikö teillä, hyvä pastori, ole yhtään lohdutuksen sanaa?” ”Vastasin: ”Sitä sanaa minulla ei ole, mutta koetetaanhan pitää yhteyttä” Näin sitten pidettiin yhteyttä… ”Niin kuin kissa siirtää poikasensa niskasta nostaen, niin Olavi Peltola siirrettiin kesken lukukautta ilman muuta vain Käpylän yhteiskoulun toiselle luokalle.” Vähän myöhemmin Lenni Pinomaa kirjoittaa: ” Olavi ja Eino-poikani tutkivat eräitä hengellisiä kirjoja Särkisalon pappilan vintillä kesällä 1944 ja siellä he tulivat herätykseen… Pojista tuli parhaat ystävät ja he saivat koulutovereittensa kesken nimen ”kirkkoisät”…

Tiedän, että minun olisi pitänyt oikean luterilaisen opin vaatimusten mukaan aloittaa kerrontani siitä, että syksyllä 1929 uskonnonlehtori Sakari Mäkelä kastoi minut silloisessa kodissani Tehtaankadulla täällä Helsingissä. Tai jos oikein haluan olla raamatullinen minun tulisi nyt todistaa, että olen kristitty siksi, että Jumala valitsi minut jo ennen maailmanperustamista olemaan Kristuksessa. En halua antaa tällaista vastausta, koska se on minun kokemushorisonttini ja muistini toisella puolella. Nyt puhun siitä, miten itse olen asian kokenut ja nähnyt. Toki Raamattu koko ajan vaikuttaa siihen, mitä kerron.

Kesän 1944 tapahtumat eivät merkinneet sitä, että olisin tullut ihanaksi uskovaksi ja kaikki olisi ollut selvää. Minut valtaisi monia vuosia kestänyt pahan olon tunne ja ahdistus. Jälkeenpäin olen kuvitellut sen aiheutuneen ihanne, joka synnytti halun tulla todelliseksi kristityksi ja karu tunto siitä, ettei minusta ollut sellaiseen. Ei Jumala tuntunut puuttuvan elämääni millään tavoin - paitsi siten, että hän antoi jostakin kummallisesta syystä kiinnostuksen ja halun tutkia Raamattua.

Miksi olen kristitty - siksi, että alku oli niin vaikeaa! Yritin nuorisokokousten jälkikokouksissa selvittää sielunhoitajien kanssa itseäni, mutta ei vain pahan olon tunne hellittänyt. Kävin jopa Käpylän poliisiasemalla tunnustamassa joulukuusivarkauden kaupungin metsästä. Yritin kaikin voimin tehdä sitä parannusta. Ei auttanut. Rauhaa en saanut!

Kiersin kehää enkä päässyt irtaantumaan siitä. Monen vuoden etsimisen jälkeen kuulin eräästä sielunhoitajasta, joka saattaisi osata neuvoa. Tilasin vastaanoton. Keskustelun kuluessa sielunhoitaja teki yhden kysymyksen ja silloin oivalsin jotain tärkeää. Kysymys oli näinkin naivi: Tykkääks Jeesus susta? Siinähän se juju onkin. Ei siinä, että olen tehnyt todellisen parannuksen, että olen vuorenvarmasti uudestisyntynyt ja muuttunut uudeksi luomukseksi. Sellaiseksi en todellakaan ollut muuttunut. Olin edelleen sama ihminen kuin ennen kiinnostuksen heräämistä. Mutta minulle riittäköön se, että Jeesus rakastaa minua, vaikutti se sitten minussa mitä vaikutti tai oli vaikuttamat ta. Se ei kuulu minulle. Sain vihdoinkin pelastusvarmuuden. Minä en ollut tehnyt mitään myönteistä. Mutta toinen oli minun puolestani ja minun hyväkseni.

Enhän tietenkään tyytynyt siihenkään. Halusin täyttyä Hengellä - tulla joksikin suureksi ja merkittäväksi Jumalan valtakunnan työssä. Evankelista Moodykin oli täyttynyt ja Yrjö Karilaan mukaan tämä erityinen kokemus oli vasta tehnyt hänestä suur-evankelistan. Saman minäkin haluan. Ja niin menin kahden teologitoverini kanssa erään helluntaisaarnaajan käsiteltäväksi. Hänellä oli kyky täyttää ihmiset Pyhällä Hengellä. Hänen käsittelyssään sain helluntailaisen henkikasteen ja aloin puhua kielillä. Alkoi hurja toiminnan ja kiihkon aika. En kai siitä vieläkään ole päässyt täysin irti. Joka tapauksessa tuo ohjasi minun teologiaani, uskonelämääni ja hengellisyyttäni noin 16 seuraavaa vuotta.

Jumala vei kuitenkin siitä ajasta kymmeneksi vuodeksi kärsimyksen kouluun - toistuviin kipuihin - viidesläisten tyyppisairauteen - selkäkipuihin eli diskus prolapsiksen kanssa painiskelemaan. Jälleen oman yrittämisen ulkopuolinen voima tarttui elämääni. Sairauden koulussa sortui melko perinpohjin sekä pyhityskristillisyyteni että karismaattisuuteni. Minusta tuli lopullisesti äkäinen ja pahansuopa syntinen. Siitä en ole päässyt enää irti, en ole kasvanut enkä muuttunut enkä kypsynyt paremmaksi.

Siksi pidän elämäni tärkeimpänä löytönä syksyn 1967 erään kirjan alleviittausta. Ja taas apu tuli minun ulkopuoleltani. Löytö annettiin minulle. En osannut itse sitä etsiä. Kirja on Olavi Tarvaisen Paavo Ruotsalaisen opinkäsitys. Myöhemmin saman kohdan löysin Martti Simojoen kirjasta Tie totuus elämä (Porvoo 1969): "Muistan vanhan Lapuan rovastin kertoneen, että Juho Malkamäki, ylistarolainen herännäisjohtaja, kerran oli sanonut tälle ahdistuneelle papille seuraavaan tapaan: Ei se ole mikään ihme, jos Jumalan vanhurskauttaa sen, joka rukoilee - totta Jumala sellaisen vanhurskauttaa. Eikä se ole ihmeellistä, että Jumala vanhurskauttaa sen, joka uskoo - tietysti Jumala uskovan vanhurskauttaa. Eikä sekään ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa ihmisen, jossa on Pyhä Henki. Mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman" (s. 84). Siitä lähtien jumalattoman vanhurskauttaminen (Room 4:5) on ollut minulla parhaiten Raamatun ydintotuutta kuvaava sanonta. Siitä riipun päivittäin kiinni ja siksi uskallan sanoa, että olen tänään kristitty.

Olin siihen asti yrittänyt tulla todelliseksi uskovaksi, täyttyä hengellä, omistaa armolahjoja, tulla uudeksi luomukseksi, pyhittyä Kristuksen kaltaiseksi. Ei mitään näistä ollut asiallisella tavalla saavuttanut. Olin vain syntinen.

Myöhemmin lukiessani Eino Sormusen kirjaa Kerjäläisiä me olemme, löysin sieltä muutamia kohtia, joissa on mielestäni hienolla tavalla ilmaistu se, miksi olen kristitty: ”Jumala on elävä ja joka hetki läsnäoleva todellisuus. Minä seison omassatunnossani hänen edessään ja olen juuri nytkin kokonaan arvoton ja ansioton enkä täytä mittaa ja tuomio on lähellä. Synti asuu tahtoni viimeisissä tahattomissa liikkeissä, joissa aina on ylpeyttä, itseriittävyyttä, saastaa. Synti on siinä, että olen perinjuurin minäkeskeinen, itsekäs, itseni ympärille käpertynyt ja etsin aina ja kaikkialla omaa etuani ja kunniaani. Sellaisena minä olen Jumalan edessä: mitättömänä, arvottomana, syntisenä, lain, Jumalan vihan ja kauhistuneen omantunnon ahdistamana - ja kuitenkin omaa itseäni jumaloivana ja Jumalaa vihaavana ja vastustavana.”

II. Tuon kaiken kertomani keskellä kiteytyy vastaukseni toinen osa: OLEN KRISTITTY SIKSI, ETTÄ NÄEN JA KOEN KOKO IHMISENÄ OLEMISEN ARVOITUKSELLISUUDEN JA ENNENKAIKKEA ITSENI SYNTISENÄ IHMISENÄ. SIIHEN TOKI LIITÄN AINA JUMALAN KRISTUKSESSA TARJOAMAN ARMON TODELLISUUDEN

Olen kirjoittanut muistiin prof. Kullervo Rainion ajatuksen siitä, että havaintojen teko ja järki ovat nykyisen tietoteorian peruskategoriat. Hyvä, jos näin on. Minulle tärkein havaintoni ihmisen elämästä on synnin todellisuus, ihmisen raadollisuus ja pahuus, kuinka parhaimpiinkin yrityksiin sekoittuu kaikkea surkeutta. Se on niin voimakas havainto, että se peittää alleen kaiken muun ihmistä koskevan havainnoinnin. Minä todella näen ja koen joka hetki, että koko maailma on pahan vallassa. Helpommat vaiheet ovat vain lyhyitä taukoja ja siten alkaa taas pahuuden varsinainen todellisuus lyödä läpi.

Katselin pari iltaa sitten Kiinan tapahtumia touko-kesäkuussa 1989. Pekingin Taivaallisen rauhan, Tianenmenin aukiolla. Miten siinä kävikään opiskelijavallankumoukselle. Alku näytti ihmeelliseltä vapautumisen, innostuksen ja ilon tähden. Keskinäiset riitelyt ja äärimmäisyyteen menevät vaatimukset tukahduttivat kuitenkin kaiken vereen. Vallankumous söi jälleen lapsensa - tosin nyt vastustajien raa’an voiman tähden.

Siksi näen Maon, Stalinin, Hitlerin, ja vaikkapa jonkun Saddamin - ihmisenä, joiden elämässä perisynti lyö kauhistuttavalla tavalla kaiken läpi järkyttävine tuloksineen. Sellaisena näen myös tänään Afganistanin, Somalian, Ruandan, Bosnian tilanteet. Hetkeksi voidaan saada voimalla rauhoittumaan. Sitten pahuus ryöppyää jälleen esiin jossakin muualla.

ITSE KOEN OLEVANI SISIMMÄLTÄNI JUURI TUOLLAINEN MISTÄ TOISIA KAUHISTUNEENA SYYTÄN. Kaikkeen on edellytykset, vaikka ei tilasutta eikä voimaa.
Kaiken lisäksi PIDÄN JOKAISTA IHMISTÄ SAMANLAISENA KUIN ITSE OLEN - RAKKAIMPIA FRAASEJANI ON: PATA KATTILAA SOIMAAN, MUSTA KYLKI KUMMALLAKIN. Siis sellainen kuin itse olen kaikessa sisäisessä pahuudessani, sellaisia ovat kaikki tämän maailman ihmiset pohjimmaltaan. Kaikilla vain ei pahuus ilmene juuri samanlaisella tavalla.

Sopu ja rauha rakentuu teeskentelyyn ja omanvoiton pyyntiin. Se on minun laiskuudelleni sopivaa ja siksi kannatan rauhaa ja rakkautta ja ainakin sitä, että muut osoittavat suhteessa minuun rauhaa ja rakkautta.

Siksi minulle on tullut erittäin tärkeäksi todellisuuden kuvaajaksi - kristillisen uskon ihmiskäsityksen ydin: perisynti. Tietysti joku sanoo täysin oikeutetusti: Onpa pessimistinen ja toivoton näkemys ihmiskunnasta ja ihmisestä. Tottahan se on! Mutta emme pääse asiasta irti sillä, että väitämme sitä aivan kauheaksi. Noin mieletöntä kai ei sentään elämä voi olla. Mutta siinä vain olen.

Minun syvimmässä sisimmässäni asuu pohjaton viha Jumalaa vastaan, olen Jumalan murhaaja, repisin Jumalan kappaleiksi, jos pystyisin. Haluisin olla ateisti, mutta en uskalla enkä enää voi! Vihaan, vihaan, vihaan.
SIKSI MINULLA ON YKSI AINOA TODELLINEN SYY OLLA KRISTITTY - SIKSI ETTÄ OLEN NIIN PIRULLINEN JA PAHA.

Kuinka realistisena näkevätkään jotkut vanhan kirkon isät ihmiskunnan. Ehkä he sanoivat asian vähän hienotunteisemmin kuin itse sanoisin: "Herra muista miten helposti me lankeamme, miten hauraita sinun ihmisesi ovat, miten paljon pahaa piilee meidän luonnossamme ja taipumuksissamme" (Rukouksia varhaiskirkon ajalta, 29). "Minua hävettää, että vielä näin vanhoilla päivilläni olen näin holtiton, minä, joka ole pyhän pöytäsi vieras. Katso mitä toivon Kristukseni, ohjaa kulkuani (Gregorios Nazianssilainen, 71).

Kuinka vastakohtainen tälle onkaan vaikkapa Eino Leinon runo Hymyilevä Apollo: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvä rinnassa jokaisen, vaik´ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä. Missä ihmiset tuntevat tuntehin, liki liikkuvi Jumalakin.” Se on valheellinen, epätosi runo. Mutta siitä huolimatat se lumoaa, koska ihminen haluaa, että asiat ovat tällä tavoin.

Lainaan Augustinusta: ”Iljettävä oli pahuuteni, mutta minä rakastin sitä, rakastin turmiota, rakastin lankeemustani. Minä en rakastanut sitä, mihin lankesin, minä rakastin itse lankeemustani (Augustinus, Tunnustukset, 44). ”Sinä panit minut omien kasvojesi eteen, että minä näkisin, kuinka inhottava, kuinka ruma ja likainen, kuinka saastainen ja haavoja täynnä minä olin " (Augustinus, Tunnustukset, 187).

Sitten välähtää toivo ja valo:
”Sairauteni oli terveydeksi ja kuolinkamppailuni elämäksi, mutta sillä hetkellä tiesin vain onnettomuuteni, en sitä, kuinka onnellinen tulisin olemaan hetken perästä" (Augustinus, Tunnustukset, 190). ”Sillä, sinä, Herra, siunaat vanhurskasta ja olet hänet, kun hän vielä oli jumalaton, vanhurskauttanut” (Augustinus, Tunnustukset, 231). ”Ainoa toivo, ainoa luottamus, ainoa varma lupaus on vain sinun laupeutesi (Augustinus, Tunnustukset, 268).

”Mutta sinun armosi on parempi kuin elämä. Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin yhtä sekavuutta... Nyt vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet minun iankaikkinen Isäni. Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä enkä ymmärrä niiden liikehtimistä. Kylmät myrskytuulet riepottelevat ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä, kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni (Augustinus, Tunnustukset, 316).

”Katso, minä en peitä haavojani. Sinä olet lääkäri, minä sairas. Sinä olet armollinen, minä armon tarvitsija. Eikö ihmisen elämä maan päällä ole yhtämittaista ahdistusta? Kuka tahtoisi itsellensä vaivoja ja vaikeuksia? Sinun käskysi vain on, että ne on kestettävä, ei, että niitä on rakastettava. Ei kukaan rakasta sitä, mistä hän kärsii, joskin hän rakastaa kärsimistä. Sillä silloinkin kun hän iloitsee siitä, että jaksaa kantaa kärsimyksensä, hän mielummin kuitenkin soisi, ettei sitä, mitä hänen täytyy kärsiä, olisi olemassakaan (Augustinus, Tunnustukset, 262). ”Minun hyväni on sinun työtäsi ja lahjaasi, minun pahani on omaa rikkomustani ja sinun tuomiotasi” (Augustinus, Tunnustukset, 233). ”Ja minun ainoa toivoni on yksistään sinun ylen suuressa laupeudessasi. Anna, mitä käsket, ja käske mitä tahdot” (Augustinus, Tunnustukset, 262). ”En tahdo koskaan luopua sinusta, joka vielä kerran teet eheäksi ja terveeksi ja laupeudessasi varmasti johdat minut siihen ikuiseen rauhaan.." (Augustinus, Tunnustukset, 334).

En löydä mitään muusta maailmankatsomuksesta vastaustauksena elämäni vaikeimpaan ongelmaan - omaan itseeni nähden ja nimenomaan oman sydämeni loputtomaan pahuuteen nähden. En löydä mitään muusta maailmankatsomuksesta vastausta havaintojeni mukaiseen maailmantilanteeseen kuin kristillisen uskon tulkintamallista.

Mutta tähän perisyntisyyden mielettömyyteen liittyy mitä kiinteimmin toinen todellisuus. Luulen, että olen sydämeni syvimpiin sopukoihin asti nähnyt ja kokenut, ettei elämä ilman Jumalan armoa ole mitään. Olen kaikessa ja aina riippuvainen siitä, että Jumala on minua kohtaan laupias ja armollinen. Olen täysin sidottu hyvinvoinnissani hänen armoonsa.

Elämäni on mieletöntä, jos Jumala ottaa pois minulta armonsa. Armo on jotain sellaista, joka on hänen sydämessään suhteessa minuun. Jumalan armo ruumiillistuu, tulee todeksi minulle nimenomaan KRISTUKSEN SOVITUSKUOLEMASSA MAAILMAN SYNTIEN TÄHDEN .
HUUTAESSANI HÄNTÄ AVUKSENI HÄNEN UHRINSA PUOLESTANI LUETAAN MINUN HYVÄKSENI.

Afganistanissa työskentelevä lääkäri Leena Kaartinen kertoi kyselevälle muslimille, mitä hän rukoilee. Leena vastasi: ”Rukoilen syntejä anteeksi ja johdatusta tälle päivälle elää hänen tahtonsa mukaisesti.” Muslimi työtoveri vastasi: ” Juuri sitä minäkin rukoilen päivittäin”. Ydin ei olekaan siinä, että huudan avukseni Jumalaa ja rukoilen syntejäni anteeksi Jumalalta, vaan siitä, että riipun kiinni Jeesuksen Kristuksen nimessä ja persoonassa. Muslimille tärkein ihmisen nimi on Muhammed. Ihmisen nimi ratkaisee kaiken - ei Jumalan nimi. Kristittyjä kutsutaan tuossa maassa sanalla ishawi= jeesuslainen tai mashahii = messiaaninen eli kristitty.

Usko Kristuksen, kiinniriippuminen hänessä on osoittautunut päteväksi elämäni hulluimmassakin tilanteissa. Se ei ole ristiriidassa elämän todellisuuden kanssa, vaan tulkitse ja selittää sitä mielestäni ja mieltäni tyydyttävällä tavalla.
Sen, minkä nyt elän lihassa - tässä synnin turmelemassa olemuksessani - sen elän Jumalan Pojan antamassa uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni (Gal 2:20b).
Tämän pitemmälle en ole vielä päässyt ja tämän kummallisempaa perustetta minun kristittynä olemiselleni ei ole.

Voin siis vastata kysymykseen kolmella ammattisanalla: Perisynnin, Kristuksen sovituskuoleman ja uskonvanhurskauden tähden tai iskulauseilla: Yksin armo, yksin Kristus, yksin usko.
Olen löytänyt näistä luterilaisen uskontulkinnan sydänäänistä omaa itsenäni mitä syvimmin tyydyttävän elämänkatsomuksen ja tulkinnan avaimen siihen todellisuuteen, jossa koen eläväni.

III. KOLMAS TÄRKEÄ TODELLISUUDEN ALUE, JOKA AJAA MINUT KRISTITYKSI ON KÄRSIMYKSEN JA AHDISTUKSEN TODELLISUUS TÄSSÄ MAAILMASSA JA OMASSA ELÄMÄSSÄNI.

Muistan tilanteen, jossa poikani sanoi suoran, ettei hän enää halua olla tunnustava kristitty. Se ei tuntunut olevan todellista hänelle. Se ahdistuva tunne, joka silloin valtasi minut liittyi tajuun siitä, että kun hän kääntää selkänsä Kristukselle, hänellä ei ole tämän maailman mielettömyyden ja ahdistusten keskellä mitään turvapaikkaa. Ei mitään, joka antaisi tulkinnan kaikkein mielettömimmällekin tapahtumiselle: ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.” Tätä eniten surin.

Vesa-Zia oli vangittuna ja kidutettuna vuosia siten. Silloin hänelle elivät Psalmin sanat: "Minä olen hänen tykönänsä kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan (Ps 91:15s). Samanlaisesti sisäisestä elämän rikkaudesta puhuu toinenkin Psalmi: "Kun sinä olet minun kanssani, en mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti... Minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan" (Ps 73:25ss).

Liisa Kingma kertoessaan Zian vankeudesta ja kidutuksista kirjassa Koraanikoulusta Kristuksen askeliin lainaa Zian sanoja: "Jeesus oli Isän hylkäämä, minä en koskaan. Jumala oli kaukana, kuin itsensä kätkien, ei tullut näkyvä apua, mutta armo riitti silloinkin. Minun piti pitää itseni kaikille kuolleena ja kaiken minulle kuolleena. En tiennyt tästä päivästä, en huomisesta. Oli vain tämä hetki ja Jumala. Kaikki minulta voidaan viedä, mutta ei Jumalaa, Jeesuksen Kristuksen Isää, minun Isääni. Hänen omansa olen luvannut olla elämässä ja kuolemassa ja hän pitää omastaan kiinni". Eräässä Zian sepittämässä laulussa sanotaan: "Jeesus meille hankkinut on ilon, onnen, autuuden, lahjaksi hän siksi antaa pelastuksen kaikille. Jeesus olkoon elämäni tosi perustus". Toinen laulu kertoo: "Sydämessämme nyt on ilo aivan verraton. Jeesus Kristus meidät on synneistämme puhdistanut lumivalkeaksi" (47).

Minulle kärsimys on tie, jota pitkin on koko elämän läpi pakko vaeltaa. Tänään kärsimyksellä on tuo nimi huomenna taas toinen. Kärsimys ihmisen elämässä asia, jonka kanssa on pakko tulla toimeen. En pääse sitä pakoon. En pysty sitä vähentämään. Minun on opittava sietämään ja kestämään sitä. Silloin Raamatun antama usko Kolmiykseiseen Jumalaan on ollut suunnaton lohdutuksen, rohkaisun ja avun tuoja.

On kyllä aika hölmöä, että uskoni Jumalaan vahvistuu ja selkiintyy juuri ahdistusten tähden. Sehän on täysin päinvastaista sillä, mitä kuulen monen sanovan. Juuri maailman tapahtumien mielettömyys ja ihmisten kärsimysten suunnaton määrä tukahduttaa todellisen uskon kaikkivaltiaaseen elävään Jumalaan.

Meidän mielestämme mukavin olisi sellainen Jumala, joka sanoisi kaikkeen, mikä meitä sattuu huvittamaan: "Mikäpä siinä, jos kerran se sinua ilahduttaa". Me emme kaipaa niinkään itsellemme Taivaan Isää kuin taivaallista isoisää - vanhaa herraa, joka haluaa nähdä nuoret iloisina. Tällaisen Jumalan maailmansuunnitelmaksi riittäisi yksinkertaisesti se, että jokaisen päivän päättyessä voitaisiin sanoa: Meillä kaikilla oli niin mukavaa (C.S. Lewis).

"Se kolari oli kova kolaus. Se koetteli ja koettelee ankarasti luottamustani sinuun. Kun silloin tapahtui niin kamalaa, miksi ei joskus voisi tapahtua vielä kamalampaa?" (Simo talvitie, Miksi juuri minä? s. 95). "Onko minulla hyvä syy tuskastua sinuun kaikkivaltias? Olenko rotta, joka makupalan houkuttamana hiipi loukulle? Miksi et antanut minulle armoniskua, vaan jätit minut kitumaan? Ehkä nämä ovat liian röyhkeitä kysymyksiä, mutta joskus minua karmaisee. Ovatko lupaukset Pyhässä Kirjassasikin vain syöttejä? Ihminen elää hyvässä uskossa niiden varassa, kunnes sinä isket, ennemmin tai myöhemmin, elämässä tai kuolemassa tai sen jälkeen. Sanothan sinä: Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan".

"Etkö jo näe, ettei näistä aineksista tule parempaa viilaamallakaan, saati sitten sahaamalla tai särkemällä? Olisinpa vain savea, jota taipuisin käsin muovattaisiin. Muuttuisin mielelläni ruukusta vadiksi, vaikka miksi. Minut on murskattu. Minua särkee enkä minä ole suuri kärsijä. Ei minua auta tieto, että miljoonilla on vielä vaikeampaa, kun oma pää halkeaa. Nostan tassut pystyyn, Herra. Kärsimys on minulle liian vaativa haaste. En jaksa enää rakastaa elämää, joka raatelee" (s. 89).

"Meidän suhteemme on nyt vaarassa. Ihmiset erehtyvät, ovat ajattelemattomia, välinpitämättömiä, tekevät väärin vahingossa ja tahallaan. Sinä olet erehtymätön, aina oikeassa, rakkaus kaikessa. Oletko unohtanut minuun istuttamasi oikeustajun? En voi ymmärtää, voisin vain kumartaa ja kumarrankin, kun en muuta voi" ( s. 96).

"Onko kärsimykselläni jokin hyvä tarkoitus? Olenko minä syytön vai syyllinen? Sinä et vastaa tarkoituspykälään. Mutta minä tiedän, että olen kävelevä rukousvastaus. Sinä et sano, mihin olen syyllinen ja mihin en. Mutta minä tiedän, etten ole sataprosenttisesti syytön mihinkään, kun sinä katsot" (s. 97).

"Tunnustan, että minussa silloin tällöin syttyy, sitten leimahtaa ja räjähtää kaiken särkeviä, sinua rienaavia ajatuksia. Minun on elettävä kuoleman ja kauhun valtakunnassa. Mutta sielläkin uskon syntien anteeksiantamisen ja iankaikkisen elämän" (s. 98).

Simon vastaus näihin tuskaisiin kysymyksiin löytyy vaimon lukiessa heidän vihkihetkensä Psalmin jakeita: "Kiitä Herra minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt" (Ps 103). Salon sairaalassa Anneli kysyi: "Voitko, Simo, jo omalta kohdaltasi jälleen yhtyä näihin sanoihin? Minä olin vastaukseksi nyökännyt" (s. 98).

"Siinä on ihmisen pelastus, uskossa sinuun, kiitollisuudessa sinua kohtaan keskellä elämän hirveyksiä". Sinun Poikasi "kiitti sinua siunatessaan leivän ja viinin viimeisellä illallisella ystäviensä kanssa ennen kuolemaansa. Verihikensä, henkisen ja ruumiillisen tuskansa jälkeen hän antoi henkensä sinun käsiisi. Uskonhohde lepää Golgatankin yllä. Siinä on hohtoa, joka liennyttää ja lämmittää, parantaa ja pelastaa. Poikasi uskoi sinuun Golgatallakin, ei vain Genetsaretin järvellä, jolla hän käveli kuin kuivalla maalla eikä vain kirkastusvuorella, jolla kaikkien oli hyvä olla. Minäkin uskon sinuun, ei vain Turussa, jossa tulin uskoon tai Tampereella, jossa taistelin uskossa. Vapahtajaani seuraten uskon sinuun tässä päänsäryn grillissä ja annan henkeni sinun käsiisi, vaikka en näe käsiäsi, en tarkoituksiasi, en taivastasi. Uskon, että kerran näkisin - sinut ja samalla kaiken. Vasta sitten kaikki, mitä minussa on, kiittää sinun pyhää nimeäsi" (s. 99).

"Jumalamme, Isämme, et paljasta meille vielä kaikkea. Näytät kyllä meille yllin kyllin. Annat meidän tietää paljon, joka tosin usein on meidän mielestämme liian vähän. Me kapinoimme, mutta sinä säilytät salaisuuteesi" (s. 101).

"Jos luotan sinuun, ei mikään ole pahaa, ei synti eikä kuolema, ei kipu eikä kolari. Jos epäilen sinua, en voi iloita mistään, koska luulen, että hyvänkin takana on paha tarkoitus. Jokainen hymy on petosta, kaikki ilo ennenaikaista, parhain elämässä on vain rotan syöttiä minulle, kun epäilen sinua". "Mutta luottamuksessa sinuun minä tiedän, milloin ja missä käyn kuolemaan ja senkin, etten kuole ollenkaan, vaan tiedän, että pääsen taivaaseen eikä siksi ole ihme, jos olen iloinen" (s. 112). "Vahvistui usko, ettei heidän kohtalonsa ollut sattumaa tai Jumalan rangaistus, päinvastoin. Tulipa eteen mitä tahansa, mitään ei tapahdu Jumalan tietämättä ja sallimatta. Jumala on heidän kanssaan joka hetki" (s. 119).

Mikään elämässäni ei ole sen tärkeämpää kuin uskon säilyttäminen (2 Tim 4:7). Silloin olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut ja juossut perille ja sehän on kaikkien tärkeintä.

Elävä kristillisyys on aina ollut suostumista uhanalaiseen elämään. Siinä on inhimillinen varmuus tullut murskatuksi ja niin Jumala on voinut tulla lähelle. Elävää kristillisyyttä on vaikea kuvata. Mutta siinä on jotain syvästi aitoa, pohjia myöten valoon tullutta ja rehellistä. Se on läpinäkyvää, ei salailevaa. Siinä varmuus Jumalasta yhdistyy vaatimattomuuteen siitä, mitä itse sanomme Jumalasta. Se on sydämen luottamusta Jumalaan. Samalla se on sitä, ettei koskaan luoteta täysin mihinkään inhimilliseen kuvaukseen eikä omiin mielikuviin Jumalasta. Se on tietoista Jumalalle antautumista ja sitoutumista. Samalla siinä myönnetään, että se, mitä sanomme antautumiseksi ja sitoutumiseksi on aina kovin puolinaista ja kevyttä. Siinä ihminen kyllä kokee syvää turvallisuutta ja samaan aikaan hän kuitenkin uskaltaa nähdä kuinka epävarmaa kaikki on hänen elämässään. Se on uskallusta elää uhanalaisena ja kuitenkin rohkeutta elää iloisena ja luottavaisena Jumalan lupausten varassa.

Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat, niin kuin kirjoituksissa sanotaan” (Joh 7:37-38).

Jeesuksen suuruus ja arvovalta

Mielestäni nämä Jeesuksen sanat sisältävät kaksi suurta ja meille tärkeää asiaa. Ensinnäkin ne jälleen tuovat eteemme Jeesuksen Kristukseen suuruuden ja ihmeellisen merkityksen. Huomaammeko millä suorastaan jumalalliselle arvovallalla Jeesus tässä kutsuukaan luokseen. Hän kutsuu luokseen kaikkia maailman ihmisiä, kaikkia janoisia, uupuneita, läkähtyneitä, ja lupaa, että hänen luonaan jokaisen janoavan ihmisen kaipuu saa täyttymyksen.

Nämä hänen sanansa ovat myös meille jokaiselle kohdistettu kutsu ja lupaus. Meitäkin hän tänään kutsuu luokseen. Miten suhtaudumme hänen kutsuunsa? Lähdemmekö liikkeelle kohti Jeesusta Kristusta, suostummeko juomaan sitä, mitä hän antaa ja uskommeko todella häneen?

Koetamme ensin kuunnella sitä arvovaltaa ja voimaa mikä sisältyy näihin Jeesuksen sanoihin. Kuka hän oikein on, joka kutsuu luokseen ihmiskunnan kaikki ahdistuneet ja nääntyvät ihmiset: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon.” Monella tavoin janoisia ihmisiä on meidänkin ajassamme paljon.

Samanlaisen kutsun Jeesus Kristus esitti myös Matteuksen evankeliumin mukaan: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Matt 11:28). Totisesti tänäänkin on paljon työn ja monenlaisten elämän kuormien uuvuttamia. Nyt hän lupaa kaikille levon. Tämän samanlaisen kutsun olemme jo kohdanneet Jesajan välittämässä Herran sanassa: ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen.” ”Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää” (Jes 55:3). Kaiken lisäksi Jeesus kutsuessaan vakuuttaa, että ”sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois” (Joh 6:37).

Kyllä Jeesus tässä puhuu todellisella jumalallisella arvovallalla. Eihän näin voi kutsua luokseen kukaan muu kuin todellinen Jumala. Juuri sellaisenahan Johanneksen evankeliumi näkee Jeesuksen Kristuksen.

Miten huikealla tavalla Johanneksen evankeliumi alkaakaan. Se nostaa katseemme aikojen alkuun. Se julistaa: ”Alussa oli Sana, ja Sanan oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mitä syntynyt on. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja valkeus loistaa pimeydessä.” (Joh 1:1-5, KR 38). Ja sitten evankeliumi täsmentää: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta” (1:14).

Edelleen Johannes vakuuttaa, että Jeesus Kristus on valo, joka valaisee jokaisen ihmisen (Joh 1:9, KR 92). Jeesus itsekin sanoi: ”Minä olen maailman valo. Se joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (8:12, KR 92).

Hän on myös se Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin (1:29). Hän on kuin Israelin autiomaamatkan aikana tangon päähän ripustettu vaskikäärme ja nyt jokainen joka katsoo ja uskoo häneen saa iankaikkisen elämän (Joh 3:14-15).

Hän on elämän leipä. Joka tulee hänen luokseen ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo häneen ei enää koskaan ole janoissaan (6:35). Hän on lammasten portti ja joka tulee sisään hänen kauttaan pelastuu (10:7, 9). Hän on myös hyvä paimen, joka antaa henkensä lammasten edestä (10:11, KR 38).

Hän se ainoa, joka voi sanoa kuoleman edessä: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin” (11:25). Hän myös sanoi nuo ihmeelliset sanat omasta tehtävästään tässä maailmassa ja ristinkuolemastaan: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni” (12:32).

Hän arvovallallaan asettaa meidät myös valinnan eteen. Hän sanoi suoraan: ”Te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän (Joh 5:40, KR 92). Mutta oli myös niitä, jotka Pierin tavoin sanoivat: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä" (Joh 6:68-69).

Jeesus elävän veden lähteenä

Tänään Jeesuksen suuruus ja merkitys tulee esiin kuvassa ihmisen janoa tyydyttävänä lähteenä. Voi olla, ettei se kuva meille tämän kesän sateiden kastelemalle oikein elä. Harva meistä on myös kokenut sietämätöntä janoa. Sen sijaan Israel on sellaisella alueella, jossa kuumuus ja kuivuus voivat olla tukahduttavia. Siellä kysymys raikkaasta ja janon tyydyttävästä vedestä on elämän ja kuoleman kysymys - tänäänkin.
Nyt koetamme katsoa lähemmin mitä sisältää tuo kuva Jeesuksesta elävänä vetenä ja samalla myös kuva Jeesuksesta lähteenä. Mitä se tarkoittaa käytännössä?

SIINÄ ON ENNEN KAIKKEA KYSYMYS HÄNESTÄ ITSESTÄÄN.

Elävä vesi ja lähde on vertauskuva Jeesuksesta Kristuksesta. Hän on sitä nimenomaan persoonana, henkilönä. Juuri hän on se vesi ja lähde, joka alkaa kummuta häneen uskovan ihmisen sisimmästä: Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat. Näin siis hänen luokseen meneminen, usko häneen ja hänen läsnäolonsa luo uskovan sisimpään jatkuvasti pulppuavan Jeesus-lähteen. Toki se tarkoittaa, että hänen olemuksensa, hänen persoonansa antaa iankaikkisen elämän ja tällä tavoin tyydyttää ihmisen syvimmän kaipauksen ja janon – elämän tarkoituksen ja sisällön janon.

Jumalan vastaus ihmiskunnan syvimpään ja todellisímpaan hätään – kadotukseen joutumisen hätään – onkin hänen oman ainoan Poikansa, Jeesuksen Kristuksen lähettäminen. Siinä onkin kristillisen uskon ydinvastaus tänäänkin koko maailmalle. Mitenkä kuuluukaan tuttu pienoisevankeliumi: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh 3:16, KR 38).

Jeesus huusi lehtimajajuhlan viimeisenä päivänä ja nyt on meidän vuoromme huutaa koko maailmalle aivan kuin hänen huutonsa kaikuna: Keskity Jeesuksen Kristukseen. Hän on se! Hän on ainoa, joka voi ihmiskunnan pelastaa, sillä ei ”ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman” (Apt 4:12, KR 38).

Kerran joka tapauksessa ”jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra” (Fil 2:11, KR 38). Hänessä ja vain hänessä rikkain ja syvin tieto. Hän on Jumalan salaisuus ja hänessä ”kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä” (Kol 2:2-3, KR 92). Lopulta ”Kristus on kaikki, hän on kaikissa” (Kol 3:11).

Siksi keskity jo nyt Jeesukseen Kristuksen. Nyt ”juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään… Ajatelkaa häntä, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi” (Hepr 12:1-3). Siksi ”tavoitelkaa sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Ajatelkaa sitä, mikä on ylhäällä, älkää sitä, mikä on maan päällä” (Kol 3:1-2). ”Juurtukaa hänen, rakentakaa elämänne hänen varaansa” (Kol 2:7).

Kuinka hyvin tämän Kristuksen ainutlaatuisen merkityksen ja arvon tuokaan esille Elävässä uutisen kääntämä tuttu Filippiläiskirjeen katkelma: "Nyt olen kääntänyt selkäni kaikelle sille, mitä ennen pidin suuressa arvossa. Olen pannut luottamukseni ja toivoni yksin Kristukseen. Kaikki muu menettää arvonsa, kun vertaan sitä aarteeseen, joka on omani siksi, että tunnen Jeesuksen Kristuksen, Herrani. Olen työntänyt kaiken muun arvottomana syrjään omistaakseni vain Kristuksen ja saadakseni olla yhteydessä häneen. Enää en kuvittele pelastuvani siksi, että olen hyvä ihminen, tai siksi, että noudatan Jumalan lakeja, vaan uskon, että Kristus yksin pelastaa minut. Jumala hyväksyy minut yhteyteensä, koska en luota kehenkään muuhun kuin Kristukseen ja siihen, mitä hän teki puolestani. Nyt haluan vain oppia paremmin tuntemaan Kristusta" (Elävä uutinen, UT vapaasti kerrottuna, Juva 1977, Fil 3:7-10).

Hänen tuntemisensa tulisi olla minulle tärkeämpää kuin mikään muu tässä maailmassa. Hänessä pysymisestä riippuu kaikki. Hänen varassaan on koko elämäni. Hän on ensimmäinen ja viimeinen. Hän on alku ja loppu. Voinko todella sanoa, että minulle ”Kristus on kaikki” (Kol 3:11) tai ”minulle elämä on Kristus ja kuolema voitto” (Fil 1:21).

Koska Jeesus Kristus on totisesti ylösnoussut hän elää tänäänkin, hän on kaikkialla läsnä ja koska tahansa saan kääntyä hänen puoleensa. Minä löydän tämänkin päivän ihmisenä. Hänet löydettyäni, hänestä tulee elämäni lopullinen ja täydellinen kiintopiste. Hän on perustus, joka kestää, ja jonka varaan on hyvä rakentaa koko elämänsä. Hän on valo, joka valaisee elämän tietä ja jonka valossa on hyvä vaeltaa eteenpäin. Hänen jokahetkinen läsnäolonsa antaa sisällön ja tarkoituksen koko elämääni.

Keskity Jeesukseen

Keskittyminen Kristukseen merkitsee sitä, että hän meille kaikkein tärkein. Nimenomaan hän itse, eivätkä hänen lahjansa, ei se, mitä on hän antaa meille tai vaikuttaa meissä. Tässä harhaudumme niin pian. Emme huomaakaan kuinka uskoelämämme keskittyy toivomaan omakseen Jeesuksen lahjoja ja sitä, mitä hän vaikuttaa ja saa aikaan meissä. Vasta sellaisen tähden haluamme rakastaa, seurata, palvoa ja rukoilla häntä. Mutta Jeesuksen pyhä persoona, hän itse, hän sellaisena kuin hän on ei enää vedäkään meitä luokseen. Emme janoakaan yli kaiken hänen tuntemistaan. Emme olekaan kiinnostuneita juurtumaan yksin häneen. Emme olekaan innostuneita kasvamaan armossa Jeesuksen tuntemisessa. Voimme kyllä järjellämme tunnustaa ja suullamme voikanaan tunteen vallassa jopa ylistää Jeesusta, mutta sydämestämme halaammekin nimenomaan hänen lahjoja, uusia hengellisiä kokemuksia ja vaikutuksia. Sielumme silmät ovatkin tähdättynä niihin eikä ristiinnaulittuun.

Alkuseurakunnan jäsenet olivat Jeesukseen Kristukseen rakastuneiden joukkoa. Silloin tuhansista sydämistä ja suista aivan kuin kaikuna toistuivat Pietarin sanat Genetsaretin järven rannalla: ”Herra, sinä teidät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas” (Joh 21:17, KR 92). Siksi Pietari vielä kirjeessäkin toistaa tämän: ”Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe”. Hän vieläpä lisää siihen erittäin voimakkaat sanat kärsimysten ja vainojen keskellä olevista kristityistä: ”Ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa” (1 Piet 1:8).

Joutuuko Jeesus Kristus murheellisena sanomaan meille, kuten Efeson seurakunnalle: ”Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi” (Ilm 2:4). Olemme kadottaneet lapsenomaisen kiitollisuuden siitä, että olemme oppineet tuntemaan ennen kaikkea Jeesuksen Kristuksen ja että hänen nimensä on nyt meille suurin ja tärkein tässä maailmassa.

Lainaan Roseniuksen ajatuksia: ”Kuinka usein unohdammekaan mainita sen nimen, joka on yli kaikkien nimien, joka on syntisille suloisempi kuin kaikkia muut nimet, mitkä koskaan voidaan mainita taivaassa ja maan päällä. Vain siinä nimessä tulemme autuaiksi. Vain se nimi ”virvoittaa työtätekevät ja raskautetut, lohduttaa murheelliset, parantaa haavoitetut, vapauttaa vangit, tekee köyhät rikkaiksi, poispyyhkii synnit, tekee vanhurskaaksi ja autuaaksi! Se on tuo kallis nimi, jolla Jumala on nimittänyt itsensä Pojassaan - lohdullinen Vapahtaja nimi Jeesus.”

”Kun kristitty ajattelee, mikä erityisesti on hänen uuden elämänsä tunnusmerkki ja suurin omistus, niin on se, että hän on oppinut tuntemaan Vapahtajan ja on yhteydessä hänen kanssaan, että Kristus on tullut koko hänen elämänsä tarkoitukseksi, hänen alku- ja loppupyrinnökseen. Hänen uuden elämänsä aurinkona on Kristus, joka valaisee kaiken ja jonka ympäri kaikki liikkuu. Kristuksen löytäminen on hänen ilonsa, ja Kristuksen kadottaminen hänen surunsa. Sanalla sanoen: Kristus on hänen elämänsä. Siitä kristitty tunnetaan.”



Mitä tarkoittaa Jeesuksen luo meneminen?

Mitä on juoda Jeesuksesta elävän veden lähteestä? SE MERKITSEE SITÄ, ETTÄ SYNTISENÄ SYNTINI TUNTIEN JA TUNNUSTAEN USKON HÄNEN NIMESSÄÄN JA VERESSÄÄN SYNTINI ANTEEKSI.

Juuri tähän viittaa Sakarjan profetia: ”Sinä päivänä on Daavidin suvulla ja Jerusalemin asukkailla oleva avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan” (Sak 13:1). Jeesus Kristus on tuo avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan. Se ei rajoitu vain Daavidin sukuun ja Jerusalemin asukkaisiin, vaan on avoin kaikille ihmisille.

UT:n Sakarias ylistysvirressään sanoo saman: ”Sinä johdatat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen” (Luuk 1:77). Pelastuksen tunteminen ja sen todeksi eläminen on tänäänkin on syntien anteeksisaamisessa.

Täällä alhaalla kohtaamme Jeesuksen Kristuksen nimenomaan ristiinnaulittuna. Hänen kohtaamisensa lahjoittaa meille tänäänkin syntiemme anteeksiantamuksen ja sen mukana iankaikkisen elämän. Silloin olen pelastettu. Ei mikään voi eikä saa olla elämässämme tämän merkittävämpää. Se valtavin kokemus ja suurin ihme ajallisessa elämässämme. Ja kuitenkin se voi olla totta ilman mitään kokemusta, vain alastomassa uskonluottamuksessa hänen sanaansa.

Muistamme ehkä kaksi Jeesuksen kohtaamista UT:sta. Toisessa oli kyseessä nuori mies. Hän on rampa ja sidottu vuoteeseen. Ystävät kantoivat hänet Jeesuksen luo. Mitä Jeesus teki. Hän sanoi tuolle nuorelle miehelle hänen elämänsä tärkeimmät ja ratkaisevimmat sanat: "Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi" (Matt 9:2). Siinä Ihmisen Poika käytti todellista taivaallista valtaansa (9:9). Saihan nuori sillä kertaa ja hetkeksi myös ruumiin terveyden, mutta se oli vain sivuasia.

Toinen kohtaaminen tapahtui juhlapäivällisillä. Jeesus oli kutsutte sinne. Mutta sai tylyn kohtelun. Silloin ilmaantui avoimesta ovesta sisälle pitosaliin kutsumaton vieras. Hän yleinen nainen, kaikkien kunnon ihmisten inhoama. Luukas kertoo: ”Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä” (Luuk 7:38). Muut juhlapäivällisillä olevat pitivät sitä sopimattomana. Tuolle onnettomalle ja halveksitulle naiselle Jeesus sanoi jotain sanomattoman tärkeää, joka repäisi taivaan auki tuon naisen elämässä: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi." "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa." (Luuk 7:48, 50). Voiko kukaan saada tänäänkään suurempaa lahjaa Jeesukselta Kristukselta? Synnit anteeksi, pelastunut!

Totisesti molempien kohdalla Jeesuksen luona syntien anteeksiantamus avasi elämän lähteen. He saivat kaikkein parasta elämäänsä, pulppuavan lähteen, josta vesi ei lopu.

Näin kävi jatkossakin. Apostolien teot kertoo kuinka Pietari ensimmäistä kertaa julisti pakanoille evankeliumia Kristuksesta Corneliuksen kotona. Silloin hän nimenomaan sanoi: ”Jokainen, joka uskoo häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi” (Apt 10:43). Siinä oli Pietarin saarnan ydin! Jeesuksen nimen voima tuo elämään syntien anteeksiantamuksen. Samoilla sanoillahan Pietari oli jo ensimmäisenä helluntaina opettanut kyseleviä ihmisiä: "Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen” (Apt 2:38). Kääntyminen Kristuksen puoleen ja Kristuksen vastaanottaminen merkitsee syntien anteeksiantamusta ja siellä missä syntien anteeksiantamus, siellä on aina myös Pyhä Henki. Siellä on elämä ja autuus.

Kristus lähetti Paavalin pakanoiden pariin ja antoi tehtäväksi avata näiden silmät, ”että he kääntyisivät pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan tykö ja saisivat uskomalla minuun synnit anteeksi ja perintöosan pyhitettyjen joukossa” (Apt 26:18, KR 38). Huomaammeko kuinka keskeisiä ovatkaan Paavalin saamassa lähetyskäskyssä sanat: ”Saisivat uskomalla minuun synnit anteeksi”. Uusi käännös sanoo: ”He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun.” Se on oleellista lähetystyössä tänäänkin. Niinpä Paavali julistikin Pisidian Antiokiassa: ”Hänen ansiostaan teille julistetaan synnit anteeksi ja hänen ansiostaan jokainen, joka uskoo tulee vanhurskaaksi” (Apt 13:38-39).

Totisesti ”autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois. Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään” (Room 4:7-8).

Syntien anteeksiantamuksen jatkuva riemu

Miten jälleen tänään osaisimmekaan iloita tässä suurenmoisesta lahjasta Jeesuksen luona – syntiemme anteeksiantamuksesta! Oi mikä vapauttava ilo onkaan jälleen tänään siinä, että saan uskoa syntini anteeksi ja että anteeksiantamus on jotain jatkuvaa, päivittäistä.

Näin voimme myös ymmärtää Jeesuksen sanat samarialaiselle naiselle: ”Joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä” (Joh 4:14).

Lähteen salaisuus on siinä, että siitä jatkuvasti pulppuaa hyvää ja janon sammuttavaa vettä. Juuri sellainen on Jumala. Hän on kaiken elämän lähde (1 Tim 6:13), mutta niin on myös hänen Poikansa (Joh 5:26).

Ei riitä, että kerran join. Minä tarvitsen vettä joka päivä. Jatkuvasti! Ihminen voi olla ilman vettä erittäin rajoitetun ja lyhyen aikaa. Tarvitsen jatkuvaa syntieni anteeksiantamusta. Tarvitse sitä siksi, ettei synneistäni täällä alhaalla koskaan tule loppua. Tarvitsen sanomaa Kristuksen rististä ja sovituksesta tänään paljon kipeämmin kuin uskonelämän alussa. Olen joutunut vähitellen näkemään entistä selvemmin oman sisimpäni todellisen laadun.

”Vaikka jokainen kristitty saa anteeksi, on pelastettu ja vanhurskautettu yksin Kristuksen tähden ja yksin Jumalan armosta, niin hän pysyy samanaikaisesti syntisenä, syyllisenä Jumalan edessä ja alituisesti anteeksiantamusta, pelastusta ja Jumalan armoa tarvitsevana” (Robert Preuss).

"Koska lihaamme rasittaa ikuinen synti ja niin kauan kuin maan päällä elämme eivät virheemme ja erehdyksemme lopu. Siksi on todella tarpeen olla olemassa meitä varten ikuinen ja aina vaikuttava anteeksiantamus niin ettemme syntiemme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan pysyisimme anteeksiantamuksen tähden alati armon autettavana" (Luther).

”Kun meissä on synnin pitaalia niin kauan kuin elämme, niin hänen kallis verensä puhdistaa meidät aina, kun vain menemme hänen tykönsä, ja asettaa meidät puhtaina iankaikkisen vanhurskauden eteen. Näin ollen et pääse valmiiksi, et näe kirkkauttasi, etkä uuden syntymisen armosta kuvaasi katsele, vaan katsot alati lapsellisesti Jumalan Karitsaa. Hän on ja pysyy ainoana turvanasi” (Rosenius).

Siksi on kammottavaa, jos syntiemme anteeksiantamuksesta tulee meille jotain itsestään selvää ja helppoa. Olemme kuulleet siitä saarnattavan vuosikymmeniä ja jokaisessa luterilaisen kirkon päiväjumalanpalveluksessa synnintunnustus ja päästö kajahtaa. Ja niin kenties olemme menettäneet sitä kuunnellessamme tottumuksen tähden sen pelastuksen riemun, joka siihen joka kerta sisältyy.

Syntien anteeksisaamisen riemu on juuri siinä, että nyt olen Jumalan autuas lapsi, nyt olen pelastettu. Juuri ja vain syntien anteeksisaaminen voi synnyttää meissä todellisen pelastuksen riemun.

Siksi katso todellisia armolapsia – kirjoittaa Rosenius - heidän selvin tuntomerkkinsä on juuri siinä, että Kristuksen veren turva on heidän elämäntarpeensa. Eivät he aina ole sellaisia kuin heidän tulisi ja miksi heitä toivoisi. Heillä on monenlaisia heikkouksia, joiden kanssa he kamppailevat. Mutta yksi seikka on heille tunnusmerkillinen: Kristus on heidän elämäntarpeensa. Vuodesta vuoteen heillä yhäti on sama tutkistelujensa pääaihe: He lukevat, kuuntelevat, laulavat, kirjoittavat ja puhuvat ensimmäisenä ja viimeisenä Vapahtajasta Kristuksesta ja hänen armostaan, Kristuksen lihasta, joka on meidän edestämme annettu ja sitten synnistä, joka aina heissä väijyy tehden heidät hitaiksi ja kelvottomiksi ja synnin lannistamiskeinoista ja muusta tällaisesta, mutta sitten taas Vapahtajasta ja hänen armostaan ja voimastaan.

Oi sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus. Armahda minua, vaivaista syntistä, ja katsahda puoleeni laupeutesi silmillä, niin kuin sinä katsoit Pietariin, kun hän oli sinut kieltänyt (Luuk 22:61), ja niin kuin sinä kastoit syntiseen naiseen fariseuksen huoneessa (Luuk 7:48) ja ryöväriin ristin puussa (Luuk 23:43), ja anna minulle pyhä armosi, että minä niinkuin Pietari itkisin syntejäni, niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaissa iankaikkisesti"

Jeesus tyydyttää ihmisen syvimmän kaipuun

Vielä kolmas näkymä Jeesukseen elävänä vetenä ja lähteenä. Onko todella mahdollista, että Jeesus Kristus tyydyttää jokaisen ihminen sisimmän janon? Oli ihmisillä millainen ongelma, ristiriita, vaikeus, ahdistus ja tuska tahansa hänen luonaan löytyy rauha ja lepo. Hän antaa jotain sellaista mikä eheyttää, lujittaa meitä elämänkohtaloittemme keskellä. ENNEN KAIKKEA HÄN AUTTAA MEITÄ TAIPUMAAN KAIKESSA JUMALAN TAHTOON. JUURI SIINÄ ON KESTÄMISEN SALAISUUS.

Mitä vanhemmaksi sitä tulee sitä selvemmin ainakin kuvittelee näkevänsä, että Jeesuksen antama esikuva ihmisenä olemisesta huipentuu Getsemanen rukoustaisteluun. Silloin Jeesus rukoili: "Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä" (Matt 26:39).

Siinä tulee voimakkaasti esille se kuinka elämämme loppuun asti ihmisyyteemme kuuluvat monenlaiset toiveet ja unelmat. Meillä on oma käsityksemme, mielikuvamme siitä, mitä elämämme tulee olla ja mitä se on. Ja ilman muuta odotamme, että Jumala johdattaa meitä juuri sillä tavoin kuin tahdomme ja täyttää toiveemme elämästä.

Nyt Getsemanessa Jeesuksen luona alamme oppia kuinka äärimmäisen vaikea meidän onkaan taipua siihen tahtoon, joka ei ole meidän oma tahtomme ja joka saattaa johtaa elämäämme niin toisella tavoin kuin mitä olemme toivoneet ja halunneet. Luukas kertoo kuinka ”suuressa tuskassaan Jeesus rukoili yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin” (Luuk 22:41).

Jeesuksen luona näemme myös kuinka hänelle kaikkivaltias Jumala on joka hetki mitä todellisin. Hän on aina lähellä meitäkin, silloinkin kun koemme, ettei hänen tahtonsa ja meidän toivomme osu yhteen. Hän myös kuulee rukouksemme kuten Jeesus sanoi Lasaruksen haudalla: ”Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina” (Joh 11:42). Mekin tiedämme nyt Jeesuksen tähden: HÄN AINA KUULEE!

Jumalan kädessä ja hoidossa on joka hetki elämästämme. Jeesus kehotti katsomaan vaatimatonta varpusta ja sitten hän sanoi: ”Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää siis peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta” (Matt 10:29-31). Näin todellinen on Jumalan elämäämme valvova silmä. Samalla tavoin Jeesus opetti Vuorisaarnassa: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne?” (Matt 6:26). Sanoillaan ”ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne” Jeesus vapauttaa meidät kaikessa ja aina turvallisin mielin luottamaan Jumalan huolenpitoon.

Miten Job sanoikaan ahdistustensa keskellä: ”Elämän ja armon olet sinä minulle suonut, ja sinun huolenpitosi on varjellut minun henkeni” (Job 10:12). ”Hän antaa täydellisesti minulle määrätyn osan” (Job 23:19).

Oi sitä ihmeellistä luottamusta Jumalan huolenpitoon, jonka vain Jeesus voi synnyttää meissä.

Jeesus taivuttaa meidät Jumalan tahtoon

Getsemanessa opimme Jeesuksen luona kuinka vaikea voi olla suostuminen siihen, että Jumalan tahto riisuu meidät omasta tahdostamme. Sitähän oli Jeesuksen rukoustaistelu: "Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun" (Luuk 22:42).

Sitähän samaa Jeesus opetti Pietarille ylösnousemuksensa jälkeen, kun hän sanoi: ”Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo" (Joh 21:18).

Jumalan tahto tekee meidät heikoksi ja kuljettaa meitä ehkä hyvinkin vaikeita teitä pitkin ja lopulta vie meidät kuolemaan varjon laaksoon. Ei ole silloin helppo sanoa: ”Sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat” (Ps 23:4).

Jumalan kaikkivaltias tahto toteutuu tässä maailmanajassa ihmissilmille salattuna ja usein niin toisenlaisena kuin mitä olemme odottaneet. Jumala kätkeytyy vastakohtaansa, hänen jumaluutensa hänen ainoan Poikansa mitättömyyteen Betlehemin seimessä, hänen voimansa Golgatan tuskanhuutoon, hänen iankaikkinen Sanansa Raamatun halpaan ja vastaan sanottuun asuun ja hänen suurin rakkautensa ainoan Poikansa hylkäämiseen ja jättämiseen ihmisten mielivallan alle.

Kaikesta tästä huolimatta Jeesus sanoo: ”Tulkoon minun tyköni ja juokoon”. Se merkitsee sitä, että aina ja kaikessa näen elämässäni Jumalan käden ja luotan hänen hoitoonsa. Näin silloinkin, kun se hoito tuntuu aivan hirveältä ja meidänkin tuskanhikemme vuotaa maahan veripisarain tavoin. Juuri sen keskellä Jeesus lupaa: ”Rauhan minä jätän teille, minun rauhani - sen minä anna teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön tiedän sydämenne olko murheellinen, älköönkä peljätkö” (Joh 14:27, KR 38).

Rauha on siinä, että vihdoinkin uskon, että kaikkivaltiaan Jumalan tahto tapahtuu elämässäni ja silloin kaikki mitä minulle tapahtuu on vain hyväksi. Vaikeutemme on siinä, että liian usein näyttää kuin Jumalan tahto tapahtuu silloin kun meidän oma tahtomme ei tapahdu ja kaikki tuntuu vääntyvän elämässämme mitä mielettömimmällä tavalla.

Näemme tämän samansisältöisen luottamuksen toisessakin paljon lainatussa Jeesuksen sanassa: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuorman uuvuttamat. Minä anna teille levon” (Matt 11:28, KR 92). Mitä tämä tarkoittaa sen paljastaa meille jatko. Hänhän sanoo: ”Ottakaa minun ikeeni hartioillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin tiedän sielunne löytää levon” (11:29). Kuinka vaikea meidän on taipua nöyräksi, sallia viisaan Jumalan tehdä elämässämme niitä tekoja, joita hän tekee. Kuinka helposti räjähdämme kiukkuun ja kapinaan.

Kuitenkin sydämen lempeys ja nöyryys löytyy vain todellisesta taipumisesta Jumalan hallintaan ja tahtoon, joka ilmenee juuri niissä elämänkohtaloissa joiden keskellä elän. Juuri siitä on nyt kysymys ja vain siinä sielumme löytää levon elämän sotkujen ja ahdistusten keskellä.

Vaikeutemme on kuitenkin siinä, että meillä on oma päämme ja luulemme tietävämme Jumalaa paremmin miten asioiden tulee olla elämässämme. Me vaadimme Jumalaa toimimaan meidän mielemme mukaisesti. Ja olemme järkyttyneitä, kun sitten ei Jumalan ohjaakaan tapahtumien kulkua niin kuin olemme ajatelleet. Se synnyttää levottomuuden ja syvän ahdistuksen. Eihän elämä mene sillä tavoin kuin me vaadimme. Elämä yllättää. Koska tahansa meille kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa.

”Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne” (Jos 30:15). ”Minä en ole tavoitellut suuria, en pyrkinyt liian korkealle. Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni” (Ps 131). ”Ja vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti” (Jes 32:17). On kysymys mitä henkilökohtaisimmasta rauhasta ja levosta. Jeesus tyydyttää läsnäolollaan minun ahdistuneen mieleni kuohut ja myllerrykset.

Saksalainen pappi Dietrich Bonhoeffer kirjoitti vankilassa runon nimeltä Rukouksia vankitovereilleni jouluna 1943. Hän oli tuolloin natsien vankina syytettynä attentaatista Hitleriä vastaan. Puolitoista vuotta myöhemmin hänet ammuttiin: ”Minussa on pimeää, mutta sinun luonasi on valkeus, minä olen yksinäinen, mutta sinä et minua hylkää, minä olen pelokas, mutta sinulla on apu, minä olen levoton, mutta sinun luonasi on rauha. Minussa on katkeruus, mutta sinun luonasi on kärsivällisyys, minä en ymmärrä sinun teitäsi, mutta sinä tiedät tien minulle. Sinä olet antanut minulle paljon hyvää, anna minun nyt ottaa myös vaikea sinun kädestäsi. Sinä ei aseta minulle enemmän taakkaa kuin jaksan kantaa. Sinä annat kaiken kääntyä lastesi parhaaksi. Herra Jeesus Kristus, sinä olit köyhä ja kurja, vangittu ja hyljätty niinkuin minä. Sinä tunnet kaiken ihmisten hädän, sinä pysyt minun luonani, kun kukaan ihminen ei minua auta, sinä et unohda minua, sinä etsit minut, sinä tahdot, että tunnen sinut ja käännyn puoleesi. Herra, minä kuulen sinun äänesi.”

Miten tämän saman sanoikaan Luther: ”Abraham lähti isänmaastaan eikä tiennyt mihin. Hän jättäytyi minun tietoni varaan ja luopui omastaan ja saapui oikeata tietä oikeaan päämäärään. Katso, tämä on ristin tie. Sinä et voi itse sitä löytää, vaan minun täytyy kuljettaa sinua niin kuin sokeaa. Sen tähden et sinä (ei ihminen eikä mikään luotu), vaan "minä", minä itse, opetan sinua kulkemaan sitä tietä, jota sinun tulee vaeltaa (Ps 32:8). Seuraa minua, älä itse valitsemassasi työssä äläkä itse ajattelemassasi kärsimyksessä, vaan siinä, mikä kohtaa sinua vastoin valintaasi, ajatuksiasi ja haluasi. Siinä minä kutsun. Ole siinä oppilaani. Silloin on aika. Mestari on läsnä (Joh 11:28).”

Silloin toteutuu elämässämme Jesajan profetia: "Ja Herra johdattaa sinua alati ja ravitsee sinun sielusi kuivissa erämaissa; hän vahvistaa sinun luusi, ja sinä olet oleva niin kuin runsaasti kasteltu puutarha, niin kuin lähde, josta vesi ei koskaan puutu" (Jes 58:11, KR 38)

Menenkö tänään Jeesuksen luo?

Olen ottanut esille kolme mielestäni mitä tärkeintä asiaa Kristuksen luo tulemisessa ja hänen tarjoamansa elävän veden juomisessa. Elävä vesi on Jeesus itse Jumalan Poika ja Ihmisen Poika. Elävä vesi on syntieni anteeksiantamus hänen nimessään ja veressään ja siinä osallisuus iankaikkiseen elämään. Elävän veden juominen on taipumista Jumalan tahtoon silloinkin, kun se minun tahtoni vastaista. Se on luottamusta siihen, että kaikista heikkouksistani huolimatta minunkin pieni elämäni on hänen käsisään. Kaikki mikä minua kohtaa tulee häneltä ja hänen varaansa saan jäädä, vaikka en kaikkea ymmärräkään.

Siksi ratkaisevinta tänään on se haluanko mennä tällaisen Jeesuksen Kristuksen luo. Haluanko todella juoda sitä elävää vettä, jota hän tarjoaa nykymaailman suurilla tarjousmarkkinoilla.

Käytännössä hänen luokseen meneminen on samanlaista kuin jonkun henkilön luokse meneminen. Opin tuntemaan hänet samalla tavoin kuin opin tuntemaan jonkun toisen ihmisen.

Ratkaisevaa siinä ovat sanat. Sanojen avulla kuulen hänen kutsunsa, hänen sanansa vakuuttavat minulle sen, mitä hän on ja mitä hän antaa. Siksi opettelen kuuntelemaan häntä, kun hän lähestyy minua sanojensa kautta ja otan vastaan hänen sanansa ja luotan niihin. Rakennan elämäni hänen sanojensa ja ennen kaikkea hänen armolupaustensa varaan.

Siksi hänen luoksensa menemisen ei tarvitse olla mikään ihmeellinen ja tunteenomainen kokemus. Se ei ole vajoamista johonkin erityiseen yliluonnolliseen, mystiseen maailmaan, ei pisaran sulautumista lämpimään valtameren syleilyyn.

Se on ihmeen asiallista ja asiakeskeistä. Siinä kaikki on niin yksinkertaista, että tuntuu miltei mahdottomalta uskoa sitä todeksi ja ennen kaikkea uskoa, että siinä on iankaikkinen elämä ja autuus.

Kuulen tänäänkin hänen kaikuvan huutonsa: ”Tulkoon minun tyköni ja juokoon.” Nytkin minulla on aika ja mahdollisuus ottaa hänen sanansa vastaan, luotaa niihin ja pitää niistä kiinni elämässäni toteutuvina sanoina. Siinä hän on. Hän elää tänäänkin, hän huutaa kutsunsa ja ottaa vastaan tulijan – minutkin. Ei mitään sen enempää eikä mitään muuta. Ja kuitenkin siinä on valtavasta asiasta kysymys.

Nyt opettelen läpi elämäni vaeltamaan Jeesuksen tämän armolupauksen varassa: Tulkoon minun tyköni ja juokoon”. Mielelläni siihen lisään hänen vakuuttavat sanansa: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos” (Joh 6:37). Niiden varaan rakennan koko elämäni ja tulevaisuuden odotukseni. Minulla ei ole muuta lopulta elämässäni kuin nämä hänen sanansa.

Jeesuksen luo meneminen on hänen avuksi huutamistaan

Jos hetkittäin olen epävarma siitä, mitä käytännössä on Jeesuksen luo meneminen, koen sanomattoman vapauttavana tiedon siitä, että se on vain ja nimenomaan Jeesuksen Kristuksen nimen avuksihuutamista. Kuinka hyvä on silloin vierailla Luukkaan evankeliumin 18. luvussa. Kuuntelen ja alan toistaa sokean kerjäläisen huutoa: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua” (18:38). Polvistun publikaanin vierelle ja sanon: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” 18:13). Ja yritän olla elämäni viime hetkeen asti yhtä hellittämätön kuin köyhä leski ja luottaa Jeesuksen sanoihin: ”Tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan? (Luuk 18:7)

Kuinka usein olenkaan kerrannut erään tuntemani tamperelaisen papin ja opettajan - Oiva Virkkalan - Kotimaa-lehdestä lukemaani kirjoitusta. Se on ollut itselleni eräänlainen helmi, joka on vapauttanut etsimästä pelastusta tunteistani ja kokemuksista. Oiva Virkkala oli puhunut Sävy Vilkunan hautajaisseuroissa näin: "Sävy Vilkuna valitti usein sisäistä köyhyyttään. Tämä valitus ei ollut salattua ylpeyttä tai veruke, johon usein turvaudutaan, kun ei tahdota nähdä totuutta. Se oli aito huoli siitä, ettei tuntenut pelatusta niin kuin jotkut muut. Hän tiesi sen, mutta ei pystynyt eläytymään siihen tunnevoittoisesti. Tähän tuntemisten köyhyyden eteen aina tultiin. Hän eli aralla tunnolla. Hän pelkäsi, että jos hän tällaisena uskoo, hän on armonvaras. Siunaustakin hän oli pyytänyt Jumalan palvelijalta, mutta ei ollut osannut iloita siitä niin kuin muut. Ja kuitenkin hän tunnusti: ’Siinä minä roikun. Se oli vaivaista roikkumista, mutta kuitenkin kiinniriippumista. Siinä oli sama sävy kuin virrentekijän rukouksessa: ’Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaik’ ei ois toivoa ollenkaan’. Eikö tämä ole yksi piirre elävässä uskossa. Se on siellä, vaikka sitä ei nähdä. Jotkut kokevat iloa ja varmuutta ja se toki kuuluu elävään uskoon, mutta jotkut joutuvat enempi jäämään odottavaan uskoon, emmekä pysty tyhjentävästi selittämään, miksi näin on. Kun tämän tunnustamme, ei meidän tarvitse syyttää eikä kadehtia toisia. Uskallamme olla aitoja. Silloin usko on meidän uskoamme eikä väkisin pinnistettyä tai ulkoa käsin meihin siirrettyä. Silloin Jumala saa kunnian sekä meidän köyhyydestämme että meidän rikkaudestamme" (Oiva Virkkala Sävy Vilkunan hautajaisseuroissa 21.3.1983).

Kuinka hyvin tähän sopiikaan vanha Roseniuksen laulu:
Murheinen sielu, murheesi heitä, oi älä unhota sulla mitt' on: Armo on sulla ahdistetulla! Jeesus hän vielä on muuttumaton. Jumala vielä on Isä sulle, Poikansa myös yhä veljesi on. Sua Henki taivaan vie läpi vaivan, vie kotihin. Kai se kylliksi on? Oi mitä ihmeitä on pyhät Herran: Autuaat aivan - mut huokailevat. Lapsia taivaan - vangitut vaivaan! Turvatut - kuitenkin rauhattomat! ”Uskosssa saadaan kulkea vielä, nähdä ei saa, se ei hyödytäkään. Tuntehet haihtuu, muuttuu ja vaihtuu, siks’ sanan uskohon aina mä jään”. ”Nouse siis sielu, pois surus heitä, sun Isäs armo on muuttumaton! Suuri lie vaivas, peittyköön taivas, kuitenkin aurinko taivaalla on!” (Hengelliset laulut ja virret 247).

"Sinä et saa tehdä muuta tekoa Jumalalle kuin uskoa, että Kristus tekee tekonsa sinun puolestasi ja asettaa ne Jumalan eteen. Jotta uskosi pysyisi puhtaana, älä tee muuta kuin pysy hiljaa, anna hänen tehdä hyvää ja vastaanota Kristuksen teot sekä anna Kristuksen harjoittaa rakkautta sinussa" (Luther).

Yksikään ihminen ei ole luonnostaan syntiinlankeemuksen ja perisyntisyyden tähden Jumalan lapsi. Raamattu sanoo sen selvästi: Väite, että kaikki ihmiset ovat jo ihmisyytensä tähden Jumalan lapsia, on kaunis inhimillinen kuvitelma.

Jokainen ihminen on kyllä Jumalan luomistyön tulos ja siksi ihmeellinen (Ps 139:13-14). Mutta synti estää ihmistä pääsemästä sydämelliseen ja lapsenomaiseen suhteeseen Jumalaan. Ihminen on todellisesta ja oikeasta Jumalasta vieraantunut ja jopa vihamielinen häntä kohtaan (Kol 1:21). Ihmisessä kiehuu jatkuvasti kapinamieli Jumalaa vastaan. Raamattu sanoo suorasukaisesti, että ihminen voi olla Paholaisen lapsi (1 Joh 3:10).

Paavali vakuuttaa kuitenkin kirjeensä vastaanottajille, että "te kaikki olette Jumalan lapsia". Aivan samalla tavoin Johannes vakuuttaa: "Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme… Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on (1 Joh 3:1-2).

Mikään tässä maailmassa ei ole sen tärkeämpää ja suurenmoisempaa kuin se, että olemme Jumalan lapsia. Jumalan lapseuteen sisältyy koko ihmisenä olemisen syvin tarkoitus. Jos olemme Jumalan lapsia, silloin olemme saavuttaneet olemassaolomme todellisen päämäärän.

Raamattu opettaa myös selvästi, millä perusteella voimme omistaa itsellemme Jumalan lapsen nimen. Ensin kielteisesti: "Tämä tarkoittaa, etteivät Jumalan lapsia ole luonnolliset jälkeläiset vaan että jälkeläisiksi luetaan lupauksen voimasta syntyneet lapset (Room 9:8)". Se lupaus, jonka voimasta ihminen syntyy Jumalan lapseksi on evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta (Room 1:16-17).

Armollinen Jumalan kaiken luojana ja perustajana "tahtoi tuoda paljon lapsia kirkkauteen" (Hepr 2:10). Koska ihmisillä oli liha ja veri, tuli Jeesuskin ihmiseksi, ihmisten kaltaiseksi. "Hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit" (Hepr 2:17). Siksi Jumala tahtoi, "että Jeesuksen oli kärsittävä kuolema jokaisen ihmisen puolesta (2:9). "Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina" (2:14).

Vain usko Jeesukseen Kristukseen synnyttää meidät Jumalan lapsiksi. "Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi" (Joh 1:12). Usko Kristukseen synnyttää meidät Jumalan lapsiksi.. Uskon kautta Kristukseen saimme lapseuden hengen, jossa huudamme "Abba! Isä!" (Room 8:15). Nyt elämän perussuhde Jumalaan on mitä todellisin ja antaa elämällemme mielekkyyden ja sisällön. Vasta uskosta vanhurskaaksi tuleminen antaa rauhan Jumalan kanssa (Room 5:1). Siksi usko Kristukseen on suurin ja merkittävin asia, mikä ihmisellä voi olla elämässään. Se on parasta mitä ihminen voi koskaan saavuttaa rajan tällä puolella.

Usko yhdistää meidät Kristukseen. Nyt olemme Kristuksessa Jeesuksessa (3:26, KR38). Olemme hänessä, kuulumme hänelle ja olemme hänen omiaan (3:29). Kuten jäsen kuuluu ruumiiseen ja muodostaa yhden kokonaisuuden, niin mekin kulumme Kristukseen. Kuten viinipuun oksa on rungossa, niin mekin olemme Kristuksessa. Uskossa pysymme hänessä ja hän pysyy meissä (Joh 15:5).

Jumalan lapsen koko elämä painopiste on toivossa ja edessä olevassa kirkkaudessa. Niin masentavaa ja ahdistavaa kuin ajallinen elämä saattaakin jollekin meistä olla, niin joka tapauksessa ja aina meillä on lupa Paavalin tavoin puhua tästä hetken kestävästä, jopa vähäisestä ahdistuksesta, joka ei merkitse mitään verrattuna määrättömän suureen ja ikuiseen kirkkauteen (2 Kor 4:17). Jumalan sanan avulla päättelemme, etteivät missään tapauksessa, "etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme" (Room 8:18). Siksi emme saa lannistua, vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin ja maallinen majamme puretaan (2 Kor 5:1). Toki tänään vielä joudumme huokailemaan ahdistuneena. Opettelemme jatkuvasti elämään uskon eikä näkemisen varassa (5:7), mutta voimme kaikesta huolimatta olla turvallisella mielellä elämän hulluuden keskellä.

Näin siksi, koska olemme vakuuttuneita siitä, ettei mikään voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta, ei tuska eikä ahdistus. Raamattu lupaa, että kaikki vaikuttaa elämässämme parhaaksemme (Room 8:28) ja Herra antaa meille varman voiton kaikissa ahdistuksissamme (8:37). Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut, sillä ei mikään nykyinen eikä tuleva voi irrottaa meitä Jumalan rakkaudesta (8:38).

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne (Gal 3:27).

Meidät on kastettu, upotettu Kristukseen. Kaste on todella Kristukseen kastettuna olemista - ei jotain ulkonaista, kauaksi menneisyyteen jäänyttä muotomenoa. Se on tänäänkin todellisuutta, joka vakuuttaa meille, että olemme pukeneet päällemme Kristuksen. Saamme luottaa siihen, että meidät on kätketty ainoaan nimeen taivaan kannen alla, joka voi pelasta (Apt 4:12).

Olemme kätkeytyneet Kristukseen niin, ettei alastomuutemme, syntisyytemme häpeä enää näkyisi. Sillä Kristukseen kastettuina ja häneen uskon kautta pukeutuneina olemme edelleenkin syntisiä ihmisiä. Näkyvästä ja koettavasta syntisyydestämme huolimatta emme tee väärin luottaessamme siihen, että meillä on nyt Karitsan veressä valkaistut vaatteet päällämme. Ne ovat yhtä todelliset kuin kasteen vesi ja syntisyytemme. Vain valkeisiin vaatteisiin puetut pääsevät Jumalan valtaistuimen eteen palvelemaan häntä (Ilm 7:9,15).

"Kristukseen pukeutuminen evankeliumin kannalta katsoen siis on pukeutumista, ei lakiin eikä tekoihin, vaan sanomattomaan lahjaan, nimittäin syntien anteeksiantamukseen, vanhurskauteen, rauhaan, lohdutukseen, iloon Pyhässä Hengessä, autuuteen, elämään, niin, itse Kristukseen" (Luther). Kristus on suurempi kuin syntisyytemme ja hän voittaa sen tänään peittämällä ja kerran ylösnousemuksen päivänä hävittämällä. "Usko siis on mitä hellittämättömintä tähyämistä: se ei katso mihinkään muuhun kuin Kristukseen, synnin ja kuoleman voittajaan ja vanhurskauden ja autuuden ja iankaikkisen elämän antajaan" (Luther).